Olen aika auki (heh)

Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.

Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.

Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.

Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.

Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.

Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).

Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

Heittäytymisestä

... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).

Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.

Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.

Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.

Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.

Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.

Vanhempien luona käymässä

Olin vanhempien luona käymässä. Heti loman alusta lähtien olen ajatellut, että pitää käydä - kaksi viikkoa tämä "pitää" ehti kerätä minussa tyytymättömyyttä. Monikin asia sinne menemisessä hidastaa ja estää lähtöä: laiskuus (pitää nousta aamulla ennen seitsemää, jotta ehtisi bussille jotta ehtisi junaan), pelko (siitä että huomaisin perillä putoavani johonkin vanhoihin tunteisiin, siitä että vanhemmat ovat likellä kuolemaansa), voimattomuus (en voi muuttaa heitä, ja heissä on piirteitä, joita minun on vaikea sietää).

Hengissä selvisin. Jopa olen osin seesteisessä mielentilassa: siellä perillä vanha ärtymys ei ollut yhtä isoa kuin ennen, tunsin aitoa myötätuntoa. En pyöritellyt tätä "minun pitäisi ymmärtää joten jätän nyt sanomatta mitä ajattelen" -levyä mielessäni.

Ärtymys heräsi heti kun jälkikäteen hiukan kuvasin yksityiskohtia puolisolle. Noh, niin mielelläni haluaisin, että vanhempani olisivat hiukan fiksumpia ja kypsempiä ja - aikuisempia. Tai ainakin hiukan vähemmän jämähtäneitä. Ja toivoisin sitäkin, että perheensisäiset suhteet olisivat yksioikoisempia.

Merin perheen kommunikaatiokuvioita: isä puhuu tunnepuhetta, äiti ei. Silti äiti haluaisi kuulla, mitä isä puhuu ja kontrolloida isän puhetta. Joskus muinoin kun isä jaksoi vielä liikkua, lähdin hänen kanssaan kaksin kävelylle. Tänään sain kahdenkeskistä puheaikaa, kun äiti oli sattumoisin hammaslääkärissä.

Tuo puhekuvio on yksi niistä asioista, joiden kohdalla olen voimaton. Asetelma on nurinkurinen: olen isän uskottu, kuulen isältä asioita, joita hänen pitäisi käsitellä äidin kanssa. Vuosia olen yrittänyt avata äitiä, saada häntä puhumaan samalla lailla kuin isä puhuu - puhuisi sitten edes minulle, jos kerran ei isälle puhu - mutta äiti ei puhu, äiti jutustelee. Hän puhuu ilmoista ja hedelmien hinnoista ja siitä, kuka on muuttanut naapuriin.

Toinen asia, jonka kohdalla olen voimaton: isän suhtautuminen äitiin. Isän mielestä hänen pitää olla tuottamatta äidille "pahaa mieltä". Tänään kuunnellessani isän puhetta (hän muisteli 70 vuoden takaisia aikoja) tajusin ilmiselvän asian: jostain on isälle syntynyt sellainen luulo, että hänen pitää suojella muita pahalta mieleltä. Isä ei näe, että siinä olisi mitään mätää - hän ihan oikeasti kuvittelee, että muiden paha mieli johtuu hänen tekemisistään tai sanomisistaan. (Aikaisemmin kuvittelin, että isä olisi vain äidin kanssa silkkihansikkain - mutta se sama kaikkien miellyttämisen ja kilttinä olemisen pyrkimys näkyy kovin monessa asiassa.)

Kolmas asia, jonka kohdalla olen voimaton: äidin suhtautuminen minuun. Äiti ei usko minun kokemuksiani itsestäni tosiksi. Kuulostaa hullulta, mutta on pohjimmiltaan hyvin yksinkertaista, etenkin suhteessa syömiseen. Kaikkien ruokailujen (kahvin, päivällisen, toisen kahvin) jälkeen käytiin sama kuvio. Kiitin ja sanoin olevani kylläinen. Äiti ilmoitti, etten ole. Ota nyt vielä! Et sää vielä täynnä ole!

