Viisas ystäväni

Ex toi puolilta päivin muuttolaatikoita - ne ovat olleet hänen nykyisen rakkaansa muutossa mukana, mutta mitä väliä. Ystävä kutsui kaupungille syömään ja kahville, menin, söimme, puhuimme.

Ystävä on viisas. Ei pitäisi ajatella ja analysoida tunteitaan, hän sanoi. Niissä on niin monta puolta, että ajattelemalla saa vain sotkun aikaan. Pitäisi vain tuntea tunteet.

Ja tämän kun muistaisin. Ei minulle tee hyvää ajatella ex:n käytöstä ja etsiä sille syitä ja miettiä, mitä hänen kaistapäisessä päässään oikein on tapahtunut viime kuukausina. Ensinnäkin mietin toisen ihmisen pään liikkeitä - absurdia. Yhtä hyvin voisin miettiä sitä, miten tuo kukkapöydän anopinkieli aistii valon. En minä saa sitä selville. Toiseksi ei tästä ajattelusta ole minulle mitään hyötyä, kun se mitä on tapahtunut, ON TAPAHTUNUT, eikä ole mitään maailmankaikkeuden suurta pyyhekumia, jolla voisi pyyhkäistä viime viikot pois.

Kun palasin tänne, Urho Puh tuli mahan päälle tunniksi. Se kehrää nyt minulle, kehräsi eilenkin. Voi Urhoa, se on arka ja säikky, menee sekaisin muutoksista.

Matka toiselle planeetalle

Olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Tapasin vanhan ystävän opiskeluajoilta - molemmat muistelimme, että olimme opiskeluaikaan kavereita, muttemme erityisen läheisiä. Nyt tämä ystävä on minulle omalla tavallaan tärkeä, vaikka tapaamme korkeintaan kerran puolessa vuodessa. Ystävällä on juuri vuoden täyttänyt lapsi ja vuoden vanha avioliitto - ihmeesti hän jaksoi kuunnella, kun kelasin viime viikkojen tapahtumia, jotka ovat täysin eri maailmasta kuin hänen elämänsä.

En olisi koskaan uskonut, että ystävien suhteen käy näin. Se minun pitkäaikaisin ja "parhain" ystäväni on vetäytynyt täysin sen jälkeen, kun kerroin erosta. Hän sanoi puhelimessa "en taida osata neuvoa sinua nyt mitenkään" ja minä jäin sanattomana miettimään, etten varsinaisesti kaipaa neuvoja (enkä oleta, että kukaan osaisi neuvoa), vaan tarvitsen kuuntelijaa ja tukijaa, joka kyllästymiseen asti ja vaikka vähän kornisti asti hokisi: "olet ookoo ihminen, ihana, upea, hieno nainen". No, vanha ystävä on lähettänyt sentään kaksi tekstiviestiä. Molemmissa puhuttiin siitä, että hän toivoo asunnon löytyvän nopeasti. Ehkä se on ainoa asia, johon hän osaa puuttua. En tiedä.

Olin huvilateltassa katsomassa Laurie Andersonin ja Lou Reedin yhteiskonsertin. Ostin lipun jo joskus kesäkuussa, ja viime viikosta asti soudin ja huopasin sitä, voinko lähteä. Lopulta päätin mennä - surkua ja ahdistusta on jo ihan tarpeeksi ilman että vasiten jäisin sivuun tilaisuuksista, joihin haluaisin mennä.

Musiikki oli loistavaa...

Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )

Levottomat unet

Juuri ennen nukkumaanmenoa muistan, että näin viime yön levottomia unia tai melkein painajaisia. Levottomissa unissa oli mukana yksi vanha ystävä. Olen ollut kirjoittamassa tai viestimässä hänelle viime viikot, vieläkin on tekemättä tämä... En saa aloitettua, kun sellaisen pitemmän kirjeen tai sähköpostin kirjoittaminen ei minulta synny ihan tuosta vaan, jään kumminkin etsimään sanoja. Lykäistä "moi, kivaa kuuluu" -viestiä taas pidän hiukan yhdentekevänä.

Ystävältä tuli muutama viikko sitten juuri sellainen moikkelis-viesti, joka ei sisältänyt kummempia ajatelmia. Kai pitäisi vastata samalla tyylillä. En vaan ole kovin hyvä tässä pikaviesteilyssä tai rupattelussa.

Melkein painajainen oli tuttu. Näen samanlaisia melkeinpainajaisia harvakseltaan. Niissä vuodan verta kuin kuukautisverta, vuoto alkaa varoittamatta ja unessa olen varma, ettei se johdu kuukautisista. Tässäkin oli samat ajatukset kuin ennen: en voi lopettaa tätä vuotoa mitenkään ja mitä tämä on, kun tätä ei pitäisi olla, sairaus, kuolema, jokin. Hetken katsoin itseäni etäältä: tässä sitä vuodetaan.

Vanhemmat ystävinä?

Tuo tuossa sivussa on Hieronymus Boschin Christ Child with a Walking-Frame (1485-1490). Kävin Olgan galleriassa.

