Unia

Näen öisin loputtomasti unia. Aamulla muistan vain hämäriä kohtauksia.

Ja minähän en yleensä "näe" unia.

Kappas.

Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.

Levottomat unet

Juuri ennen nukkumaanmenoa muistan, että näin viime yön levottomia unia tai melkein painajaisia. Levottomissa unissa oli mukana yksi vanha ystävä. Olen ollut kirjoittamassa tai viestimässä hänelle viime viikot, vieläkin on tekemättä tämä... En saa aloitettua, kun sellaisen pitemmän kirjeen tai sähköpostin kirjoittaminen ei minulta synny ihan tuosta vaan, jään kumminkin etsimään sanoja. Lykäistä "moi, kivaa kuuluu" -viestiä taas pidän hiukan yhdentekevänä.

Ystävältä tuli muutama viikko sitten juuri sellainen moikkelis-viesti, joka ei sisältänyt kummempia ajatelmia. Kai pitäisi vastata samalla tyylillä. En vaan ole kovin hyvä tässä pikaviesteilyssä tai rupattelussa.

Melkein painajainen oli tuttu. Näen samanlaisia melkeinpainajaisia harvakseltaan. Niissä vuodan verta kuin kuukautisverta, vuoto alkaa varoittamatta ja unessa olen varma, ettei se johdu kuukautisista. Tässäkin oli samat ajatukset kuin ennen: en voi lopettaa tätä vuotoa mitenkään ja mitä tämä on, kun tätä ei pitäisi olla, sairaus, kuolema, jokin. Hetken katsoin itseäni etäältä: tässä sitä vuodetaan.

Sleepless in Tampere

Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.

Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.

Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...

Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...

Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).

Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).

Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.

Kaikki ikäkaudet kerroksina minussa

Äitiunen jälkeiset unet ovat olleet tavallista sotkua - niitä en muista jälkikäteen enkä muista tunteitani, ehkei niitä ole ollutkaan.

Yksi uni on poikkeus, näin sen heti seuraavana yönä äitiunen jälkeen. Olin nuori (taas) ja jonkun toisen, jonkun pojan kanssa unessa. Olimme koulun tapaisessa ja järjestimme kapinan, taisin spreijata seinään iskulauseita ja hajottaa ikkunoita. Meitä ajettiin takaa. Meitä ammuttiinkin.

Kaikki painajaisen ainekset. Muttamutta. Unessa olin nopea ja notkea ja rohkea. Olin kuin sarjakuvan supersankari, zwuum pam! jahtaajat kuriin. Mikään ei sattunut tai ahdistanut, nauroin niille perässämme juokseville kurinpitäjille.

Hereillä tulin ajatelleeksi, että ehkä menneisyyskään ei ole loppuun saatettua vaikka se olisi ohi. Niin kauan kuin elän, sisälläni on Meri lapsena ja Meri nuorena, eivätkä ne aiemmat ikäkaudet ole muuttumattomia minussa. Vaikka oikeassa elämässä olin arka ja kömpelö ja epävarma, niin se lapsiminä saattaa kasvaa minussa, siitä voi tulla uteliaampi ja rohkeampi ja ei niin nöyristelevä. Noita kaikkia toivon, noita kaikkia olin unessa. En muista nähneeni sellaista unta ennen.

Jos jostakin olen vieläkin vihainen vanhemmilleni, niin siitä, että kasvattivat minusta niin ylettömän alistuvan ihmisen. Tietenkin se vastaa heidän ikäpolvensa käsitystä hyvästä kasvatuksesta ja tietenkin he halusivat tehdä parhaansa, mutta ei lasta pitäisi lähettää metsään hakemaan vittaa tai istuttaa sadevesitynnyrissä tai pitää lasta varten vyöhihnaa yläkaapissa.

En pysty sanomaan, miten paljon minua on ruumiillisesti kuritettu. Muistan tasan kolme kertaa, ja niissäkin se lyöntiosuus on sumea. Ehkä en muista kaikkia kertoja, en tiedä. Sen sijaan muistan kovin tarkkaan kurituksen uhan. Mökillä se on ollut vittamettä, kaupungissa se on ollut yläkaapissa säilytetty vyöhihna. Kurissa on pitänyt pysyä. On pitänyt olla kiltti. Ja mitä siitä on tullut aikuisena? Herkästi muita myötäilevä ihminen, joka kokee syyllistyyttä omista tarpeistaan ja toiveistaan.

