Tynnyrityttö

Usein vieläkin kipuilen sitä, että nuoruus ja osa aikuisuuttakin on mennyt ohi. Olenhan lähinnä ollut hengissä ja tehnyt velvollisuuteni, mutta en ole uskaltanut kovin paljon, en ihmissuhteissa, en harrastuksissa enkä työssä.

Kun lähdin opiskelemaan lukion jälkeen, niin junamatka vanhempien luota opiskelupaikkakunnalle oli ensimmäinen yksin tehty junamatka ikinä. Yo-kylässä olin ensimmäistä kertaa yötä poissa kotoa , jos rippikoululeiriä ei lasketa mukaan. Ensimmäistä kertaa minulla oli oma huone soluasunnossa - ei tarvinnutkaan enää levittää lakanaa ja peittoa sohvalle, niin kuin olin lukioaikana tehnyt lapsuudenkodissa. Minulla oli opettelemista ihan tavallisissa ja arkisissa asioissa - kotona ei oltu kannustettu aktiivisuuteen. Enempikin olin oppinut, että on parempi minun olla tekemättä mitään, tekisin kumminkin 'väärin'.

En uskalla kovin helposti mennä kohti asioita, jotka tuntuisivat kiinnostavilta. Pelkään mokaavani, esittäväni tyhmiä kysymyksiä, paljastuvani naurettavaksi tai huonoksi. Monen jutun ohi tai sivusta olen kulkenut väärien häpeäntunteitten takia.

Joissain asioissa olen kumminkin ollut tinkimätön. Minulla oli sisäinen pakko päästä irti vanhemmista ja pois lapsuudenkodista. En antanut periksi, vaikka joskus tunsinkin itseni sietämättömän eksyneeksi ja yksinäiseksi. Valmistuin, vaikka opinnot kestivät ohi opintotukivuosien ja vaikka työ siinä opiskelujen pätevöittämässä ammatissa ei missään vaiheessa tuntunut omalta. Jaksoin jollakin lailla itseni kanssa hyvin pitkään, jaksoin olla yksin. Kuvittelin, että se olisi minulle ainoa mahdollinen vaihtoehto. Olen etukäteen surrut sen, etten ikinä olisi parisuhteessa tai kokisi olevani perhettä jonkun ihmisen kanssa.

Vielä karvan alle kolmekymppisenä pidin mahdottomana sitä, että minulla olisi yhteinen seksielämä jonkun toisen kanssa. Seksiin mahdollisesti johtavissa tilanteissa menin joka kerralla lukkoon ja järjestin itseni tavalla tai toisella pois, irti, etäälle. Yritin humalaa, yritin päämäärätietoista vamppaamista, turhaan kumminkin.

Vika taisi olla siinä, että toimin ulkoa päin, en omien sisäisten tarpeitteni ajamana. Ajattelin että minun pitäisi hankkia jokin kokemus jostakin, kun kerran olen näin vanha. Mutkkaassa mielessäni mietin sitäkin, entä jos joskus kumminkin kohtaisin ihmisen, jonka kanssa alkaisi oikea ihmissuhde. En ollut omasta mielestäni yhtään vakavasti otettava seksittömän menneisyyteni kanssa. Johan pelottaisin kaikki karkuun, pitäisi siis hankkia joku jotta voisi sanoa jonkun olleen...

Ihmeellisistä aineksista meidän suhde on alkanut. Olen ollut häpeilevä oman fyysisen itseni suhteen, esim. mietin, kehtaanko miehelle näyttää vanhoja valokuviani, joissa näkyy miten lihava olen ollut (olin kyllä pullea silloinkin kun tavattiin, mutta en lihavimmillani). Enää en sentään ajatuksissani tarkerru miettimään sitä, olenko tylsä tai huono seksissä, tai jotenkin erityisen hankala parisuhteessa (Niin, on tuntunut nololta, kun ei ole aikaisempia kokemuksia parisuhteista - en tiedä, kuvastaako tämä vain sitä, että helposti koen itseni huonoksi ja vääräksi, siis myös menneisyyteni on nolostuttavaa. Jos minulla olisi takana eroon päättyneitä parisuhteita, niin kenties nolostelisin noita suhteita ihan yhtä paljon kuin suhteettomuutta.)

Minulla on nyt perhe, mies ja kissat. Koen että he/ne ovat lähempänä minua kuin vanhempani ovat olleet. Ihmeellistä.