Olen pari päivää jumittanut HS:n Oman elämän Vanhemmat - aikuiset lapset -keskustelussa (henkinen ähkäisy tässä kohden). En tiedä, miksi koen jollain lailla uhkaavana ja ahdistavana sen, jos jotkut muut kokevat vanhempansa ystäviksi ja ovat siihen tyytyväisiä. Eihän se, että joku muu tekee noin, tarkoita, että minunkin pitäisi. Ei sen pitäisi heiluttaa minua, jos joku sanoo olevansa ystävä vanhempiensa kanssa.

En oikein usko sitä, että omien vanhempien kanssa voisi olla ystävä samalla tavalla kuin ystävien kanssa... Vai onko muilla ihmisillä parempia vanhempia, sellaisia jotka hyväksyvät, tukevat, eivät vaadi aikuisia lapsia toteuttamaan vanhemman pelkoja tai unelmia tai toiveita?

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, isä päätyy siihen, että hän toivoisi minulta lasta. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että isä haluaisi olla isoisä ennen kuolemaansa. (Isän ensimmäinen avioliitto oli lapseton, vaikka lasta toivottiin ja yritettiin vuosia.) Minä taas en ole toistaiseksi halunnut lasta, joskus pelkkä ajatuskin mahdollisesta raskaudesta on herättänyt isoa pelkoa ja tuskaisuutta.

Joka kerralla, kun tapaan vanhempani, äiti päätyy siihen, että hän pelkää minun puolestani. Hän pelkää, ettei "kaikki ole hyvin". Hän pelkää, että saankin ykskaks lopputilin työpaikastani (joka on vakituinen ja toimi kunnassa, niin vakaa kuin mikään työpaikka ikinä voi olla). Hän pelkää, että puolisoni on huono (eh, miehethän huijaavat ja ryyppäävät ja lyövät, noin kategorisesti ja yleisesti... isä vaan on poikkeus). Hän pelkää, etten pärjää taloudellisesti (ks. kohta työpaikka). Pelkää pelkää pelkää.

Niin että... Onneksi ystävät eivät toivo minulta lapsia tai laajamittaista huolen ja pelon poistamista. Pelkkä ajatus siitä, että vanhemmat olisivat kuin ystäviä, ahdistaa. He ovat vanhoja, he ovat omissa solmuissaan (ja toivovat minun ratkaisevan solmunsa), heidän kanssaan on kamalan vähän yhteistä. Jotkut vanhemmat ja aikuiset lapset voi koulutus tai ammatti yhdistää. Isä ja äiti ovat lopettaneet koulunsa kansakoulun pakollisiin luokkiin. Molemmat ovat aika suoraan ilmaisseet inhonneensa ammattejaan. He halusivat minun opiskelevan, jotta pääsisin "parempaan" ammattiin, sellaiseen, joka nauttisi yleistä arvostusta ja olisi kenties työnäkin vähemmän inhottava (opettaja olisi ollut oikein hyvä heidän mielestään, nousua yhteiskuntaluokasta toiseen).

Lapsuudessani ala-asteen ensimmäisten vuosien jälkeen kaikki kouluun ja opintoihin liittyvä on ollut vanhemmille "vierasta kieltä", se on erottanut minua enemmän kuin yhdistänyt. Kaikesta muusta selvisin aika helposti itse, mutta matematiikassa olisin tarvinnut jotakin selittäjää, opetusta peräti. Peruskouluaikanani oli vielä tasokurssit, ja olin valinnut pitkän matematiikan (vai laajaksiko sitä nimitettiin?), se olisi kuulemma jatkossa hyödyllistä. Ongelma oli, etten tajunnut asioita itse ja opettaja taas ei varsinaisesti tunneilla opettanut... Opettajaa nimitettiin Plösöksi, hän oli 40+ pullea nainen, joka olisi varmaan halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin pitää matemaattisten aineiden tunteja yläasteella. Tunnit olivat yleistä riehuntaa, kun Plösö oli paikalla, ja vähän rajumpaa riehuntaa, kun Plösö oli sairaslomalla (tätä sattui usein, meillä oli välillä kuukauden tai kaksikin sijaisia, siis oman kylän poikia ja tyttöjä, jotka olivat juuri päässeet lukiosta ulos ja pitivät välivuotta). Summa summarum: tunneilta ei tullut apua siihen, miten ratkaista toisen asteen yhtälöitä tai muuta kivaa. Kotona vanhemmat ymmärsivät tehtävistä vielä vähemmän kuin minä.

Aivoluteilun perusteet

Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).

Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:

Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?

Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.

Pieni minä

Tein retken etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin. Ei, en toteuttanut aiemmin tänne kirjaamaani suunnitelma c:tä, siihen ei riittänyt energiaa. Tapasin kaksi Helsinkiin siirtynyttä ystävää, toisen kanssa olin lounaalla ja toisen kanssa kahvilla. Olivat hirmuisen kivoja istuntoja molemmat. Kävin Kiasmassa ja Tennispalatsin Anton Corbijn -näyttelyssä.

Nuorena kuvittelin, että olisin erityisen yksin ja jollain lailla sivuutettu. Kuvitelmille on oikeastikin ollut pohjaa: yläkouluaikana olin yhden kaveriporukan jäsen, mutta porukan muut tytöt olivat bestiksiä keskenään, minä en. Myöhemmin häkellyin, kun sain ensimmäistä kertaa paikallisen ylioppilaskunnan kalenterin käteeni: Mitä, näin monta sivua osoitekirjaa! Keitä minä tänne kirjaisin?