Monesti olen miettinyt sitäkin, ovatko lähellä olemisen ja koskettamisen vaikeuteni peräisin siitä, ettei meillä hirveästi ole halailtu tai suukoteltu. Sen sijaan on se vitta ja vyöhihna.

Kävin viime viikolla katsomassa Armon varassa uudestaan. Ensimmäinen kerta oli toukokuussa, silloin kun puolisko oli estynyt lähtemään kanssani. Nyt olimme molemmat katsomossa ja edelleenkin pidän näytelmää vallan loistavana (en täydellisenä, mutta loistavana!). Tiukkaa dialogia ja naurua kipeille asioille. Ei lapsuudessani yhtä hullua kuria ollut kuin näytelmässä, eikä yhtä hirveää syyllistämistä. Silti on erityisen herkullista, kun näytelmän sadistivanhemmat joutuvat naurunalaisiksi.

Äitiuni

Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.

Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.

Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.

Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.

Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...

Heräsin.

sukupuolittuneet unet

Taisi jäädä hiukan näkymättömiin aamuisen kirjoituksen ydinajatus unista.

En usko, että naiset näkisivät naisten unia ja miehet miesten unia. Siis... Unessahan on rajattomasti mahdollisuuksia, unessa voi lentää kutistua kuolla paisua uneksia itselleen pitkät karvaiset korvat.

Yleensäkin eläminen olisi onnellisempaa, jos meillä ei olisi niin ahtaita käsityksiä sukupuolista ja siitä, että sukupuolet ovat toistensa vastaparit (jos mies on jotakin niin nainen on ei-jotakin ja päinvastoin).

Lukemiset, hakemukset, unet

Luen järkälekirjaa (A. S. Byattin Riivaus). Muuten yritän ottaa kevyesti. Liki kaksi kuukautta terapiataukoa edessä, kolmannen vuoden hakemuksen vein eilen Kelaan.

Perjantaina lomakkeita hakiessani minulla oli vastassa sellainen elämään kyllästyneen näköinen 50+ täti (ulkomuoto järkäle, suupielet alaspäin), joka joutui koneelta näpyttelemään tietoja.

"Jaa tarvitaankos siihen 3. vuoteen hakemus, minä en tiedä kun minä niiiin vähän olen tämän puolen kanssa tekemisissä."

Teki mieleni sille tätille sanoa, että olisi hänkin terapian tarpeessa. Ulkoinen olemus ja sanat eivät varsinaisesti henkineet hyvää oloa.

On meitä moneksi. Helvetti että inhoan sukupuolen mukaan tehtyjä yleistyksiä. Taannoin netistä luetusta jäi mieleen kierimään lause (yritin etsiä sitä uudelleen linkattavaksi tähän, en löytänyt, noh...). Lauseessa joku taas väitti, että kaikki naiset näkevät synnytysunia ja miettivät raskauden mahdollisuutta ja lasten saamisen ajoittamista tms.

En ole muistaakseni koskaan ollut unessa raskaana tai synnyttänyt. Kukaan muukaan ei kyllä ole unessani ollut raskaana tai synnyttänyt. Sen sijaan puolisoni synnytti kerran unessaan, oli kuulemma hirveä homma, kun koiras poiki.

Muistan yhden painajaisen, jossa olin kuukautiskivuissa vessanpöntöllä ja sisuksistani luiskahti Cronenbergin elokuvista karannut otus: saksekas keuhkokas verinen ravuntapainen. Pelkäsin että se purisi. Heräsin.

Väärä suhde, höh

Jokin monimutkainen ajatus minusta ja parisuhteesta... Kärsin näistä luuloista, että oma suhde on nimettömien yleispätevien standardien mukaan vääränlainen. Olen kai niin kovin uskonut omaan suhteettomuuteeni (hamaan hautaan asti), että tuo on yksi tapa selittää nykyhetkeä.

Kun mietin noita edellisessä kirjoituksessa luettelemiani juttuja, niin ainoastaan yhdessä tekemisen puute on sellainen, joka joskus hiertää mieltäni. Ja jos taas katson hiukan toisesta näkökulmasta, niin esim. meidän kissat ovat kovin yhteisiä ja tavallaan tekemistä nekin, ne jokainen kovin tärkeitä.

