Lainaan romaania...

Haluan tallettaa nämä lauseet johonkin.

Ei ihminen aina voi valita sitä miten toiseen tutustuu. Joskus joku tupsahtaa elämäämme siististi - kuin taivaalta, tai kuin suoralla lennolla taivaasta maahan - ja samalla äkkinäisellä tavalla me saatamme kadottaa ihmiset, jotka kerran tuntuivat kuuluvan elämäämme aina.
- John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä -

Vieläkin olen ihmetellyt sitä, miten sitkeästi olin takertunut minun ja ex-miehen suhteeseen. Olihan minulla syyni. Minulla oli vielä isompia asioita kesken suhteen aikana - päällimmäisenä se, kykenisinkö koskaan mihinkään työhön. Olin viisi vuotta täysin poissa työelämästä, ja ne lähtöä edeltävät vuodet olivat saaneet minut epäilemään, että minusta koskaan palkkatyöhön olisikaan. Avoliiton alun aikoihin pääsin pätkätöihin, mutta viimeistä kahta vuotta lukuun ottamatta olin kaltevalla pinnalla, sijaisena. Pelkäsin, että putoaisin lopullisesti työelämän kelkasta. Jossain kohden melkein toivoinkin sitä. Palkkatyöstä putoaminen olisi tarkoittanut suhteessa sitä, että olisin joutunut taloudellisesti toisen armoille. Ei minulla ollut rohkeutta kyseenalaistaa suhteen mielekkyyttä. Halusin että edes joku asia olisi selkeä ja olemassa - kun työ ei sitä ollut.

Olen kohdellut itseäni armottomasti ja julmasti. Toivon että jatkossa kykenen vähän parempaan.

Unia

Näen öisin loputtomasti unia. Aamulla muistan vain hämäriä kohtauksia.

Ja minähän en yleensä "näe" unia.

Kappas.

Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.

Toivun...

Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.

Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.

En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.

Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.

Olen aika auki (heh)

Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.

Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.

Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.

Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.

Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.

Oikopolku

Monenlaista tapahtunut. Kohta matka... startti tänään illalla.

Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.

Hypokondrikko asialla

Jotkut esineet ovat kauniita. Mukana myös kissan häntä... Jatko ei sitten liitykään teepannuun (joka on osapuilleen kallein keittiöinvestointini tähän asti) tai katinhäntään.

Minulla on paha taipumus lamaantua hätäännykseen tai murehtimiseen. Kuvittelen ihan vakaasti, etten voi tehdä mitään enkä vaikuttaa mihinkään. Tällä logiikalla kai pidin suhteessakin ongelmia sisälläni - olisin minä niitä tuonut julki voimakkaammin, jos olisi ollut edes pieni luottamus siihen, että voin muuttaa asioita.

Eilen iski vanha tuttu luulotautikohtaus. No, tilanne oli otollinen - tämmöiset iskevät tavallisimmin silloin, kun olen toiveikas ja hyväntuulinen. Sisäinen pessimistini siinä iski kapulan rattaisiin.

Oli yksi näppy, josta kasvoi elämää isompi. Se piti havaita puolen päivän jälkeen sunnuntaina ja sen jälkeen piti roikkua pari tuntia netissä itsediagnoosia tekemässä.

Reippaasti sitten varasin netissä (sic!) lääkärin tälle päivälle, kun tajusin, ettei nyt ole oikea aika yrittää järkeilemällä saada tunteita kuriin.

Kas, näppy ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Olen pelastunut. Haa! Ei edes hävettänyt, kun kävelin lääkäristä ulos. Olen vain vilpittömän riemastunut siitä, etteivät maalailemani kauhukuvat toteutuneet.

Tänään

Istuksin bussissa keskustaan ja takaisin. Tajusin, etten enää itke kesken matkan. Bussi-itkuilua harrastin koko talven, matkustus oli välitilassa olemista, jossa ei oikein voinut tehdä mitään. Ja kun en voinut tehdä mitään, ajatukset alkoivat viimeistään kymmenen minuutin istumisen jälkeen kiertää kipujen ympärillä ja seuraavassa hetkessä silmät vuosivat.

Tuo on mennyt ohi. Olo on vielä hauras, mutta ei sellainen, että mikä tahansa täräys voisi hajoittaa.

Olin ystävän kanssa ulkona syömässä ja myöhemmin katsomassa modernia tanssia. Ruokapaikassa laskunmaksun aikaan olin autuaasti unohtanut pankkikortin tunnusluvun - numero oli viimeiset pari vuotta ollut sama ja "helposti" muistettava. Varttia myöhemmin muistin kirkkaasti sen numerosarjan, joka oli käytössä nelisen vuotta sitten. Siitä vielä vartin päästä tämä nykyinenkin palautui mieleen. Koko ajan muistin elämäni ensimmäisen kirjastokortin nelinumeroisen luvun ja työmaan yhden atk-ohjelman salanumeron (nelinumeroinen!) ja ainakin yksi postinumero pyöri mielessä.

