Pieni minä

Tein retken etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin. Ei, en toteuttanut aiemmin tänne kirjaamaani suunnitelma c:tä, siihen ei riittänyt energiaa. Tapasin kaksi Helsinkiin siirtynyttä ystävää, toisen kanssa olin lounaalla ja toisen kanssa kahvilla. Olivat hirmuisen kivoja istuntoja molemmat. Kävin Kiasmassa ja Tennispalatsin Anton Corbijn -näyttelyssä.

Nuorena kuvittelin, että olisin erityisen yksin ja jollain lailla sivuutettu. Kuvitelmille on oikeastikin ollut pohjaa: yläkouluaikana olin yhden kaveriporukan jäsen, mutta porukan muut tytöt olivat bestiksiä keskenään, minä en. Myöhemmin häkellyin, kun sain ensimmäistä kertaa paikallisen ylioppilaskunnan kalenterin käteeni: Mitä, näin monta sivua osoitekirjaa! Keitä minä tänne kirjaisin?

Nyt on nyt. Nyt näkyy se, että jollain tasolla kiinnostun helposti ihmisistä. Jokaisessa muutossa ja muussakin isossa muutoksessa olen ystävystynyt jonkun uuden ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän noita ihmisiä on.

Kohtaan henkisen kynnyksen aina kun olen ottamassa yhteyttä johonkin ystävään. Vaalin uskomusta, jonka mukaan olen muiden silmissä tylsä ja välteltävä ihminen. Sentään tunnustan näissä uskomuksissa ystävien olemassaolon, mutta mitätöin ystävyyden laatua. Siis tylsä ihminen - ihminen joka tavataan paremman puutteessa. Välteltävä ihminen - ihminen jonka olisi mieluummin tapaamatta, mutta jota kumminkin suostutaan tapaamaan, jotta sopu säilyisi.

Vieläkö kuvittelen, että olen koulussa, meidän yläasteen luokassa? Siinä luokassa minulla ei ollut "parasta kaveria". Paritöissä änkeydyin kolmanneksi jonkun armollisen tyttökaksikon kylkeen. Ryhmätöissä kaveriporukat tekivät ryhmät ja se minun kaveriporukkani oli rinnakkaisluokalla, taas jäin odottelemaan, minne kelpaisin. Liikuntatuntien joukkuejaot olivat vielä astetta pahempia, kun en yleiskömpelönä jokaisen pelilajin tunarina kerta kaikkiaan osannut muuta kuin väistellä palloja ja pelivälineitä.

Kun mietin ystävän tapaamista, päässäni käynnistyy hidastuslauseita: "No ei sitä varmaan kiinnosta. Sillä on jotain tärkeämpää eikä se kumminkaan ennätä. Mahdanko mää häiritä sitä?"

Tuo viimeisin, "mahdanko mää häiritä", on silkkaa äitiä. Äiti esitti, että minun olisi parempi pysyä kotona, kun muilla ihmisillä voi olla ties mitä tärkeää puuhaa, jota minä häiritsen.

Riippuu kokonaan mielialasta, jaksanko kampittaa lauseet ja ottaa yhteyttä ajatuksistani huolimatta. Jos jään kuuntelemaan mieleni skeptisiä hokemia, ei mitään tapahdu. Silloin en ainakaan saa mahdollisuutta horjuttaa noita "olen tylsä ja välteltävä ihminen" -uskomuksia.

Onneksi on tekstiviesti! On niin paljon helpompaa naputtaa yksinkertainen kysymys kännykän muistiin kuin miettiä mielessään mahdollisen keskustelun kulkua ja sitten jossain vaiheessa siirtyä oikeaan puheluun. Saman kanavan kautta on helpompi saada vastauskin: jos on tarvis, niin se toinen osapuoli voi kieltäytyä korrektin epämääräisesti, sitä ei tarvitse tokaista puhelussa.

Pelkään torjutuksi tulemista tässäkin asiassa. Ymmärrän vallan hyvin, että ties mitkä aikataulutekniset syyt tulevat tielle, silti ottaisin mieluiten vastaan pelkkiä myönteisiä vastauksia... Jokin pieni minä haluaisi, että aina kun minä haluan nähdä ystäviäni, niin tapaaminen sopii. Nih!

Miksi halusinkaan opettajaksi?

En tainnut haluta opettajaksi edes alussa. Se opettajaksi päätyminen oli vain helpoin vaihtoehto, se mitä suurin osa vuosikurssini opiskelijoista teki. Koin, että minun olisi pitänyt olla jotenkin erityinen ja parempi, jotta olisin voinut valita jotakin muuta (siis suunnitella ryhtymistä tutkijaksi tai toimittajaksi, kulttuurisihteeriksi tms.).