Nyt on nyt. Nyt näkyy se, että jollain tasolla kiinnostun helposti ihmisistä. Jokaisessa muutossa ja muussakin isossa muutoksessa olen ystävystynyt jonkun uuden ihmisen kanssa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän noita ihmisiä on.

Kohtaan henkisen kynnyksen aina kun olen ottamassa yhteyttä johonkin ystävään. Vaalin uskomusta, jonka mukaan olen muiden silmissä tylsä ja välteltävä ihminen. Sentään tunnustan näissä uskomuksissa ystävien olemassaolon, mutta mitätöin ystävyyden laatua. Siis tylsä ihminen - ihminen joka tavataan paremman puutteessa. Välteltävä ihminen - ihminen jonka olisi mieluummin tapaamatta, mutta jota kumminkin suostutaan tapaamaan, jotta sopu säilyisi.

Vieläkö kuvittelen, että olen koulussa, meidän yläasteen luokassa? Siinä luokassa minulla ei ollut "parasta kaveria". Paritöissä änkeydyin kolmanneksi jonkun armollisen tyttökaksikon kylkeen. Ryhmätöissä kaveriporukat tekivät ryhmät ja se minun kaveriporukkani oli rinnakkaisluokalla, taas jäin odottelemaan, minne kelpaisin. Liikuntatuntien joukkuejaot olivat vielä astetta pahempia, kun en yleiskömpelönä jokaisen pelilajin tunarina kerta kaikkiaan osannut muuta kuin väistellä palloja ja pelivälineitä.

Kun mietin ystävän tapaamista, päässäni käynnistyy hidastuslauseita: "No ei sitä varmaan kiinnosta. Sillä on jotain tärkeämpää eikä se kumminkaan ennätä. Mahdanko mää häiritä sitä?"

Tuo viimeisin, "mahdanko mää häiritä", on silkkaa äitiä. Äiti esitti, että minun olisi parempi pysyä kotona, kun muilla ihmisillä voi olla ties mitä tärkeää puuhaa, jota minä häiritsen.

Riippuu kokonaan mielialasta, jaksanko kampittaa lauseet ja ottaa yhteyttä ajatuksistani huolimatta. Jos jään kuuntelemaan mieleni skeptisiä hokemia, ei mitään tapahdu. Silloin en ainakaan saa mahdollisuutta horjuttaa noita "olen tylsä ja välteltävä ihminen" -uskomuksia.

Onneksi on tekstiviesti! On niin paljon helpompaa naputtaa yksinkertainen kysymys kännykän muistiin kuin miettiä mielessään mahdollisen keskustelun kulkua ja sitten jossain vaiheessa siirtyä oikeaan puheluun. Saman kanavan kautta on helpompi saada vastauskin: jos on tarvis, niin se toinen osapuoli voi kieltäytyä korrektin epämääräisesti, sitä ei tarvitse tokaista puhelussa.

Pelkään torjutuksi tulemista tässäkin asiassa. Ymmärrän vallan hyvin, että ties mitkä aikataulutekniset syyt tulevat tielle, silti ottaisin mieluiten vastaan pelkkiä myönteisiä vastauksia... Jokin pieni minä haluaisi, että aina kun minä haluan nähdä ystäviäni, niin tapaaminen sopii. Nih!

Retkelle!

Tänään tapasin ystävää, huomenna matkataan miehen kanssa Satakuntaan ja kylästellään siellä toisen ystävän luona. Ensimmäistä kertaa tehdään moinen retki, olen tähän asti bussimatkaillut reissut yksin.

Haemme jotakin ratkaisua siihen, ettei olisi vain sinun ja minun ihmisiä. Sosiaalinen seurapiiri on aika rajoittunut, vaikkei sen tarvitsisi olla. Joidenkin ihmisten harrastamat ystäväpariskuntatapaamiset ovat ajatuksena aika ahdistavia, mutta sen ja tämän nykyisen välillä on aika paljon tilaa.

Etenkin näissä maallematkailua vaativissa tapaamisissa olisi kimpparetkeily kätevää, tuonne huomiseenkaan kyläpaikkaan en pääse kuin neljän-viiden kilometrin päähän pikavuorobussilla. (Se että alkaisin yks kaks taas ajaa autoa, on poissuljettu vaihtoehto. En uskalla ajaa.)

Minun sosiaalinen ahdistukseni möyrii jossakin takavasemmalla. En minä omasta puolestani angstita, sillä ystävän olen tuntenut liki 20 vuotta. Mutta me - minä ja mies - emme ole millään lailla tottuneet kaksikkona liikkumiseen ja minä olen yliherkkä nolostumaan toisen puolesta. Ei miehen puolesta tarvitsisi nolostua (ei hän riehu tai nolaa minua tms.), mutta olen muutaman kerran ollut tilanteessa, jossa mies tulkitsee jonkin aivan pienen jutun omasta alkoholistitaustastaan käsin omalla tavallaan. Nolostun niistä tulkinnoista, kun minun silmissäni mies on silloin rajoittunut ja yksisilmäinen - siis hiukan tyhmä.

