Lehtisilmäilyä

Pikaluin aamulla töissä Hyvä terveys -lehden uusinta numeroa (1/08), jossa on juttu sukusalaisuuksista.

Samaisen artikkelin lyhennelmä on verkossa ja pääsin lunttaamaan ne aamulla mieleen jääneet lauseet. Kas tässä:

"Salaisuuden ylläpitäminen tuo ihmissuhteisiin varovaisuutta. Asia vaikuttaa alitajuisesti myös niihin perheenjäseniin, jotka vain aistivat salaisuuden."

(Hilkka Lahti, Hyvä Terveys 01/08)

Vanhempani ovat aika käsittämättömällä hartaudella vaalineet perhesalaisuutta. Äidin isä, minun tuffa, on ollut se aistittava salaisuus, josta en kumminkaan lapsena saanut otetta. Äiti ei ikinä sanonut mitään isästään eikä omasta lapsuudestaan. Ne muutamat kerrat, kun olen äidiltä tuffasta kysynyt, olen tuntenut että sanat jumittuvat kurkkuun. Lauseita on ollut fyysisestikin vaikea sanoa.

Olen tiennyt, että äiti salaa jotakin, mutta en ole tiennyt, mitä. Olen ollut loukkaantunut siitä, ettei äiti ole puhunut minulle. Puhumattomuus on tuntunut torjumiselta ja ylenkatsomiselta - etenkin kun se on jatkunut aina vaan, vaikka olen kasvanut lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi.

Itsekseni olen aikoja sitten, pienenä päätellyt, että äiti inhoaa minua. Ei puhu minulle, ei vastaa kun kysytään = inho. Muulla lailla en ole osannut sitä selittää. Olen kuvitellut, että vaikenemisen syy on minussa, vaikka tietenkin se on ollut äidissä itsessään.

Kolmisen vuotta sitten minulle selvisi, etteivät vanhempani ole keskenäänkään äidin isästä puhuneet. Isäni on nuorena miehenä ollut huoltomiehenä mielisairaalassa ja äidin isä on ollut siellä hoidossa. Tällaista pikku yksityiskohtaa isäni, aviomies, kumminkaan ei ole äidille, siis vaimolle, kertonut. Isä ei tiedä, tietääkö äiti tästä. Hullua, päätöntä.

En tarkoita, että puolisojen pitäisi jakaa kaikki. Mutta kun on jokin vaikea asia, koko ajan olemassa ja läsnä, niin ei se olemattomaksi muutu sillä, että pysytään vaiti. Päinvastoin, sehän muuttuu aina vaan voimakkaammaksi ja hallitsevammaksi.

Välillä isä ja äiti ovat yhteen ääneen jollekin uteliaalle ymmärtämättömälle urkkijalle Merin tuffasta selittäneet 'kuoli kun Merin äiti oli kahden'.

Minua ahdistaa sellainen epämääräinen varovaisuus, joka tulee minuun kun olen vanhempien luona käymässä tai kuin puhun äidin kanssa puhelimessa. Sama epämääräinen välttely ja väistely koko ajan, turvallisia puheenaiheita on kovin vähän. Mutta niin se on ollut kaiken aikaa - puhuminen on ollut vaarallista. On pitänyt valita sanansa tarkkaan, sovitella jokainen lause huolella mielessään, sitten sen jälkeen miettiä vielä sävy ja kokonaisuus. Se nyt vaan ei sovi, että puhuisi mitään sukkelia tai omitusia juttuja - ja kaikki ei-turvallinen on ollut omituista, sukkelaa.

Juurihoitoa

Tulin juuri juurihoidosta. Uh. Töitten jälkeen terapiaan, yhdenlaista juurihoitoa sekin.

Tuskin olisin terapiaan asti päätynyt, jos vanhempani olisivat hoitaneet omat juurensa kuntoon. Kaikki lapsuudenperheen kummallisuudet juontuvat asioista vanhempieni menneisyydessä. Äidin puolelta rikkonaisesta perheestä ja kuoliaaksivaietusta isästä, isän puolelta hänen aiemmasta avioliitostaan ja ehkä sodasta asti.

En tiedä kumpi on ollut hankalampi osa palapeliä: äidin suku vai isän aiempi avioliitto.

Vanhempani menivät vanhoina naimisiin, isä oli liki 5o-vuotias ja äitikin melkein 40. Luulisi, että ikä olisi tuonut kypsyyttä. Kenties toikin, en vain oikein näe sitä. Isän ensimmäinen avioliitto oli rakkausliitto, joka päättyi vaimon kuolemaan syöpään. Isä hoiti vaimoa viimeiset kuukaudet omaishoitajana (varmaankin aika poikkeava ratkaisu 1960-luvulla mieheltä). Ensimmäinen avioliitto oli lapseton, jossakin vaiheessa syöpätutkimuksissa selvisi, että lapsettomuus johtui vaimosta.

