Poistelin täältä kymmenittäin viestejä taannoin. Olin jo lopettamassa tämän kirjoittamista - välillä ei huvita. Välillä kiusaa se, että ilmeisesti ex on lukenut tätä ja ehkä lukee vieläkin. Toisaalta jos hän tätä lukee, niin se on hänen asiansa. Maailmassa on miljoonia muitakin blogisivustoja, ei ole mitään pakkoa tulla juuri tänne luuraamaan.
Omassa pienessä päässäni olen osin kirjoittanutkin jotkut aikaisemmat tekstit sillä ajatuksella, että ex kenties ne lukee. Ei erityisen fiksua tai kypsää toimintaa - mutta en osannut tehdä muutakaan. Puin asioita lähinnä kirjoittamalla. Se on ensimmäinen tapa - siis jos kykenen löytämään sanoja. Todelliset ongelmat alkavat siinä kohdin, kun sanoja ei tavoita, kun en tajua, miltä tuntuu, kun on vain muodoton möykky. Koko viimeisimmän vuoden aviossa olo olo sellaista muodotonta möykkyä, jolle en löytänyt sanoja. Myöhemmin on selityksiä ja tunteita ja merkityksiä tullut tulvimalla.
Ajattelin jatkaa tätä, toistaiseksi. En halua leikkiä kuurupiiloa ja perustaa jonnekin uutta blogia x, jossa kirjoittaisin taas eri nimimerkillä. Minulla on paha taipumus piiloutua ja suojautua. Se, etten kirjoita omalla nimellä, on yhdenlaista suojatumista, mutta sen pitemmälle - kirjoittamisen lopettamiseen tai blogin vaihtoon - en ryhdy. Jos joku todellisen elämäni ihminen (ex tai joku muu) tätä lukee, niin lukekoon. Mitä sitten, jos lukee?
Makailin tänään ammeessa. Olin tajuavinani, että kirjoittaminen on se minun keinoni tulla näkyväksi. Se on syy kirjoittaa. Ei ole merkitystä sillä, mikä on kirjoittamisen muoto - fiktio, blogiteksti, kynällä kirjoitettu päiväkirja, kirje, sähköposti - pääasia, että kirjoitan. Jos en kirjoita, olen vielä enemmän hukassa kuin yleensä, vielä näkymättömämpi ja pienempi.