Puoliskon tulkinnat ovat sinänsä harmittomia, mutta hän itse jumittaa niihin eikä näe, etteivät ne pidä välttämättä paikkaansa. Esimerkiksi yhden ystäväni mies on aika hipin ja boheemin näköinen. Kun tämä ystävän mies alkoi selittää kasvinkasvatusharrastuksiaan, niin puoliskon ihan vilpitön tulkinta oli, että kaveri kasvattaa kannabista. Sen jälkeen puolisko ja ystävän mies puhuivat muutaman minuutin sujuvasti aivan eri asioista - toinen puhui koristekasvien taimista ja toinen huumekasveista - ja lopulta puhe siirtyi toisaanne ilman että puolisko koko aikana olisi tajunnut, millainen kommunikaatiokuilu heidän välillään oli.

Jostain vinkkelistä katsottuna tilanne oli järkyttävän huvittava. Toisesta vinkkelistä taas kiusaannuttava.

Teinimuisteloja

Eilen illalla kävelyllä sateen jäljiltä pestyssä maailmassa, kirkkaan vihreässä. Vastaan tuli teinipariskunta kädet toistensa vyötäröillä.

Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.

Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.

Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.

Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.

Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.

Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.

Sopivat tunteet

Ystävän luona kylässä tänään illalla, kotiin pari tuntia sitten.

Ihmisen mieli on kummallinen. Jos tapahtuu jotakin oikein hyvää - niin kuin ystävälle juuri oli tapahtunut - niin sen hyvän vastaanottaminen on mutkikasta. Ansaitsenko tämän? Onko lupa? Entä jos seuraavaksi tapahtuukin jotain hirveää (aivan kuin kaikki muka olisi nollasummapelia, ja yksi oikein hyvä asia vaatisi rinnalleen yhden oikein huonon, onni kutsuisi takaovesta epäonnen sisään)?

Tietyissä tilanteissa - kun lukio loppui, kun sain opiskelun valmiiksi, kun sain ensimmäisen työpaikan - ei minussa olekaan tuntunut miltään. Järki on sanonut, että tapahtunut on "oikein hyvä", tunne on lyönyt tyhjää - ei mitään. Seuraavaksi onkin alkanut ahdistaa: nythän "pitäisi" olla onnellinen, tyytyväinen, riehakas.

Kaikesta sitä voi ahdistua. Niin kuin nyt siitä, että omassa mielessään määrittelee, miten kuuluisi tuntea. (Eivät ne määritelmät tyhjästä ole syntyneet, lähinnä kai ympäristön odotuksista ja arvoista, mutta ihan itse olen rakentanut mielensisäistä tunnehäkkiä).

Mies, siis nykyinen puoliso, sanoi vuosia sitten minulle tärkeän lauseen: "Älä luule, että nyt kuuluisi tuntua joltain." Mistä hän tiesikään, että minusta on kuulunut tuntua tältä ja tuolta, sen mukaan mitä olen kuvitellut "normaaliksi" ja tilanteeseen "sopivaksi". Aika vanhaksi on pitänyt elää, ennen kuin olen tajunnut että voi vapaasti tuntea mitä vaan - tunteet ovat aina sopivia. Tekojen sopivuus tai sopimattomuus on eri asia.

Pään sisälle

Olen kiitollinen siitä että minulla on työ. Muuten olisin jäänyt oman pääni sisälle täksi päiväksi miettimään viime yön unta. Aivan kuin miettimällä ja ajattelemalla voisin kaiken ratkaista, äh.

Ja voi elämä - olen moneen otteeseen ajatellut, että olen kaikkiin töihin epäkelpo, jonkinlainen akateeminen hukkapala. Opiskelun jälkeen eläminen oli silkkaa irrallisuutta: en kiinnittynyt mihinkään paikkaan tai ryhmään tai edes ihmiseen. Sellainen irrallisuus on pelottavaa, on pelottavaa kun tietää, ettei kukaan tai mikään instanssi kaipaa.

Tämäkin on muuttunutta.

Nykyisessä työssä istun välillä asiakaspalvelutiskillä. Tietyt ihmiset herättävät uteliaisuuteni. Ne mihinkään ja kehenkään liittymättömät eivät saavu paikalle yhdessä jonkun toisen kanssa eivätkä puhu kenenkään kanssa. Palvelutiskillä he sanovat ne pakolliset sanat, eivät muuta. Heidän kännykkänsä ei soi (onneksi!). He eivät katseella etsi tuttuja muiden asiakkaiden joukosta.

On kuin he olisivat näkymättömiä kaikille muille paitsi itselleen (ja minulle, sillä hetkellä kun hoidan heidän asiansa).

En tiedä heistä muuta kuin sen mitä näen. Se mitä näen ei tarvitse olla koko totuus, mutta kuvittelen heidän olevan melko yksin. Kuvittelen, että he ovat niitä, joiden kuolema kenties huomataan, kun lehdenjakaja ei enää saa postiluukkua auki tai kun vuokranantajan tilille ei tule uuden vuokran mukaista suoritusta.