Kun ensimmäinen vaimo kuoli, niin isä meni alta vuodessa uusiin naimisiin, tällä kertaa äitini kanssa. Isä on käyttänyt minua uskottuna monta monituista kertaa: sanonut esimerkiksi, että olisi eronnut tästä nykyisestä liitosta, jos olisi nuorempi mies, ja jollei pelkäisi, miten äidille kävisi erossa.

Isä suojelee äitiä aivan kuin jatkona sille syöpään kuolleelle ensimmäiselle vaimolleen. Meillä on koko ajan toiminut malli "äitiä ei saa järkyttää". Paha kurki, kun äiti ahdistuu/pettyy/jännittyy kovin pienestä ja etenkin murrosiässä on järkytyksiä ja järkyttävyyttä. Vanhempien pitäisi jotenkin kyetä ottamaan vastaan lastensa kasvukivut.

Minä kipuilen näitä vasta nyt, hidastetulla aikataululla. Onneksi sentään nyt.

Salailun maantiede

Kävin tänään vanhempien luona. Herätys ennen seitsemää, juna lähti samaan aikaan kuin oli vuoden pimeimmän päivän auringonnousu. Kirkasta, sinistä, kajastusta.

Perillä ne vanhat ihmiset, kaksin. Isällä on tullut jokin kasvannainen korvalehteen, taas. Edellinen leikattiin vuosi sitten pois, tämä näyttää isommalta ja ilkeämmältä.

Sympatiaa minulta, periaatteessa. Käytännössä sitten sain taas muistutuksia siitä, että vanhemmat pelaavat omilla säännöillään ja kun olen heidän luonaan, he olettavat, että minä olen yhtä kuin he, samanlainen, samassa pelissä.

Isä ilmoitti heti, että hänellä on asiaa ja pitäisi puhua kahden kesken. (Tavanomaista tämä, kolme on jo ihan liian iso yksikkö, kun on salailusta kyse.) Isä oli kumminkin niin huonokuntoinen, ettei jaksanut ulos asunnosta lähteä, eli hän höpisi asiaansa olohuoneessa niinä hetkinä kun äiti oli keittiössä.

Kummitätini oli soittanut vanhemmille tuossa taannoin. Isä katsoi asiakseen ilmoittaa: Älä vaan puhu sille naiselle mitään tuffastasi. Olin hetken hölmistynyt, tunsin miten itsessäni pieni lapsi panikoi, sillä olin jo aikaa sitten kertonut kummitätille kaiken tietämäni, siis toiminut juuri niin kuin isän mielestä ei olisi saanut tehdä.

Minun ei tarvitse noudattaa vanhempien sääntöjä. Saan tehdä omat säännöt.

Sanoin, että pari vuotta sitten selitin kummitätille kaiken mitä tuffasta tiedän, enkä ala niitä sanoja takaisin vetämään. Olin ollut kummitätin luona kylässä, hän oli alkanut muistella ensimmäistä avioliittoaan (kummitäti oli naimisissa äidin veljen kanssa) ja ihmetteli tiettyjä asioita. Ne asiat liittyivät aviomiehen isään, minun tuffaani. Silloin kerroin tuffasta mitä tiesin. Kerroin sen mielisairauden ja avioeron ja kunnalliskodissa asumisen, senkin ettei lähisuku vissiin pitänyt sairastuneeseen mitään yhteyttä.

Isähän ei voinut mitään enää - sanottu mikä sanottu. Hänen oma mielensä tuli selväksi: tuffasta ei saa puhua kenellekään (korkeintaan hän voi minun kanssani tästä epähenkilöstä puhua). Jos tuffasta puhutaan ääneen, niin jotakin hirveää tapahtuu, lähinnä minun äitini ei kestä sitä.

Ei kai ole mikään ihme, että vanhempieni liitossa on isoja salaisuuksia. Niille on ollut otolliset olosuhteet. Mutta on helvetin tuskallista elää näkymättömien mörköjen keskellä. Ei tule yhteyttä tai läsnäoloa, kun se näkymätön tunkee ihmisten väliin, jättää möykkyjä, käsittelemättömiä tunteita ja oloja.

Äiti sanoi myöhemmin juuri ennen lähtöäni taas yhden syyllistyslauseen: No tuli yksinäinen joulu sitten.

En reagoinut siihen mitenkään, ymmärrän tavallaan sen, että äiti on yksin. Äiti on yksin ollessaan isänkin kanssa. Olen ollut vanhempieni kanssa monta joulua. Lapsuuden joulut olivat osin onnellisiakin, mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän näkymättömät möröt häiritsivät. Vaikka isä ja äiti olivat koko ajan paikalla, niin minusta tuntui, että olen yksin. Emme me puhuneet siitä, mikä olisi ollut tärkeää. Emme me puhuneet siitä, missä tarvitsimme apua - ja varmistamme vaiti olemisella sen, ettemme mitään apua tai muutosta saaneet.