Symbioosista päädyn suoraan vanhempieni liittoon. He tekevät ihan kaiken yhdessä. He puhuvat tunteistaankin (sen vähän kuin puhuvat) me-muodossa: "Me sitten ihmeteltiin, kun xx". Olen saanut kerran aikuisena heiltä hämmentävän tunnustuksen: "Kyllä me sua rakastetaan". Olin muistaakseni vihainen tuon lauseen jälkeen - se mitä olen epäillyt ja kyseenalaistanut, on äidin rakkaus. Tuossa me-lauseessa äitiä ei taaskaan ollut olemassa - niin kuin ei yleensäkään.

Tuollaisessa muodossa me on hirviö, joka latistaa ja typistää ja rajoittaa. Ei voi tehdä tätä tai tuota, kun se toinen ei ole kiinnostunut/halua/tykkää.

Sitten taas tuo rakkauspuhe, jota joillakin on (yhdellä ystävälläni ja hänen miehellään esim. on tapana lopettaa puhelu sanoihin "rakastan sua"). Omassa kielenkäytössä se kuulostaa epäaidolta. On aivan kuin näytelmän vuorosanoja lausuisi. Epäaitouden tunne ei tarkoita rakkauden puuttumista, vaan sitä ettei saa omaa tunnettaan (sitä epämääräistä oloa) yhdistymään yksinkertaisiin sanoihin. Jotta en kokisi itseäni pakotetuksi ja teeskentelijäksi, niin vältän noita r-lauseita. Vältämme, molemmat (me-muoto, jestas!).

Yleensä suhteesta puhuminen taas ei minusta ole oikein tarpeen. Ei suhde ole mikään kolmas persoona. Meitä on tässä kaksi ja ajoittain jompi kumpi ihmettelee ääneen, miten jokin asia hoidetaan. Tai sanoo, miltä itsestä tuntuu. Tietty voisi sanoa enemmän ja arvuutella vähemmän. Mutta taidan jähmettyä ja jäykistyä ja mykistyä, jos pitäisi alkaa puhua suhteesta. Ihan liian iso ja epämääräinen teema, minusta. Romaanin voin rakentaa suhteesta, puheenaiheeksi se ei taivu.

Sitten tuo eri makuuhuoneissa nukkuminen. Elin ensimmäiset 20 vuotta ilman omaa makuuhuonetta tai omaa huonetta. Oli mielettömän hienoa, kun sitten ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä pääsin soluun, jossa oli oma huone. Olen aina välillä ihan surkea nukkuja. Se tarkoittaa, että kierin sängyssä eestaas, puhisen, nypin hiuksia, vääntelehdin, hengitän raskaasti, kun nukahdan, niin horrostan ja kuorsaan... Kun joudun valvomisen alkuun, niin alan pelätä että valvomisellani häiritsen muiden huoneessa kenties nukkuvien unta. Kun on oma huone, niin unettomana yönä minun ei unettomuuden lisäksi tarvitse ahdistua siitä, että valvottaisin miestä tai herättäisin hänet unesta...

Ja tästä muistuu mieleen, miten yksi työkaveri juuri viime viikolla valitti, että mies valvoi yön ja kääntyili eestaas yhteisen sängyn patjalla, joten työkaveri siis heräili vähän väliä. Ihan aina en ymmärrä, miksi sitä pitää jääräpäisesti tehdä asioita jollain lailla kun niin vain on "tapana".

Hiukan kriisipuuroa

En kovin ole miettinyt terapiaa tai kolmatta vuotta - mitä nyt hiljaa mielessäni päättänyt käydä sen kolmannen vuoden kerta viikossa vaikka omalla kustannuksella, jos Kelan tukea ei tule. Terapian sijaan tuntuu, että olen suossa työn kanssa. Viime viikot olen ollut kroonisesti väsynyt ja stressaantunut ja - kas kummaa - alkanut aina sunnuntaisin miettiä, miten taas on työviikko edessä ja maanantaina sitten pitää hoitaa tätä ja tuota.

Olen nähnyt eksymis- ja harhailu-unia. Ja unia minusta ja miehestä. Ja lieviä painajaisia. Yks kaks toissayönä olimme jossakin juhlissa ja mies oli kaatamassa kaljaa naamaansa - minä vieressä hätäilin, että tässäkö se raittius meni. Mies pysäytti kädenliikkeen ja sanoi vain pelleilevänsä. Minä taas olin vihainen.