Opettajana olemisessa on kyllä tietty viehätys. Olen tuntenut itseni poissuljetuksi ryhmistä, ollut erillinen, irrallaan, outo, omituinen. Opettajan asemassa voisi olla keskipisteessä. Sitä kokemusta hain, keskipisteenä oloa. Toivoin että olisin saanut jonkin ryhmän varauksettoman huomion, kun aiemmassa elämässä olin näkymätön lapsi ja nuori ja aikuinenkin. En niin huippu missään, että olisin saanut taidoillani muiden huomion. En niin ongelmainenkaan, että olisin vaikeuksillani saanut sen saman huomion.

Opettaminen ei ratkaissut hankaluuksiani suhteessa ryhmiin. Se pahensi tilannetta, sillä ainakin murrosikäisten kanssa toimiessa ryhmän huomio pitää lunastaa itselle - ei se tule annettuna. Minä en riittänyt tuohon lunastamiseen, en mitenkään. En osannut olla muuta kuin näkymätön. Opettajana olin näkymätön heti kun tuli tarpeeksi vaikea konflikti. En osannut ratkaista ristiriitoja, en osannut asettaa rajoja, en osannut olla aikuinen lasten keskellä.

Miten ihmeessä olisin osannutkaan, kun olin aivan kesken, epäitsenäinen, omassa elämässäni? Matkustin viikonlopuiksi "kotiin" vanhempien luo. Ei minulla ollut omaa kotia, oli vain paikka, jossa kävin nukkumassa arkiyöt. Vanhempien kotona saatoin palata siksi kiltiksi pikkutytöksi, joka koittaa toteuttaa vanhempiensa unelmat (meidän tyttö on ihan kouluja käynyt! Se on opettajana nyt!).

Tapasin vähän ihmisiä ihan vapaaehtoisesti tuona aikana. Tuntui että ihmisten kohtaaminen on pakko ja velvollisuus, jossa ei ole mitään kivaa tai hauskaa. Ja tuntui myös, etten tule kuulluksi. Kerran liki aloin itkeä ihmetyksestä, kun istuin erään ystävän luona kylässä ja tämä ystävä kuunteli minua, siis katsoi kohti, osoitti ilmeillä, eleillä ja keskittymisellä kuuntelevansa.

Mietin taas eilen asemaani ryhmissä. Olin koulutuksessa, johon osallistui kymmeniä minulle vieraita ihmisiä eri puolilta maata. Iso joukko ihmisiä ja ihmisistä syntyvä hälinä ja pölinä saa minut hiukan pelokkaaksi ja varautuneeksi. Samalla vetäydyn, minusta tulee taas näkymätön osallistuja, jonka olemassaoloa tai poissaoloa ei kukaan huomaa. Istuin siellä takarivissä ja tarkkailin.

Ehkä tässä ei tarvitse kouluttaa itseään tämän kummemmin. Ehkä tarvitsee vain hyväksyä, että minä en viihdy ryhmissä, joissa on enemmän kuin 5 henkeä. Toisaalta voin ahdistumatta mennä teatteriin tai keikalle yleisön joukkoon - ihmiset sinänsä eivät minua häiritse, jos saan omassa osassani ja tiedän että aika on rajallinen ja tuntemattomien kanssa ei tarvitse sosiaalisesti seurustella esim. ruokapöydässä. Minusta tulee tarkkailija, jos ihmisiä on tarpeeksi paljon. Ryhmäkammo ei rajoita elämääni - en jää paitsi sellaisista asioista, joista luulisin nauttivani. Ryhmäkammo kyllä suuntaa valintojani: en halua työtä, jossa pitäisi joka päivä pitäisi esim. kouluttaa tai kasvattaa.

Helpotus

Nyt on helpompi hengittää. Etukäteisahdistus ja epämääräinen katastrofinpelko (minkä katastrofin? En tiedä, taivaanko pelkäsin putoavan niskaan) väistyivät.

Ei ollut täydellistä onnistumista, oli riittävän hyvä.

Tässä kohden olen edennyt aika paljon: olen lapsesta asti 'hoitanut' ahdistuksiani ja pelkojani vetäytymällä ja välttelemällä asioita, jotka noita tunteita synnyttävät. Vetäytyminen on tuntunut luonnolliselta vaihtoehdolta, olen nimittäin pelännyt, että ahdistus, jännitys ja pelot näkyvät muille. Tunteitten näkyminen ja näyttäminen olisi ollut häpeä - minua on kasvatettu 'reippaaksi' ja reippaat eivät pelkää tai jännitä.

Tove Janssonilla on tästä jokin loistava mietelmä. Jotakin siitä, että vain pelkäävät ovat oikeasti rohkeita - rohkeus on pelon voittamista.

Vetäytyminen ei ole yhtään auttanut pelkoihin. Jos pelon mukaan alan suunnata tekemistäni ja olemistani, niin kohta minua ei olekaan. Kutistun. Äiti on juuri sellainen - kutistunut. Lukkiutunut neljän seinän sisälle, pelkistänyt elämänsä kahteen ihmiseen, isään ja minuun.

