Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskomukset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste uskomukset. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. kesäkuuta 2008

Väärä suhde, höh

Jokin monimutkainen ajatus minusta ja parisuhteesta... Kärsin näistä luuloista, että oma suhde on nimettömien yleispätevien standardien mukaan vääränlainen. Olen kai niin kovin uskonut omaan suhteettomuuteeni (hamaan hautaan asti), että tuo on yksi tapa selittää nykyhetkeä.

Kun mietin noita edellisessä kirjoituksessa luettelemiani juttuja, niin ainoastaan yhdessä tekemisen puute on sellainen, joka joskus hiertää mieltäni. Ja jos taas katson hiukan toisesta näkökulmasta, niin esim. meidän kissat ovat kovin yhteisiä ja tavallaan tekemistä nekin, ne jokainen kovin tärkeitä.

Symbioosista päädyn suoraan vanhempieni liittoon. He tekevät ihan kaiken yhdessä. He puhuvat tunteistaankin (sen vähän kuin puhuvat) me-muodossa: "Me sitten ihmeteltiin, kun xx". Olen saanut kerran aikuisena heiltä hämmentävän tunnustuksen: "Kyllä me sua rakastetaan". Olin muistaakseni vihainen tuon lauseen jälkeen - se mitä olen epäillyt ja kyseenalaistanut, on äidin rakkaus. Tuossa me-lauseessa äitiä ei taaskaan ollut olemassa - niin kuin ei yleensäkään.

Tuollaisessa muodossa me on hirviö, joka latistaa ja typistää ja rajoittaa. Ei voi tehdä tätä tai tuota, kun se toinen ei ole kiinnostunut/halua/tykkää.

Sitten taas tuo rakkauspuhe, jota joillakin on (yhdellä ystävälläni ja hänen miehellään esim. on tapana lopettaa puhelu sanoihin "rakastan sua"). Omassa kielenkäytössä se kuulostaa epäaidolta. On aivan kuin näytelmän vuorosanoja lausuisi. Epäaitouden tunne ei tarkoita rakkauden puuttumista, vaan sitä ettei saa omaa tunnettaan (sitä epämääräistä oloa) yhdistymään yksinkertaisiin sanoihin. Jotta en kokisi itseäni pakotetuksi ja teeskentelijäksi, niin vältän noita r-lauseita. Vältämme, molemmat (me-muoto, jestas!).

Yleensä suhteesta puhuminen taas ei minusta ole oikein tarpeen. Ei suhde ole mikään kolmas persoona. Meitä on tässä kaksi ja ajoittain jompi kumpi ihmettelee ääneen, miten jokin asia hoidetaan. Tai sanoo, miltä itsestä tuntuu. Tietty voisi sanoa enemmän ja arvuutella vähemmän. Mutta taidan jähmettyä ja jäykistyä ja mykistyä, jos pitäisi alkaa puhua suhteesta. Ihan liian iso ja epämääräinen teema, minusta. Romaanin voin rakentaa suhteesta, puheenaiheeksi se ei taivu.

Sitten tuo eri makuuhuoneissa nukkuminen. Elin ensimmäiset 20 vuotta ilman omaa makuuhuonetta tai omaa huonetta. Oli mielettömän hienoa, kun sitten ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä pääsin soluun, jossa oli oma huone. Olen aina välillä ihan surkea nukkuja. Se tarkoittaa, että kierin sängyssä eestaas, puhisen, nypin hiuksia, vääntelehdin, hengitän raskaasti, kun nukahdan, niin horrostan ja kuorsaan... Kun joudun valvomisen alkuun, niin alan pelätä että valvomisellani häiritsen muiden huoneessa kenties nukkuvien unta. Kun on oma huone, niin unettomana yönä minun ei unettomuuden lisäksi tarvitse ahdistua siitä, että valvottaisin miestä tai herättäisin hänet unesta...

Ja tästä muistuu mieleen, miten yksi työkaveri juuri viime viikolla valitti, että mies valvoi yön ja kääntyili eestaas yhteisen sängyn patjalla, joten työkaveri siis heräili vähän väliä. Ihan aina en ymmärrä, miksi sitä pitää jääräpäisesti tehdä asioita jollain lailla kun niin vain on "tapana".

keskiviikko 13. helmikuuta 2008

Epävarmuus

Kumman syvälle iskostunutta on huoli ja levottomuus minussa. Eilen illalla olin väsynyt ja mielestäni rentoutunut, torkuin sohvalla kirja kädessä jo ennen puoli ysin uutisia. Nukkumaan menin yhdentoista kieppeillä.

Pam! Hereille kolmen - neljän välillä yöllä. Päässä pyöri tuleva päivä, yksi stressaava työ. Edellinen päivä pyöri myös, puoliunessa pyörivät tiistaina sanotut sanat korvissa.