Olen luullut, että unet miehen juomisesta tai raittiudesta ovat jo ohi. Alkuaikoina näin niitä montakin ja ihmettelin: irl en koskaan ole nähnyt miestä juovuksissa enkä kuullut hänen pelleilevän juomattomuudellaan. Uniin tunkeva juova alkoholisti ei ole mitään todellista, vaikka retkahdus on kai aina mahdollinen. (Irl olen kerran ravintolassa (matkoilla, vieraassa maassa) tokaissut hedelmäjälkiruokaa lusikoivalle miehelle: tässä taitaa olla viinaa. Mies alkoi massuttaa ja syljeksiä, jätti annoksen syömättä.)

Tiedän mutkien kautta miehen tuttuja, jotka ovat vuosien raittiuden jälkeen palanneet takaisin alkupisteeseen. Silti on hiukan hullua nähdä näitä unia. Niin kuin näkisin miehen unia, en omiani. Painajaisunen pelko noissa unissa on. Sama kai, ovatko ne juomisesta vai jostakin ihan muusta - kaikki kuvaa menettämisen pelkoa, yhteyden katkeamisen pelkoa.

Sitä samaa yhteyden katkeamisen pelkoa poden toisaallakin. Stressaa myös tämä nykyinen seksielämä. Minun on vaikea puhua vestibuliitista, kun tuntuu että puhe menee niin kovin kliiniseksi. On geometrisesti gynekologin kaavioon merkitsemät kipupisteet, on kymmenen (ei, nyt kahdeksan) steriiliä ampullia, joiden sisällä geeliä, joka vaikuttaa kymmenen minuutin aikana ja vaikutus kestää kaksikymmentä minuuttia. Ja mies on nyt viimeksi ja edellisellä kerralla kysynyt No sattuiko? ja minun on vaikea vastata siihen kyllä tai ei. Niin selkeitä vastauksia ei ole. "Ei paljon" Tai "Ei samalla lailla kuin joskus ennen" tai "Jokin krampin tapainen aluksi oli". Ja samaan aikaan tietää, että hiljaisuus olisi tylyä ja torjuvaa - mutta sanat eivät taivu kuvailemaan omia tuntemuksia.

Uni

Uni oli jatkoa eiliselle opettaminen - itsemurha -ajatusketjulle. Koulussa en ollut töissä, työ ei ollut missään osassa unta. Asuin puisessa omakotitalon tapaisessa, sen yläkerrassa. Muistan unta siitä lähtien, kun olin jo käynyt apteekissa (heh) ja ostanut itsemurhapillerit. Niitä piti syödä ensin päivä yhdestä paketista (vain pilleri) ja sitten seuraavana päivänä tunnin välein. Sen seuraavan päivän lopussa sitten mentiin nukkumaan, eikä herätty ikinä.

Heh kun helppoa.

Paitsi että muutin mieltäni kesken kaiken. Olin siis jo syönyt ensimmäisen paketin pillerin ja oli ilta. En tiennyt, mitä se yksi pilleri itsekseen vaikuttaa. Olinko jo tappanut osan itseäni, vaurioittanut joitain elimiä, vai mitä oli tapahtunut minussa. En muista unesta oikein muuta kuin paniikin, sen kun mietin, kuolenko kumminkin vaikka olen muuttanut mieltäni. En tiedä, miksi muutin mieltäni. Mietin soittoa apteekkiin (mitään lääkäriä unessa ei ollut, kukaan ei ollut määrännyt minulle itsemurhaa - paitsi minä itse). Unessa en kehdannut tehdä mitään - ne olisivat siellä apteekissa kumminkin suuttuneet, kun olinkin muuttanut mieleni.

Olen unohtanut lopun, tai sitten uni vaihtui toiseen. Hämärästi muistan, että kanssani olisi ollut joku toinenkin - meitä oli kaksi itsemurhaajaa joilla molemmilla oli samat lääkepaketit. Ja molemmat olimme yhtäläisesti muuttaneet mielemme ja tietämättömiä siitä, mitä jo oli meissä tapahtunut.

Joskus

Joskus haluaisin olla kissa. Tai kenties jokin lintu. Tervapääskynen - ne eivät laskeudu koskaan maahan, nukkuvatkin ilmassa.

Haluaisin lentää, mutta en näe edes unia lentämisestä.