Voiko olla onnellinen elämässä, jos ei kiinnity mihinkään? En tiedä. Haluaisin päästä noiden ihmisten mielen sisälle, kurkistamaan millaisia ajatuksia ja tunteita siellä liikkuu. Olisiko kaikki täysin käsittämätöntä vai tunnistettavaa, tuttua.

Tunnehuora

Minulla on joitain ystäviä, jotka sanovat vaivattomasti lauseita :"Olen pettynyt kun..." "Iloitsen kun..." "Surettaa että..."

Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).

Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.

Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.

Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?

Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.

Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.

Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.

Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.

Nolostus

Vielä kerran terapiassa päädyin ystävään ja tämänhetkiseen hierteeseen. Minun ymmärtämättömyyteni ja ärtymykseni luultavasti laantuisi, jos voisin kysyä ääneen muutaman kysymyksen (niiden kysymysten lisäksi, joita olen jo kysynyt).

Henkilökohtaisten asioiden kysyminen on minulle vaikeaa. Kuvittelen, että jos toinen haluaisi niistä puhua, niin sitten hän kyllä puhuisi kysymättäkin, senpä tähden ei ole "sopivaa" tehdä kysymyksiä. Saattaisin pahoittaa toisen mielen kysymällä. Siispä jos mielessäni on kysymyksiä jotka eivät ilman kysymistä tule ilmi (ilman sitä että itse olen puhunut ensin samoista asioista), niin täytän hiljaisuuden jollakin kevyellä yleisellä jutustelulla.

Olen tosi hyvä välttelemään, jos vähänkin kuvittelen aistivani toisessa vastahankaa tai jännitystä. Ehkä se on arkuutta, ehkä menen liikaa toisen nahkoihin ja teen oletuksia.

Olen herkkä nolostumaan, jos kysymystä seuraakin hiljaisuus tai välttelyä. Pelkään kysyväni "tyhmiä" tai väärällä tavalla (eh, aivan kuin olisi "oikeita" ja "vääriä" tapoja).

Tiedän että oleminen muiden ihmisten joukossa muuttuisi helpommaksi, jos pääsisin irti ylikorrektista puolesta. Samaan suuntaan vaikuttaisi, jos en niin paljon peilaisi toisen ihmisen käytöstä. Välillä olen kuin ameeba: iloisten kanssa iloinen, surullisten surullinen, hiljaisten hiljainen... Vähemmästäkin itsensä unohtamisesta väsyy - väsyy ottamaan vastaan ja heijastamaan toisen tunteita. Mutta jos en olekaan samanlainen kuin se toinen, silloin saatan olla ihan nolo, erilainen, torjuttu.

Nolostus tai häpeä herää kovin pienestä. Voi kun osaisinkin olla niin, etten antaisi nolostuksen mahdollisuuden etukäteen vaikuttaa itseeni.

Pienisieluinen ihminen... (osa kolme)

Tämä ystävä jonka valintoja olen viimeiset pari kirjoitusta kärvistellyt, on menneisyydessä auttanut minua valtavasti. Hän esimerkiksi sai minut laittamaan rajoja vanhemmilleni opiskeluaikana. Matkustimme paljon yhdessä - olimme reilaamassa ja halpisturistimatkoilla - enkä ikinä olisi kyennyt lähtemään noille matkoille yksin (matkalla oleminen on minusta ihanaa, mutta minun matkustamiseni on herättänyt hirveästi huolta äidissä, niin paljon huolta, että olen jättänyt toteuttamatta joitain matkoja - en ole pitänyt matkaa kaiken läheisissä heräävän murehtimisen arvoisena).

Ystävä oli 90-luvun alkupuolella vuoden opiskelijavaihdossa. Olisin itsekin halunnut lähteä vaihtoon, mutta pelkäsin liikaa omaa pärjäämistäni (ja totta puhuen pelkäsin, millaisen "sydänkohtauksen" vanhempani olisivat saaneet). Ihailin ystävää, kun hän lähti vieraaseen maahan ja outoon paikkaan.

En tiedä, missä tämä hänen seikkaileva ja riippumaton puolensa on nyt. Kaipaan sitä vanhaa ystävää. Minun silmissäni ystävä on muuttunut huonolla tavalla keski-ikäiseksi ja minun on vaikea suhtautua häneen nyt. Jos olisin vaikkapa tänä vuonna tavannut hänet ensimmäistä kertaa (jos hän vaikkapa olisi samalla työpaikalla), niin pitäisin häntä mielenkiinnottomana.

Noin yleensäkin ystävyyksissä arvostan liikaa omaa aikaa ja tilaa - en jaksa keskusteluja hyvistä ruokaresepteistä, kaupan tarjouksista, tv-ohjelmista, ilmasta, viikonlopun tekemisistä. Saan pidettyä yhteyttä niihin ihmisiin, joita jollain lailla ihailen. En tarkoita, että he olisivat silmissäni täydellisiä. Kaikkea muuta. Ihailu tulee siitä, että he ovat ratkaisseet jonkin asian, joka minulla on vielä ratkaisematta. Tiedän, että pari nykyistä lähiystävääni on jollain lailla tasapainossa oman luovuutensa kanssa, kolmas on kaiken ristiriitaisuutensa pelastajaksi löytänyt hengellisyyden (joogaa, meditaatiota, ayruvedaa), neljäs osaa elää liki luontoa, maalla, pienten lasten ja koirien kanssa... Ystäväni oli joskus itsenäisempi kuin minä, hän opetti minua itsenäisyydestä. Nyt hän kai voisi opettaa minulle suvaitsemista, en vain tiedä osaako oppia.

