Lihava nainen laihassa ruumiissa

Luin Hannele Harjusen artikkelin 'Lihavuus välitilana' tuosta Koolla on väliä -opuksesta ja nyökyttelin itsekseni tälle lauseelle:

"Monet niistä tutkimusaineistoni naisista, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai heidät on lapsena leimattu lihaviksi, ovat tulleet tietoisiksi lihavuudestaan koulun alkaessa. Näyttää siltä, että hyväksyttävän ja kelpaamattoman naisruumiin rajat opitaan usein nimenomaan koulun vertaissuhteiden, terveydenhoidon ja liikuntakasvatuksen kautta."

Ennen koulua en muista, että olisin kokenut itseäni mitenkään erityiseksi noin fyysisesti. Olin kyllä tarhassa ja kerhossa hiukan sivussa, mutta se oli enempi arkaa hämmennystä lapsijoukossa olemiseen kuin tunnetta siitä, että olisin fyysisesti poikkeava. Tarhassa minulla oli iso ihastuskin, Riku, jonka kanssa leikin kotia ja olin kovasti menossa naimisiin (suunnitelma oli koko kuusivuotiaan vakaumuksella tehty).

Koulussa oli liikuntatunteja ja kilpailuja, olin se jonon viimeinen ja samaan aikaan piti olla niin kuin ei olisikaan - eihän se viimeiseksi tuleminen tuntunut missään, ehei. Toisella luokalla oli hiihtokilpailut juuri sen jälkeen kun olin saanut silmälasit, muistan maanneeni rähmälläni alamäen lumikinoksessa näkemättä muuta kuin huurua rillien läpi - ei ladusta tietotakaan. Ja sitten punnittiin ja aina olin kymmenen kiloa isompi kuin viimeksi (tämä kohta ei voi pitää paikkaansa, muuten olisin peruskoulun loppuun mennessä ollut 150-kiloinen). Ruumiini oli kerta kaikkiaan erilainen kuin muiden: eivät muut pullistuneet samalla lailla kuin minä.

Kun luokka teki biologian tunnilla kenttäretken suolle, niin minähän olin vähällä upota. Muistaakseni suosta piti ensin kiskoa minut ja erikseen sitten kumpparit. Hävetti.

Harjusen artikkelissa lihavat tai lihavuutta kokeneet naiset samaistuvat voittopuolisesti laihoihin, he pitävät laihtunutta ruumista 'normaalina' tai tavoiteltavana. Minä pidän itseäni lihavana, joka nyt viimeisimmät vuodet on ollut tilapäisesti laiha. Alkuaikoina olin hiukan hysteerinen, pelkäsin että yks kaks (noin yhdessä yössä) repeäisin yhtä isoksi tai isommaksi kuin ennen. Nyt tuntuu vain oudolta niiden ihmisten seurassa, jotka eivät ole tunteneet minua kauempaa kuin muutaman vuoden.

Töissä yksi heinäsirkan kokoinen kollega (siis n. 150-senttinen hoikka nainen) käy netissä kalorilaskurisivulla tarkistelemassa energiamääriä. Samainen persoona sanoi mahataudissa laihtuneensa kaksi kiloa - siis kävikö hän vaa'alla tarkistamassa, vai mistä hän kilomäärän tiesi? Jos tuo on yhtä kuin 'normaali', niin en halua osallistua siihen. En halua olla osallisena missään loppuelämän kestävässä kalorinlaskentaprojektissa.

Minulla on ruumiiseen ja syömiseen liittyviä kehtaamisia. En yleensä kehtaa juosta muiden nähden, sillä juostessa kuvittelen hyllyväni jotenkin epämääräisesti ja luulen myös, että muut näkevät minusta, miten 'väärin' juoksen. En ole innolla lähdössä työpaikan sählyjoukkueeseen tai uimahalliin - minusta kimppaliikunta on ahdistavaa, samoin bodypumpit, spinnigit, kuntosalit - en siedä mitään sellaista, joka muistuttaisi etäisestikään kouluajasta. Minun on helpompi syödä yksin kuin seurassa, kiusaannun etenkin jos syömiseeni kiinnitetään huomiota. Esimerkiksi ravintolassa koen olevani ihan vieraalla maaperällä - vierasta ruokaa ja ympäristö, paljon huomiota ruuassa.

Äärimmäisessä kuvitelmassa voin nähdä itseni yksin hölkkäämässä tai hiihtämässä. Niissä mielikuvissa kukaan ei katso minua, saan rauhassa olla ja tehdä niin kuin teen, ilman 'oikeaa' tai 'väärää'.