Vihasta

Taidan yrittää mennä päiväunille. Nukuin viime yön huonosti ja heräsin hetkeä ennen kellon soittoa raivokkaaseen painajaiseen. Yksityiskohtia en muista, mutta siinä oli tappajapölynimuri, joka räjäytteli ihmisiä veren ja mahalaukun nesteitten sekaiseksi sohjoksi. Olin kerrostalohuoneistossa yhdessä joidenkin tuntemattomien ihmisten kanssa, osa meistä oli jo räjähtänyt kuoliaiksi ja ruumistohjoa oli joka puolella. Juuri ennen heräämistä heitin pölynimurin johdon ikkunasta ulos.

Kuulostaapa hilpeältä splatterilta.

Yleensä en näe ainakaan tämän lajin painajaisia. Lapsena olen nähnyt paljon pahoja unia, olen kävellyt unissani, narskutellut hampaita, puhunut unissani..

Eilisen lapsiasian puhuminen ääneen ensin terapiassa ja myöhemmin puoliskon kanssa liikautti jotakin minussa. Ihan oikeassa elämässä minun on kovin vaikea ilmaista edes pientä ärtymystä. Todellisuudessa en edes huuda suuttumuksesta saati että olisin fyysisesti aggressiivinen. En muista että koskaan olisin lyönyt ihmistä tai eläintä. Miksi sitten uskon, että "aivan varmasti" tappaisin omat lapseni?

Otan kai liian vakavasti suuttumuksen tunteet. En "saisi" suuttua tai raivostua, ja kun kumminkin niin käy, syyllistyn ja pidän itseäni hirviönä. Hirveän huono kuva minulla on itsestäni, kuvittelen aiheuttavani tuhoa läheisilleni, vaikka miten yrittäisin olla toisin.

Epävarmuus

Kumman syvälle iskostunutta on huoli ja levottomuus minussa. Eilen illalla olin väsynyt ja mielestäni rentoutunut, torkuin sohvalla kirja kädessä jo ennen puoli ysin uutisia. Nukkumaan menin yhdentoista kieppeillä.

Pam! Hereille kolmen - neljän välillä yöllä. Päässä pyöri tuleva päivä, yksi stressaava työ. Edellinen päivä pyöri myös, puoliunessa pyörivät tiistaina sanotut sanat korvissa.

Mistä helkkarista tämä tulee? Stressi/huoli/pelko, herättämään aamuyöllä? Jokin jäänne vanhasta stressistä, siitä joka oli jatkuvana seuralaisena koulussa opena ollessa? Onko sillä syyllä väliäkään... kunhan se osaisi olla herättämättä...

Koitin puhella itselleni, että ihan hyvä kun huolehdin, mutta nyt ei ole syytä huolestua. Kaikki on hyvin, ihan hyvin. Voin nukahtaa uudestaan.

Pelkään jossain määrin noita aamuyön heräämisiä - on nimittäin ollut aikoja, jolloin olen nukahtanut sitten vasta aamulla (jotta voisin saman tien herätä uudestaan). Nyt olen luottavaisempi kuin ennen, uskon omiin voimiini ja itseeni edes ajoittain, edes joskus... Mutta milloin ihmeessä alitajuntakin alkaa luottaa?

On se nyt hullua, että itse väsyttää itseään valvomalla yökausia ja murehtimalla etukäteen omaa väsymystään. Sitten kun on väsynyt, niin on valmiiksi vähän pihalla ja hajamielinen ja stressaantunut... ja morkkaan itseäni huonosta olostani. Hieno kehä. Höh. Koko ajan luuraa taustalla kuvitelma: en osaa mitään, epäonnistun, en pärjää.

Hajonnut kaava

Edellisessä kirjoituksessa luettelin kovin varmasti, mitä eilen ja tänään teen. Eipä pitänyt se kaava paikkaansa ja töitten sijasta istun kotona potemassa tikattua sormea. Tapaturman yksityiskohtia en viitsi enää toiseen kertaan toistaa, kirjoitin ne jo tänne.

Sänkyyn pääsin vasta likellä yhtä yöllä. Sänkyyn pääseminen ei tarkoittanut nukahtamista, vaan valvoin melkein koko yön. Osin särystä, osin siitä, että eilinen muistutti kaiken epävarmuudesta - iski jonkinlainen turvattomuus ja olo hallinnan menetyksestä.