Pienisieluinen ihminen kirjoittaa lisää

Olen terapiassa ääneen ihmetellyt sitä, miksi ystävän asiat herättävät minussa niin paljon tunteita. Muut ystäväni eivät ole liikuttaneet minua samalla tavalla. En tiedä, riittääkö selitykseksi se, että olemme tunteneet pitkään ja olleet liki toisiamme. Olen kuvitellut, että olisin samanlainen ystävän kanssa - tai vähintäänkin haluaisin olla samanlainen. Ensimmäisinä ystävyysvuosinamme ihailin ystävääni kovin - pidin häntä järkevänä ja rauhallisena (toisin kuin itseäni). Kenties olenkin mustasukkainen avomiehelle, ehkä meidän ystävyys on ollut sillä lailla nyrjähtänyttä, että se minun päässäni on kääntynyt omistavaksi... En tosiaan tiedä.

Sen tiedän, etten enää halua olla "järkevä" tai pitää "järkevyyttä" jonain elämän ohjenuorana. Liian usein "järkevyys" on ollut vanhemmilta perittyjä asenteita ja uskomuksia, joita en ole kyseenalaistanut mitenkään.

Viime vuosina olen tajunnut, ettei minussa ja ystävässä ole niin kauheasti samaa. Olemme kohdanneet samankaltaisia asioita, mutta siihen se samankaltaisuus jää. Tai sitten olemme muuttuneet eri suuntiin. Ystävä ja minä olemme olleet myös syöpöttely-ystäviä, opiskeluaikana meitä yhdisti ruoka, saatoimme ostaa lähikaupasta litran vaniljajäätelöä ja toisen suklaata, syödä ne molemmat yhdessä... Ystävä on edelleen vähintään samassa painossa kuin silloin opiskeluaikana, hän on koko ajan ollut minua isompi. En tiedä hänen painoaan tarkkaan - olen pitänyt sitä niin yksityisenä asiana, etten ole koskaan kysynyt. Luulen että kun itse häpesin omaa painoani, minun oli helppo liikkua ystäväni kanssa - olin hänen rinnallaan kumminkin vain "vähän" lihava, kun ystävä taas oli se "oikeasti" lihava. Ystävä ei ainakaan näkyvästi ole häpeillyt painoaan - tosin hän on aina käyttänyt esim. kovin väljiä vaatteita, pitkähihaisia paitoja yms.

On ylimielistä moittia tässä blogissa häntä. Ei hänellä ole mahdollisuutta kertoa omaa osuuttaan. En vain kykene oikein muuhun kuin analysointiin ja arvosteluun tällä hetkellä. Olen yrittänyt suhtautua neutraalisti ystävän valintoihin ja ystävän ja miehen suhteeseen, mutta se mitä päällepäin näen, ei minusta tunnu hyvältä. Ensin ajattelin, että kaikki on tilapäistä (siis miehen työttömyys, heidän liikkumisensa Suomen kartalla ystäväni työn ja opiskelun mukaan, ystävän asettuminen tuonne pikkupaikkakunnalle ja hänen työnsä), mutta sama on jatkunut nyt vuosia. Ja aina kun ystävän tapaan, petyn siihen että tilanne on edelleen sama.

Menneisyydestä muistan ajan, jolloin yritin hoitaa omaa kokemattomuuttani pois kuleksimasta. Olin työpaikan juhlissa päässyt likeiseen tuttavuuteen yhden kollegan kanssa, kollega oli ihastunut minuun ja näin kollegassa mahdollisuuden päästä neitsyydestä pois. Kun vuodatin juttua ystävälle, tämä paheksui sitä, että mies oli minua reippaasti vanhempi ja naimisissa. Sillä kohden minun moraalini ei sanonut mitään, kun en kuvitellutkaan sen kummempaa, en siis ajatellut, että suhdetta kehkeytyisi, seksiä pelkästään. Yllätyin, kun ystävä otti niin moralistin roolin. Nyt olen itse ottanut ihan saman roolin - ja kumminkin itsestäni tiedän, ettei ulkopuolinen voi tajuta tekemisten syitä ja seurauksia kokonaan.

Pienisieluinen ihminen kirjoittaa muiden elämästä

Olen pienisieluinen ihminen, jonka ympärillä on muita pienisieluisia ihmisiä.

Ystävältä tuli tänään vastauskirje. Ilahduin, sillä vastaus merkitsi minulle sitä, että ystävä edelleenkin haluaa jatkaa ystävyyttä.

Sillä hyvä?