Mistä helkkarista tämä tulee? Stressi/huoli/pelko, herättämään aamuyöllä? Jokin jäänne vanhasta stressistä, siitä joka oli jatkuvana seuralaisena koulussa opena ollessa? Onko sillä syyllä väliäkään... kunhan se osaisi olla herättämättä...

Koitin puhella itselleni, että ihan hyvä kun huolehdin, mutta nyt ei ole syytä huolestua. Kaikki on hyvin, ihan hyvin. Voin nukahtaa uudestaan.

Pelkään jossain määrin noita aamuyön heräämisiä - on nimittäin ollut aikoja, jolloin olen nukahtanut sitten vasta aamulla (jotta voisin saman tien herätä uudestaan). Nyt olen luottavaisempi kuin ennen, uskon omiin voimiini ja itseeni edes ajoittain, edes joskus... Mutta milloin ihmeessä alitajuntakin alkaa luottaa?

On se nyt hullua, että itse väsyttää itseään valvomalla yökausia ja murehtimalla etukäteen omaa väsymystään. Sitten kun on väsynyt, niin on valmiiksi vähän pihalla ja hajamielinen ja stressaantunut... ja morkkaan itseäni huonosta olostani. Hieno kehä. Höh. Koko ajan luuraa taustalla kuvitelma: en osaa mitään, epäonnistun, en pärjää.

lauantai 19. tammikuuta 2008

Putkielämä

Terapiassa viimeksi puhuttiin siitä, miten vaikea minun on uskoa omiin mahdollisuuksiini. Vaikka olenkin tehnyt asioita 'väärässä' järjestyksessä ja se 'väärässä' järjestyksessä tekeminen on ollut vapauttavaa ja palkitsevaa, niin edelleenkin näen edessä mahdottomia ovia.

En ole mennyt koulusta opiskelemaan ja sekalaisten hanttihommien jälkeen oman alan töihin ja siinä sivussa perustanut perhettä. Olen ensin opiskellut, sitten mennyt oman alan töihin, sitten lähtenyt pois.

Isoin osa alanvaihtajista on kai keski-ikäisiä. Minä vaihdoin alaa alle kolmekymppisenä (myönnetään, että vanhan varjo seuraa edelleen perässä, mutta sentään aika hailuna). Tämänhetkisessä työssä yksi kollegani on näitä keski-ikäisenä alan vaihtajia: hänellä on takana parikymmentä työvuotta pankissa. En oikein osaa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi niin pitkä kokemus samasta työpaikasta (hän on suurimman osan aikaa ollut samassa toimipisteessäkin). Ahdistavalta? Turvatulta?

Vasta niiden alan töiden jälkeen aloin tehdä sekalaisia hommia - niin kuin opiskelijat tavallisesti kesätöinään. Viimeisten vuosien aikana olen ollut pätkän siellä, pätkän täällä. Viime viikolla sain postia palkanlaskennasta, aikaisemmista töistä hyväksiluetaan kokonaista 4 vuotta 6 kk ja joitain päiviä. Noin "normaalilla" 37-vuotiaalla lapsettomalla koulutetulla ihmisellä työtaustaa on kaksinkertaisesti tai kolminkertaisesti tuo.

Häälehdissä parit ovat suunnilleen kaksviitosia. Senikäiset pitävät häitä, sitä vanhemmat menevät naimisiin vaivihkaan. Tämä "normaalius" tuli rikottua viime kesänä. Samalla rikottiin pari muutakin normia: olimme aikaisemmin arkena käyneet maistraatissa, eli vihkimistä meillä ei ollut. Ei ollut pappiakaa, koska emme kuulu kirkkoon. Eikä ollut juhlissa viiniä tai boolia, olivat raittiit häät, hyvää ruokaa ja ystävien kehittämää ohjelmaa.

Näistä 'normipoikkeamista' huolimatta, ajattelen, etten voi kirjoittaa kirjaa kun olisi se pitänyt jo tähän ikään mennessä kirjoittaa, ne oikeasti hyvät ovat jo julkaisseet tai voittaneet palkintoja tai päätyneet antologioihin. Voi elämä! En voi kirjoittaa kun en ole kirjoittanut... Samalla tavalla joskus mietin sitäkin, haluaisinko kenties lapsia. Mutta ne jotka lapsia haluavat, ovat kyllä jo parikymppisinä tienneet haluavansa lapsia, minun ikäisinään he ovat jo hankkineet lapsensa...

Järjellä tajuan, ettei tuossa logiikassa ole mitään tolkkua, mutta tunne haraa vastaan. Tunnetasolla kuvittelen, että putkielämässä olen nyt pisteessä x, joka tarkoittaa että tietyt vaihtoehdot ovat lopullisesti poissa pelistä, valitsemattomissa. Hengen laiskuutta se, etten uskalla katsoa kaikkia mahdollisuuksia.