Stressiä ja väsymystä, huteruutta. En minä tähän huteruuteen ja stressiin kaadu. Tässä ei ole sitä epätoivoa, joka velloi sisälläni koko talven.

Haluaisin kirjoittaa. Sen toteutumista odotellessa kuuntelen musiikkia melkein jatkuvasti.

Haa!

Pitää nyt parin rivin postauksen verran hehkuttaa, miten olen edelleen kohtuullisen normaaliuden tilassa. Lähinnä vilkutan viime syksylle ja talvelle.

Kiva että aurinko paistaa tähän risukasaan.

Tuntuu keväältä

Ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä töihin ja takaisin. Ensimmäinen kerta talven jälkeen on joka kerralla yhtä ihana. Liike, rytmi, vapaus.

On ollut harvinaisen hyviä päiviä. Joskus itken, mutta en jumitu itkemään tunneiksi. Joskus huomaan taas riiteleväni ex-miehen kanssa mielessäni. Yritän viheltää ne riidat poikki, keskittyä muuhun. Joskus jopa onnistun.

Asetin itselleni takarajan: lukuvuosi riittää. Tämä eroaminen alkoi elokuussa, toukokuun loppuun mennessä tämä on ohi. En tiedä, mitä se käytännössä merkitsee (mitä minun on tehtävä, jotta tämä olisi ohi). Tunne sanoo silti, että olen loppusuoralla. Kaikesta päätellen olen jäämässä henkiin. Tuskin olen sen ehompi tai parempi ihminen, kuin ennen eroa. Ehkä jatkossa osaan ilmaista suuttumukseni ja pettymykseni ennen kuin alan kasvattaa noista tunteista muuria minun ja läheisten ihmisten väliin.

Voi miten toivoisin, että olisin jotain oppinut.. Ja kumminkin epäilen, että löydän itseni samoista montuista myöhemmin, näkymättömyydestä ja kilttiydestä ja siitä, etten uskalla ilmaista suuttumusta. Ei tässä päättyneessä suhteessa ainakaan saanut harjoitusta ei-kilttiyteen tai ei-näkymättömyyteen. Puolisko ei suostunut näkemään minua vihaisena, ei edes eron jälkeen.

Oli tuleva mitä tahansa, niin aikanaan en toista samoja tanssiaskeleita ex-miehen kanssa. Onneksi.

Kartalla?

Luin vanhoja 'ruumis'-tagilla varustettuja kirjoituksia, halusin tarkistaa, mitä olen kirjoittanut seksistä, ruumiistani ja häpeästä. Välillä epäilen todellisuutta ja nykyhetkeä. Mietin, mustamaalaanko mennyttä, kun tiedän että se (yhteinen aika ex:n kanssa) on saavuttamatonta ja ohitse.

Ei mikään ole mustavalkoista. Yhtäällä ja toisaalla ja kolmannessakin kohdassa olen kirjoittanut asioita, jotka nyt tuntuvat pintaraapaisuilta. En tajunnut, mitä kaikkea fyysisyyden ongelmiini liittyi (en varmaan vieläkään).

Jälkikäteen tajuilen asioita ja yritän muistaa, etten senhetkisellä tietämyksellä olisi kyennyt sen kummempaan kuin kykenin. Pidin seksinjälkeisiä itkujani ja ahdistuskohtauksiani käsittämättöminä ja lopulta opin olemaan itkemättä ja ahdistumatta ainakaan kovin näkyvästi ja joka kerralla. Miten voi tietää, että jokin on vialla, kun ei saa otetta siitä asiasta eikä se vialla oleva asia ole koskaan ollutkaan kunnossa? Hirveän pitkään opettelin ajattelemaan oikein - siis koitin päästä pois häpeän ja huonoudentunteista. Sinänsä ihan hyvä, en vain tajunnut, että meidän suhteen kuviot osin ylläpitivät häpeän- ja huonoudentunteitani.

Jotain tajusin kyllä. Muistan esim. e-pillereiden käyttöä aloittaessani ajatelleeni, että ehkei sitten mies enää seksin jälkeen heti vetäydy minusta. Sitä ennen olin yrittänyt kierrellä asiaa, sanonut että olisi kiva, jos mies jäisi hetkeksi jälkikäteen lähelle. No, jäihän se, mutta makasi korrektisti toisella sängynpuoliskolla, eikä koskettanut minua. En siinä kohden tajunnut miettiä pitemmälle - minähän olisin halunnut jälkikäteishellittelyjä, minuun olisi voinut vaikka perustaa leirin ja se olisi ollut pelkästään kivaa.