Noh. Näh. Pienisieluinen minä ei ymmärrä ystäväni vastauksia. Pienisieluinen minä pitää ystävääni vähän... tyhmänä ja henkisesti laiskana. Kysyin, viihtyykö hän työssään. Hän vastasi, että työtä on tänä vuonna vähemmän kuin sinä edellisenä (tämä ei minusta ollut vastaus kysymykseen...). Kysyin, pitääkö hän paikkakunnasta. Hän vastasi, että viime kesänä oli kamala asumistilanne (ystävä ja mies asuivat kolmessa eri paikassa eri puolilla Suomea), hän on tyytyväinen siihen että nyt ei tarvitse muuttaa. (Niin... hän siis on ollut pahemmissakin paikoissa.) Kysyin, eikö häntä häiritse se, että avopuoliso on työttömänä. Hän vastasi, että on kovin mukavaa, kun hänen ei tarvitse töitten jälkeen huolehtia ruuista tai siivouksesta.

Ne pari tilaajaani voivat skipata tämän yli, selitän nimittäin muitten ihmisten asioita. Toisaalta jos joku tätä lukee, niin voisi palauttaa minut maan pinnalle sanomalla vaikka, että vedän hernepussia nenään asioista jotka eivät minulle kuulu.

Tuossa viimeisessä kysymyksessä tuli näkyviin se, mitä en ymmärrä. Taustaksi pitää kertoa, että ystäväni avomies on saksalainen, ollut aiemmin toimistotyöntekijänä. Suomessa mies on ollut työtön, kielikursseilla ja työvoiman kursseilla. Koska ystäväni on kohtuullisesti palkatussa ammatissa, mies ei työttömänä saa korvauksia. Miehellä on kohtuullinen kielitaito, mutta hänen osaamisensa on sellaista, että työllistyminen nykyisellä asuinpaikkakunnalla on epätodennäköistä. Arjessa heidän päivänsä menevät niin, että ystävä lähtee töihin, mies laittelee sillä välin päivän ruuat ja puuhailee itsekseen kotihommat, kun ystävä tulee kotiin, niin yhdessä he sitten käyvät kävelyllä, kaupassa, mitä milloinkin. Yhdessä he sitten myös liikkuvat viikonloppuisin, kuten nyt viimeksi tulivat tänne kylään.

Miehellä ei tietääkseni ole omia ystäviä tai tuttuja täällä. Mies on katolinen, ystävä kirkosta eronnut. Joskus olen varovasti kysynyt uskonnosta, ilmeisesti miehen uskonnollisuus on lähinnä tapauskonnollisuutta, on käynyt jouluna messussa yms.

Pienisieluinen minä ei voi olla miettimättä. Jos asetelma olisi toisin päin, niin johan nousisi verenpaine - kotirouva vieraassa kulttuurissa ja vailla mitään taloudellista turvaa. Kun asetelma on tämä, niin ystäväni ei näe siinä mitään väärää tai omituista - mies tykkää hoitaa kodin (se rooli hänelle on langennut itsestään, kun työnsaanti vieraassa maassa ei ole onnistunut) ja ystävä on tyytyväinen, kun hän saa istua valmiiseen pöytään. Käsittääkseni he eivät ole mitenkään varmistelleet miehen asemaa. Jos ystävälle tapahtuisi jotakin odottamatonta, jos hän vaikka kuolisi kolarissa tms., niin mies olisi lain mukaan nobody, ei hänellä olisi mahdollisuutta edes jäädä heidän kotiinsa asumaan.

Tuo on faktapuolta. Sitten on ihan puhtaasti tunteelle perustuva puoli. En ymmärrä, mitä ystäväni näkee noin johdateltavissa olevassa miehessä, jolle käy kaikki, joka elää niin pienesti, että ystävä voi tehdä omat valintansa oikeastaan miehen läsnäolosta piittaamatta. Mies on minun silmissäni niin kuin palvelija ja - sorry - munaton tossukka. En ymmärrä miten tuossa asetelmassa voi olla kipinää tai intohimoa - likeisyyttä ja hellyyttä kenties, mutta eroottista, eh.

Ok, tässä se nyt on. Pelkistetysti kai voisi sanoa, että minua häiritsee ystäväni ja miehensä välinen riippuvuus - näen heidän välillään lähinnä riippuvuutta, en rakkautta. Ja se ahdistaa. Ja tulee tunne, että molemmat elävät "väärin".

Kirje!

No niin, tämänpäiväisen ystäväpähkimisen seurauksena kirjoitin ystävälle kirjeen, ihan kynällä ja paperilla (hän kuuluu ihmisiin, jotka omistavat kyllä sähköpostin, mutta lukevat postiaan vain työpaikalla yhteiskoneelta säännöllisen epäsäännöllisesti).

Isoin "menetys" tässä voi olla se, että haaskasin kirjoittamiseen runsaan tunnin tästä illasta. "Menetys" konkretisoituu, jos en saa ystävältä vastausta. Kysyin suoraan, millaiset tuntemukset hänellä on tästä hetkestä (sanoin senkin, että jos joutuisin hänen nahkoihinsa, niin minua ahdistaisi).

Katsotaan nyt. Kokemuksesta tiedän, että jos minä en nosta asioita puheeksi, niin on turha odottaa hänen sitä tekevän. Meille on muodostunut vuosien myötä yhdenlainen roolijako, jota en osaa purkaa. Siinä roolijaossa minä olen se keskustelunavaaja ja pohtija, hän on enemmän käytännön touhuaja ja neuvoja. En nyt jaksa jäädä junnaamaan siihen, mitä päätin tuossa joskus taannoin (päätin: lopetan keskustelunavaajan roolissa, en halua olla aina se aloitteentekijä...).