Se vaativa osa minua oli ylen äänekäs yöllä: se moitti ja marisi (sormijuttu oli ihan oma moka, ei sellaista olisi saanut tapahtua) ja se myös oli vaatimassa minua seuraavana päivänä töihin, vaikka tikannut lääkäri oli kirjoittanut perjantain sairaslomaa ja optioinut vielä seuraavaakin työpäivää sanomalla "Kuulostele nyt, miltä se maanantaina tuntuu". Vaativa osa minua stressasi työmaalle soittamista aamulla, mitä sanoisin, miten esittäisin asian (Tässä kävin niin ikävästi, että mulla on nyt sormi kipeänä ja sairaslomaa tämä päivä... ehkä hieman vähättelevä lausahdus... mutta eihän tämä ole mikään iso juttu, kyllä mun oikeastaan pitäisi mennä töihin... jne, jne.)

Yöllä kuulin mielessäni kuvitteellisia dialogeja. Niissä kollegat päivittelevät, miten olen hankkinut itselleni saikkua olematta oikeasti sairas - eihän sitä vasemman käden keskisormea duunissa tarvitse... Laiskuuttaan se Meri vaan jätti tulematta.

Tämä sairasloma-asia taitaa vaatia puhumista terapiassa. Mielessäni on ihan liian iso kynnys sille, milloin "saa" jäädä pois töistä. Ja itselleni kriteerit ovat erilaiset kuin muille: saatan flunssaiselle työkaverille sanoa, että päivän poteminen kotona auttaisi. Omalle kohdalle en sitä potemista sallisi.

Tämä nykyinen pesti alkoi viime toukokuun alussa. En ole sinä aikana ollut kertaakaan poissa töistä. Jos nyt olisin jollakin lailla työkykyinen myös tämän viime iltana tikatun sormen kanssa, niin entä sitten? Joskus voisin antaa itselleni luvan olla ja toipua ilman huonoa omaa tuntoa. Kyllä ne siellä töissä päivän pärjäävät ilman sormipuolta työpanostani.

Toinen puoli minusta (se ei-vaativa) selittää kaikkea mystiikan ja intuition kautta. Ja se toinen puoli sanoo, että veitsi saattoi lipsahtaa yliväsymyksen ja stressin takia. Aiemmin olen vähän vastaavissa tuntemuksissa esim. kaatunut ja loukannut jalkojani niin, että on ollut pakko hidastaa tahtia. Oikeasti tarvitsinkin sen yhden päivän toipumisajan ja pitkän viikonlopun tuoman tauon - tämä ja viime viikko ovat olleet henkisesti väsyttäviä.

Ja taas toisella puolen on se sisäinen itsekriitikko, joka ei antaisi armoa, ei ei ei. Hmp. Toivottavasti pääsen tähän käsiksi terapiassa tänään - sinne menen, vaikka miten olisi sairasloma.

Päivärytmi

Tämänhetkinen työjärjestys on hiukan sekopäinen: eilen olin iltavuorossa ja tänään vielä tuntia illemmassa (työpäivä alkaa siis yhdeltä ja loppuu kahdeksalta, tällä kertaa en edes ole tässä lähistöllä vaan kymmenen kilometrin päässä kaupungilla, joten kotiinpaluu on joskus lähempänä yhdeksää). Huomenna olen taas aamukahdeksalta töissä.

Aamulla on kiva nukkua pitkään, mutta aamupäivisin on vaikea tehdä mitään tolkullista (jollei sitten ole aamuterapiaa, niin kuin monesti on). Kyttään kelloa ja lasken, milloin pitäisi lähteä töihin. Eilisen kurssin jälkeen olin sen verran ylikierroksilla, että vedin ryhmää vielä unissanikin ja heräsin joskus viiden maissa aamuyöllä miettimään strategiaa tälle päivälle.

Vähän löysemmin rantein voisin ottaa. Kun kumminkin tiedän, ettei stressaaminen ja pingottaminen mitään auta.

Jos jotenkin voisin säädellä uniani, niin lopettaisin noiden työunien katsomisen heti. Silloin kun olin oikein solmussa työn kanssa (niinä yläasteen opettaja -aikoina), olin päivät töissä ja yöt töissä myös - päivän tapahtumat tunkivat uniin enkä päässyt mielessäni liikkumaan minnekään muualle. Nyt ei ole samalla tavalla paha tilanne, samoja oireita kylläkin. Miksen voisi uneksia jostakin aivan muusta - mistä tahansa? Pakkoko sitä on sahata samaa öin päivin, vähemmästäkin väsyy ja uupuu.

