Olen kirjoittanut vihaisia äitikirjoituksia, olen hakannut tyynyä, piirtänyt, harrastanut mielikuvamurhaamista, nämä viimeisten kymmenen vuoden aikana.
Iso askel eteenpäin oli viime keväänä. Silloin tajusin, että olen pienestä kuvitellut äidin inhoavan minua. Omat kiukkuni ovat osin reaktiota aistimaani inhoon. Ulkopuoliselle sitä on vaikea selittää, sillä ulkoisia merkkejä inhosta ei ole ollut, enempi se on syntynyt rivien välissä, lausumattomissa viesteissä (ja niitä lausumattomia viestejä meidän perhe muutenkin on käyttänyt).
Maanantaina terapiassa puhuin siitä, miten tunnen kiertäväni kehää: samat vaitiolot ja teennäisyydet turhauttavat ja suututtavat, ja joka kerralla ne ovat läsnä, joskus hallitsevampina ja joskus taustalla. En osaa tehdä täyttä eroakaan: tämänhetkinen on minun muunnelmani 'riittävästä etäisyydestä', suostun siis olemaan kerran viikossa kännykällä tavoitettavissa ja käyn muutaman kerran vuodessa.
Terapeutti kysyi, mitä hyvää näen äidissä.
Paha kysymys! Ei hän ole kokonaan huono tai paha ihminen, mutta olen niin keskittynyt huomaamaan tietyt ominaisuudet, että muut häipyvät olemattomiin. Ei mikään ihme, että törmään niihin aina vaan, uudelleen ja uudelleen. Samaan aikaan järki sanoo, että hakkaan päätä seinään, ja tuloksena on korkeintaan kuhmuja. Minä kaipaisin kokemusten jakamista ja puhetta, mutta äiti ei osaa. Ihan yhtä hyvin voisi joku minulta vaatia kylmäpäisyyttä tai jatkuvaa sosiaalista seurustelua - kumpaankaan en kykene kuin ajoittain. Ihminen mahtaa aika vähän omille rajoilleen.
Oikeassa todellisuudessa minun ei tarvitse enää pelätä äidin valtaa, sitä että äidin rajoittuneisuuden takia minä jäisin jostakin paitsi tai jäisin vaille hyväksyntää (ystävät ja kumppani hyväksyvät minussa sellaisia puolia, joita äiti ei ole suostunut/kyennyt näkemään). Kumminkin edelleen reagoin niin kuin äidillä olisi valta - aivan kuin olisin pikku tyttö, jota äiti 'kasvattaa'. On vaikea oppia ulos vanhasta asetelmasta, siihen luiskahtaa vahingossa.
Miksi myötätunto äitiä kohtaan on niin vaikea asia? Eihän se ole minulta pois - enempi kulutan itseäni näiden meidän kohtaamisten jälkeen, kun mietin, miten voisimme kenties puhua, JOS äiti kerrankin sanoisi jotakin fraasitonta ja aitoa tai JOS minä löytäisin sen lauseen, joka johtaisi pinnan alle.
Vaikea on luopua siitä kuvitelmasta, että joskus me (minä ja äiti) kohtaisimme puhumalla. Voi olla, että kohtaamme joskus muuten, vanhana saattaa suhde fyysiseen likellä olemiseen muuttua ihan toiseksi. Tai ehkä emme kerta kaikkiaan kohtaa, koskaan. Vaikka niin kävisi, niin... saan raivota loputtomiin: äiti ei muutu. Ei hän pahuuttaan ole niin etäinen, hän vain ei kykene muuhun. Joten tarvitseeko minun ottaa siitä itseeni?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Munkin terapiassa puhuttiin aikaisemmin tuosta. Se että otat sen "lapsiroolin" tarjoaa äidillesi tarjottimella sen "äitiroolin". Oikeastihan roolit ovat teillä toisinpäin mutta ovat lapsuuden aikana muotoutuneet näin...
Sinä olet jo nyt niin pitkällä ja edellä äitiäsi.
Oli mun ainakin kurja tajuta ettei mun äiti todennäköisesti koskaan pääse eroon siitä roolistaan, ja se on mä jonka tarttee muuttua.
Empatian ja hyvien tunteiden kokeminen äitiä kohtaan tottakai parantaa tilannetta ja uskon että sullakin lapsuudesta löytyy jotain muistoja jolloin äiti otti syliin tai muuta mukavaa? Lapsi kun voi kokea yhden sanankin hyväksyvänä/mukavana/luotettavana...
Niinpä! Äidin muuttumattomuus sotii jotenkin sitä ajatusta vastaan, että eläminen olisi kasvamista ja kehittymistä ja vanha olisi myös viisas.
On kamalaa ja raivostuttavaa katsoa sivusta, kun äiti junnaa samoissa jutuissa aina vaan. Ja vielä enempi raivostuttaa, että itse menen mukaan junnaukseen ja kuvittelen, että mulla olisi voimat joilla vaikuttaa jotenkin häneen.
Auh, tämä oli paha kyssäri itsellenikin. Tuo "mitä hyvää äidissäsi on".
Parasta varmaan äidissäsi on, että on saanut noin hyvän tyttären kuitenkin aikaan? ;)
Ja ei, tämä ei ollut kettuilua :)
Kirjoitat hyvin, kiitos tästä blogista, vaikka aihe onkin omakohtaisuudessaan vähintäänkin ahdistava.
Lähetä kommentti