Neljäs asia, jonka kohdalla olen voimaton: vanhemmat salailevat asioita toisiltaan ja ne salaillut asiat ovat kumminkin tiedossa, niihin vain ei puututa. Isoimmassa mittakaavassa taas päädyn äidin isään. Pienemmässä mittakaavassa on yhtä ja toista, josta ei puhuta. Kun soitin vanhempien ovikelloa, isä tuli avaamaan hiukan hämillisenä. Selvisi, että hän oli juuri tullut Alkosta ja oli nostamassa kassillista viinaa eteisen yläkaappiin. En tiennyt, että isällä on oma varasto siellä. Kuulemma äiti tietää kyllä. Kun kysyin, mikseivät pullot yhtä hyvin voi olla jossakin helpommassa paikassa (alakaapissa), en oikein saanut järkevää vastausta. Ilmeisesti pullojen pitäminen piilossa kaapissa, jota ei muuten käytetä, saa äidin suhtautumaan niihin kuin niitä ei olisikaan olemassa (vaikka ne ovat olemassa ja vaikka äiti tietää niiden olevan olemassa). Älyttömintä pullopiilottelussa on se, ettei isällä tietääkseni ole alkoholiongelmaa. Äidillä vain on yliherkkä suhde kaikkeen alkoholipitoiseen: hän esim. ei voi viedä tyhjiä lasipulloja kassissa kierrätykseen, kun hänen mukaansa naapurit tulkitsevat, että viinapullot siellä kalisevat.

Ihan aikuisten oikeasti vanhempieni meno ei ole ihan tervettä. Onneksi en enää koe asiakseni saada heitä muuttumaan - se olisi mahdoton tehtävä. Nyt kun kirjoitin nämä tähän näkyviin, aloin taas uuden tulkinnan: häpeästäkö tässä pohjimmiltaan on kysymys. Häpeä ainakin saa aikaan mitä omituisimpia välttelyitä ja kääntelyitä.

Hiukan uuvuttavaa

Sataa. Urho puhinasta löytyi mökkiseikkailun jäljiltä haava nivusissa, se tikattiin tänään nukutuksessa ja kissa on - no, kipeä. Miehellä taas on käsi (se purtu) kipeänä, jyrkimmät mahdolliset antibiootit päällä ja taustalla käsky mennä päivystyksen kautta sairaalaan tiputukseen, jos turvotus pahenee (tänään jo hiukan näkyy rystysiä). Minä heräilen keskellä yötä ja valvon valvon valvon (tietämättä mikä nyt ressaa vai ressaako mikään).

Eilen illalla olin katsomassa tanssia. Alkuperäinen ajatus oli kaapata mukaan jokin ystävä, mutta yksi oli reissussa ja toisella oli muuta menoa ja kolmannelta en sitten lopulta edes kysynyt, kun hän on enempi perinteisen näytelmän ystävä. Puoliso taas sanoi esittelytekstistä: "Kuulostaa kauheelta", kun kysyin, että mikä niin, niin hän sanoi: "Varmaan taidetta ja mä en ymmärrä mitään". Minä siihen, että polttomoottorikin on taidetta, jos taiteen määritelmä on, ettei siitä ymmärrä mitään.

No, menin siis yksin, My imaginary friend was with me. Olin jollain tapaa herkässä vireessä, isot pehmohahmot enemmän itkettivät kuin naurattivat (joku takanani taas kikatti hahmoille herkeämättä), välipuheetkin itkettivät. Samoja asioita ne olivat, mitä itse olen miettinyt niissä väleissä, kun mieli on vaeltanut hiukan tulevaan. Jos joskus kirjoitan, niin mitä merkitystä sillä on. Maailmassa on niin järjettömiä ja isoja ongelmia (sodat, ilmaston lämpeneminen, ravinnon riittävyys), että eikö sitä pitäisi tehdä jotakin oikeasti merkittävää sen sijaan että haahuilee ja keksii juttuja omasta päästään. Juttujen keksiminenkin on ongelma: tässä ajassa kaikki on läsnä. On tolkuton yltäkylläisyys ja äärimmäinen köyhyys, yksilön vapaus ja ahtaat pakkopaidat, turvallinen pullamössö ja ankkojen pakkosyöttö. Kun yhden näkökulman valitsee, sulkee samalla pois muut - ja onko se yksi näkökulma parempi tai todempi kuin jokin muu tämän hetken todellisuuksista? Lopulta jää jäljelle vain jokaisen ihmisen oma todellisuus: henkilökohtainen kokemus.