Terapiassa taas

Puhuin koko tunnin yhdestä ystävyyssuhteesta terapiassa. Olen vältellyt siitä puhumista, kun on tuntunut, että selittäisin siinä liikaa toisen ihmisen asioita, sellaisen ihmisen, joka ei "edes" ole sukulainen tai lähiomainen. Tapasin tämän ystävän lauantaina ja tapaamisesta jäi tarve purkaa asioita jonkun ihan ulkopuolisen kanssa.

Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).

Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.

Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)

Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.

Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.

Opeteltuja asioita

Eilisen ja perjantai-illan olin irti netistä. Perjantaina töiden jälkeen olin ystävän kanssa ulkona syömässä. Kas, sain opeteltua kahta asiaa:

Ensinnäkin sitä, että "saan" käydä paikassa, jossa on pöytiinohjaus, oikeat liinat ja kynttilä, teitittelevä miestarjoilija, italialaista oopperamusiikkia (noin yleensä missä tahansa muualla inhoan oopperaa). Ennen tuollaisesta tuli kiusaantunut olo - teki mieleni kurkistaa olan yli, siellä se varmaan olisi, se varakas/kaunis/hyvinvoiva/sivistynyt rouva x, joka on syntynyt ylempään keskiluokkaan ja sukulaisissa akateemikkoja, taitelijoita ja toimitusjohtajia. Minuahan tässä ei tarkoiteta, minä varmaan ensi töikseni keilaan vesilasin pöydältä lattialle sadoiksi sirpaleiksi.

Toiseksi sitä, että kun ystävä halusi tarjota, niin sanoi: "Kiitos" ja otin vastaan. Joskus en ole sietänyt sitä, että minulle halutaan lahjoittaa mitään. Siitä on tullut nolo tai epäilevä olo. No en minä nyt tarvitse... miksi ihmeessä tuo minulle haluaa tarjota? Olen myös loukkaantunut - enkö minä muka itse pärjäisi, eikö minulla olisi varaa kustantaa omaa osuutta?!

Jälkikäteen hävettävät eräät tilanteet, joissa olen jäänyt inttämään "eikylläminämaksanomanosani". Koko kuvio on jonkinlaista väärää ylpeyttä, yritystä tehdä itsestä täysin irrallinen, olla haavoittumaton ja etäällä muista.

Toisaalta tajuan, mistä vastaanottamisen vaikeudet johtuvat. Äiti sitoo minua vieläkin tuputtamalla rahaa, tavaraa ja ruokaa. Äidin antamiset eivät ole kohtuudessa, ne paisuvat älyttömiin mittasuhteisiin. Ne ovat hallitsemisen välineitä - niiden kautta äiti voi esittää, mitä minun "pitäisi" hankkia ja ne myös työntävät minua tiettyyn lokeroon: avustettavaksi, reppanaksi, siksi "pärjäämättömäksi". On kestänyt kauan tajuta, ettei kaikkien muiden ihmisten lahjoilla ja tarjoamisilla ole samaa funktiota kuin äidillä. Voi tarjota ihan vain ilahduttaakseen.

Ystävänpäivä, äh

En pidä ystävänpäiväkrääsästä. Inhoan sitä että "pitäisi" laittaa kortteja sarjatuotantona maailmalle jossain muodossa - paperisina tai e-kortteina. En tykkää edes värssytekstareista.

Aina tässä vaiheessa toivon, etten loukkaa ketään osallistumattomuudellani koko hommaan. Ajoittain, joinain vuosina, olen osin osallistunut: siis laittanut nettiin askarrellun kortin tai lähettänyt sähköisiä kortteja. Tällä kertaa sekin jäi tekemättä.

Sain postissa kaksi ystävänpäiväkorttia. Kumpikaan ei minun mittakaavallani ollut ystävältä. Toinen oli äidiltä, äiti lähettää ystävänpäiväkortin, joka vuosi, ja se kortti on aina kirjekuoressa ja kortin kylkeen on taiteltu 50 euron seteli. Nyt on päässyt käymään jokin freudilainen lipsahdus: olen avannut kirjeen, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mitä tein setelille. Lompakkoon en ainakaan ole sitä laittanut.

Toinen kortti oli tätipuoleltani, siltä jonka kanssa puhuin pari viikkoa sitten puhelimessa ensimmäistä kertaa ikinä aikuisena. Kaunis ajatus muistaa ystävänpäivänä, mutta en minä häntä tunne, eikä hän tunne minua. Oletan ystävyydeltä jonkinlaista tuntemista. Niin, ja oletan ystävyyden olevan jotakin muuta kuin sukulaissuhdetta. Sukulaisuus on pakko, ystävyys ei ole.

Sain myös yhden värssyviestin kännykkään. Se tuli tältä koulukaverilta, jonka kanssa tapaamiset koulun jälkeen ovat laskettavissa yhden käden sormissa. On ihan sievää häneltä muistaa, mutta en vaan tajua tämän lajin sosiaalisia ylläpitosuhteita. Minulla on kai jokin sokea piste tällä kohden.