Miten tämä nyt äitiin meni? Jollain tapaa teen elämästäni jatkuvasti äidin antiteesiä - ei tuollaista ainakaan kun äidillä. En osaa pitää äitiä positiivisen esimerkin antajana, ja se on tavallaan sääli. Olisi kiva, jos voisi edes jossain kohden kokea vanhempansa esikuvana.

Puolison kanssa lipsahdimme puhumaan muutaman sanan terapiasta eilen. Hän tokaisi, että olen terapeutissa löytänyt itselleni terveen äidin (terppa on vanha nainen, en tarkkaan tiedä hänen ikäänsä, mutta hän on samaa ikäluokkaa kuin äitini). Niin totta! Terppa on ennakkoluuloton, kannustava, ymmärtävä, myönteinen - ja noilla sanoilla en ensimmäisenä kuvaisi äitiäni. Äidin kanssa puhuessani tiedän ennakolta hänen vastauksensa ja kysymyksensäkin. Minulla on opettelemista siinä, miten puhutaan ns. normaalien ihmisten kanssa - siis sellaisten, jotka eivät ole täynnä omia lukkojaan ja urautumiaan. Toki kokemuksia molemminpuolisesta ymmärryksestä tulee koko ajan muuallakin kuin terapiassa - onneksi. Suhteessa äitiin ymmärrystä on ollut välillämme kovin vähän.

Se sosiaalinen seurustelu

Jossakin aiemmassa postauksessa olen kirjoittanut taipumuksestani eristäytyä (no, ainakin täällä). Usein koen, että muut ovat omana isona joukkonaan, ja minä olen niiden muiden ulkopuolella, kauhean kaukana.

Oivalsin tuon mielikuvan yks kaks pari vuotta sitten, kun olin mukana viikonlopun mittaisella psykodraamakurssilla. Samassa ryhmässä oli suunnilleen itseni ikäinen mies, joka oli liki naapurikunnasta kotoisin. Hänen lapsuudenkotinsa (sen perusteella, mitä sitä hahmotettiin meille) oli ollut tunneilmastoltaan samalla lailla vinsallaan ainakin vaitonaisuudessa ja tietyssä lapsen yli kävelemisessä. Tuolla miehellä oli ilmeisesti vielä voimakkaammin sellainen olo, että hän on _aina_ yksin, eikä hänellä ole lupa olla muiden kanssa (tai jos on lupa, niin itse tilanteessa ei "osaa olla", puuttuu sosiaalisia taitoja).

Eilen oli työpaikan illanvietto. Kas, mitä huomasin: ne "muut ihmiset" tuskin ovat sen vapaampia sosiaalisista jännityksistä kuin minä... matkalla ruokapaikkaan oli kollektiivisesti hakusessa se, mistä tässä nyt oikein puhuisikaan. Ja perillä sama jatkui. Toki tuolla on ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenen tai pitempäänkin olleet samassa paikassa ja ovat vapaallakin yhteydessä toisiinsa, mutta sitten oli joukko (minä ja muita) tuntosarvet koholla haistelemassa ilmapiiriä.

Toinen havainto: olen alkanut huomata entistä selvemmin ne samalla aaltopituudella olevat ihmiset. Muistan että vielä muutama vuosi sitten huomio liikkui toiseen suuntaan: aistin vain ne, jotka EIVÄT ole samalla aaltopituudella. Aina niitä löytyi! Ja samalla vahvistui se yleisvaikutelma, että muut ovat kaukana yhdessä ja minä taas olen yksin erillään.

On paljon helpompaa nyt, kun voin huomata noita "samankaltaisia". Turha kysyä, mitä se "samankaltaisuus " pohjimmiltaan on, luultavasti vaihteleva yhdistelmä eleitä ja puheita ja samanlaista arvomaailmaa.

Jokin yksinäisyyden linnake huojuu ja rakoilee. Hyvä juttu. Vielä kun pääsisin siihen, että epämääräiset puheet mallia "mennään joskus kahville/elokuviin" toteutuisivat oikeasti.

Eristäytyminen

Aamun ajatus:

Miten helposti ja yksinkertaisesti valitsenkaan sen vaihtoehdon, jossa olen yksin ja joukosta erillään.

Esimerkki: työpaikan tilat ovat kahdessa kerroksessa. Minä yhdessä parin muun kanssa olemme alakerrassa, isompi porukka toisessa kerroksessa. Toisessa kerroksessa on taukohuone. Aamuisin en siellä tavallisesti edes poikkea, kun jotenkin tunnen itseni siellä ulkopuoliseksi.

Eh. Miten voisin tuntea itsensä ei-ulkopuoliseksi, jos en edes poikkea muiden joukossa?

Voisin alkaa juoda aamukahvia vasta töissä. Molemmissa (kotona ja töissä) en aamulla saata kahvitella, iskee närästys. En vaan tunne aamulla itseäni kovin sosiaaliseksi - vaan toisaalta taidan laittaa sosiaalisuuden riman kovin korkealle: harva sitä aamukasilta kovin säkenöivä seuraihminen on. Kyllä minullakin olisi lupa mennä aamukahville ihan vaikka pää aamu-unta täynnä.