Lisätään tähän ne yhdyntäpelot ja -kivut, joita minulla oli. Ne kääntyivät henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi minulle (mieleni sisällä siis): en saisi pelätä enkä saisi tuntea kipua. Kun kieltämiset eivät muuttaneet tosiasioita, olin entistä häpeilevämpi. Tuntui etten pysty edes normiseksiin, joka tietysti sujuu kaikilta muilta. Jossain kohden muistan ajatelleeni, että minun ja miehen on pakko jatkaa yhdessä - hän kun tuntui kaikesta huolimatta suhtautuvan aika tyynesti epäkelpoon ruumiiseeni.

Minun pitäisi oppia arvostamaan ja kuuntelemaan ruumistani. En minä tästä kropasta eroonkaan pääse ennen kuolemaa. Olen edennyt siitä, mikä oli tilanne joskus kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en vieläkään ole sovussa.

Sisäinen ääni

Vagner osui yhteen ytimeen.

On ollut aika hämmentävää olla suurimmaksi osaksi raivoissaan jo seitsemättä kuukautta. Minähän olen tähän mennessä harrastanut kiukun kutistamista - aiheet ovat olleet "ei niin Vakavia" ja suuttuminen on ollut "tyhmää" ja "lapsellista". Löytyi minustakin sisäinen raivotar, lopulta. Enkä osaa pitää raivoani enää lapsellisena tai aiheita mitättöminä. Tunne on ollut hyvin totta ja se on ollut pakko ottaa vakavasti.

Tämäkin kai menee joskus ohi. En haluaisi mennä hautaan asti raivo kaverina.

Näkyväksi, ties monettako kertaa...

Poistelin täältä kymmenittäin viestejä taannoin. Olin jo lopettamassa tämän kirjoittamista - välillä ei huvita. Välillä kiusaa se, että ilmeisesti ex on lukenut tätä ja ehkä lukee vieläkin. Toisaalta jos hän tätä lukee, niin se on hänen asiansa. Maailmassa on miljoonia muitakin blogisivustoja, ei ole mitään pakkoa tulla juuri tänne luuraamaan.

Omassa pienessä päässäni olen osin kirjoittanutkin jotkut aikaisemmat tekstit sillä ajatuksella, että ex kenties ne lukee. Ei erityisen fiksua tai kypsää toimintaa - mutta en osannut tehdä muutakaan. Puin asioita lähinnä kirjoittamalla. Se on ensimmäinen tapa - siis jos kykenen löytämään sanoja. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohdin, kun sanoja ei tavoita, kun en tajua, miltä tuntuu, kun on vain muodoton möykky. Koko viimeisimmän vuoden aviossa olo olo sellaista muodotonta möykkyä, jolle en löytänyt sanoja. Myöhemmin on selityksiä ja tunteita ja merkityksiä tullut tulvimalla.

Ajattelin jatkaa tätä, toistaiseksi. En halua leikkiä kuurupiiloa ja perustaa jonnekin uutta blogia x, jossa kirjoittaisin taas eri nimimerkillä. Minulla on paha taipumus piiloutua ja suojautua. Se, etten kirjoita omalla nimellä, on yhdenlaista suojatumista, mutta sen pitemmälle - kirjoittamisen lopettamiseen tai blogin vaihtoon - en ryhdy. Jos joku todellisen elämäni ihminen (ex tai joku muu) tätä lukee, niin lukekoon. Mitä sitten, jos lukee?

Makailin tänään ammeessa. Olin tajuavinani, että kirjoittaminen on se minun keinoni tulla näkyväksi. Se on syy kirjoittaa. Ei ole merkitystä sillä, mikä on kirjoittamisen muoto - fiktio, blogiteksti, kynällä kirjoitettu päiväkirja, kirje, sähköposti - pääasia, että kirjoitan. Jos en kirjoita, olen vielä enemmän hukassa kuin yleensä, vielä näkymättömämpi ja pienempi.

Viikon takaista musiikkia

Talvi jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Kirjoitin ja pyyhin pois.

Kirjoitin taas ja pyyhin pois.

Perkele.

Jos tämä tällaista tulee olemaan, niin taidan sittenkin lopettaa tämän blogin.

Vai pitäisikö kirjoittaa - vastavirtaan?

Jotkut asiat pysyvät

- kuten musiikki.

Keikka viikossa pitää naisen hengissä.

Vähän siivoilin täällä...

toinen vaihtoehto oli lopettaa koko blogi. Poistin suurimman osan erokirjoituksista. Ehkä juttujen poistaminen auttaa pääsemään irti, oikeasti.

Hengissä

... tänne en ole jaksanut krijoittaa.

Sama ilmiö on ollut ennenkin: kirjoitan itseäni jumiin. Kun kirjoitan, jään kiinni kirjoittamiini tunteisiin aina vaan enemmän ja enemmän.

Eli en juuri ole kirjoittanut viime viikkoina.

Pelottaa etten selviä tästä sittenkään. Tai että tähän menee loputtomasti aikaa, loppuelämä suunnilleen. Tuntuu, ettei tämä talvi lopu ikinä.

Hah, näin positiivinen maaliskuun aloitus.