Ark, ark, arki

Kauhea väsy, sellainen että näköä haittaa.

Onneksi saan nukuttua. Aiemmin reagoin väsymykseen yliväsymällä ja valvomalla ja olemalla aivan pöljänä lopulta (lopulta on tässä yhteydessä yhtä kuin pari kolme viikkoa kolmen-neljän tunnin yöunella). Iltaisin nukkumaanmeno ahdisti, sillä pelkäsin ennalta valvottua yötä. Päivällä väsyneisyys sotkeutui mielessä yleiseen harmauteen ja alakuloon. Olen liittänyt fyysisen väsymyksen ja henkisen väsymyksen aika lailla samaan oloon. Olen väsyneenä kovin herkkä huomaamaan masennuksen ja ahdistuksen oireita.

Nykyiselläänkin menen välillä sillä lailla kierroksille, että uni katoaa. Voittopuolisesti kumminkin nukun yöt. Ihan ilman lääkkeitä. Voi, joskus luulin että napsin loppuikäni jotakin pillereitä kyetäkseni nukkumaan. Ja olen huomannut, että voin olla ihan pelkästään fyysisesti väsynyt ja uninen olematta sen ihmeemmin henkisesti alamaissa.

Olen onnellinen siitä, että osaan nukkua. Heh, miten voikin olla, että elämän perusjutut, ne helpot (syöminen, nukkuminen, naiminen) ovat niitä, jotka eniten ovat solmuunnuttaneet.

Luottamus

Haluaisin luottaa itseeni enemmän. Jokin - alitajunta, vaisto, luovuus, en tiedä sille varsinaista nimeä - vaikuttaa minussa koko ajan, välillä isommin. Terapeutin kanssa tänään katselimme sitä vähän niin kuin viehkoa pientä tunnistamatonta oliota - mikähän siitä tulee isona?

Joinain aikoina yritän hartiavoimin työstää ja ratkoa asioita, jotka eivät sitten suostu ratkeamaan yhtään mitenkään. Tunne ja näennäinen järki ovat keskenään ristiriidassa, seurauksena sitten jumittuminen. Näissä vanhoissa ruumis- ja liikuntamuistoissa esimerkiksi olen yrittänyt päästä etäämmälle häpeästä.

Uskon että on parantavaa, jos häpeällisinä tuntuvia asioita tuo julki. (Tarkoitan turhaa häpeää, sellaista häpeää joka tulee oman itsen ja muiden ihmisten väliin muuriksi.)

Silloin kun oikeasti oli koululiikuntaa, niin pidin kunnia-asiana piilottaa nolostumiset ja loukkaantumiset kaikilta, myös koulun ulkopuolella. Muistan että isä jossakin vaiheessa kysyi, miltä liikuntatunnit tuntuvat ja kiusataanko minua kenties. Vastasin, ettei ne miltään tunnu, ei kiusata, mitä ne nyt. Paljon aikaa olen tarvinnut, että olen tietoisesti noihin tunteihin palannut.

Tiedostamaton taitaa pyörittää samoja asioita, vaikken niin välittäisikään. Esimerkiksi tänään olin aamulla täydessä kaupunkibussissa, jouduin kävelemään käytävällä samalla kun bussi jo lähti liikkeelle ja kurvasi mutkassa. Horjahdin ja olin vähällä kompastua lattian korokkeeseen. Melkein pillahdin itkuun siinä. Heityin siksi kömpelöksi kymmenvuotiaaksi, joka jollakin koulumatkalla kaatuili jäisellä tiellä niin monta kertaa kumoon, että kotona perillä jalat tutisivat ja tuntui, etten ikinä selviäisi seuraavasta päivästä (kas, silloin jo osasin tulevaisuudesta murehtimisen taidon...).

Tällä viikolla jonain yönä näin aivan toisenlaista unta. Siinä oltiin viidakossa ja kuljettiin harvahampaista riippusiltaa rotkon yli. Se ei ollut painajainen. Kummastelin unessa sitä, miten korkealla olen ja miten en pelkää putoamista ollenkaan, jalat liikkuvat, etenen sillalla hirmu syvyyksien päällä.

Kai voi oppia luottamaan itseensä - jos kerran on oppinut olemaan luottamatta, niin miksei myös toisin päin...