Nautin muiden rohkeudesta tehdä älyttömiä asioita (lähinnä taidetta). Pukea nyt jättimäiset pehmohahmopuvut päälle ja mennä estradille tanssimaan, sisäisen itsekriitikkoni mielestä se on naurettavaa. Rohkeuden puutteeni on aika usein pienisieluista pelkoa siitä, että joutuisin naurettavaan valoon. Se on lapsen pelkoa. Jossain menneisyydessa lienee tilanteita, joissa olen ollut innostunut ja ihastunut (piirustuksesta, kirjoituksesta, laulusta--), mutta se into ja ihastus on kohdannut naureskelua. Minun tarvitsisi jollain lailla kasvattaa itseni ulos yliherkkyydestä muiden reaktioille. Vangitsen itse itseäni pikku häkkiin, kun en kehtaa tätä ja tuota. Vapautuisin, voisin paremmin, jos kehtaisin enemmän. Häpeäisin siis vähemmän...

Häpeästä

Tätä yritin sanoittaa tänään terapiassa:

Ne asiat joita eniten salaan, ovat monesti niitä jotka juuri tarvitsisi tuoda näkyviin (ei ehkä koko maailmalle, mutta edes luotetuimmille ihmisille). Salatuimmat asiat ovat hävettävimpiä ja häpeästä on kovin vaikea päästä irti ihan itsekseen yksin. Jos tuo sen häpeänsä näkösälle tarkasteltavaksi, voi kenties muuttua, tulla ehjemmäksi.

Häpeäni liittyvät olemukseeni, "vääränlaisuuteeni". Vaikka ulkoisesti näyttäisin miten naiselta, niin sisäisesti koen monesti itseni vajaaksi, huonoksi, vääräksi, oudoksi. Lueskelin tänään jotakin nettikeskustelua, jossa tahtomattaan lapseton nainen sanoi, että hän tuntee itsensä epänaiseksi nyt kun tietää, että normaalilla tavalla raskautuminen on mahdotonta. Hämmentävää - eikö hän ollut koskaan ennen kokenut moista? Olen suurimman osan elämääni kokenut ruumiini väärin toimivaksi ja itseni epänaiseksi, eikä noihin tuntemuksiin ole tarvittu mitään isoa yksittäistä selittäjää kuten lapsettomuutta (no, ehkä aikuisena parisuhteettomuus ja seurustelemattomuus ovat ajatuksissani olleet syy ja seuraus - olen viallinen eli en kelpaa kenellekään ja en kelpaa kenellekään, kun olen viallinen).

Olen herkkä aistimaan paheksuntaa tai arvostelua. Murrosiässä noita arvostelmia tuli kotoa ja koulusta. En ollut juurikaan muuttunut murkkuiästä (henkisesti siis), kun tulivat sairauspelot ja tavallaan häpeä häpeän päälle. Ihan lääkäreitten toimesta selviteltiin ruumiini kummallisuuksia. Ruumiissa oli ylipainoa, tauteja, huonoa kuntoa, finnejä, raskausarpia. Äly sai palkintoja, kiitettäviä kurssiarvosanoja. Ruumista ei ymmärtänyt tai hyväksynyt kukaan - en edes minä itse.

Tuntuu pahalta että puin näitä NYT, kun ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on rinnalla ihminen, joka ilmeisen vilpittömästi tykkää ruumiistani tällaisena kuin se on. NYT minulla ei ole hätää, mutta aiemmin on ollut ja nykyhetkessä ne vanhat olotilat pyörivät mielessä.

Nolostus

Vielä kerran terapiassa päädyin ystävään ja tämänhetkiseen hierteeseen. Minun ymmärtämättömyyteni ja ärtymykseni luultavasti laantuisi, jos voisin kysyä ääneen muutaman kysymyksen (niiden kysymysten lisäksi, joita olen jo kysynyt).

Henkilökohtaisten asioiden kysyminen on minulle vaikeaa. Kuvittelen, että jos toinen haluaisi niistä puhua, niin sitten hän kyllä puhuisi kysymättäkin, senpä tähden ei ole "sopivaa" tehdä kysymyksiä. Saattaisin pahoittaa toisen mielen kysymällä. Siispä jos mielessäni on kysymyksiä jotka eivät ilman kysymistä tule ilmi (ilman sitä että itse olen puhunut ensin samoista asioista), niin täytän hiljaisuuden jollakin kevyellä yleisellä jutustelulla.

Olen tosi hyvä välttelemään, jos vähänkin kuvittelen aistivani toisessa vastahankaa tai jännitystä. Ehkä se on arkuutta, ehkä menen liikaa toisen nahkoihin ja teen oletuksia.

Olen herkkä nolostumaan, jos kysymystä seuraakin hiljaisuus tai välttelyä. Pelkään kysyväni "tyhmiä" tai väärällä tavalla (eh, aivan kuin olisi "oikeita" ja "vääriä" tapoja).

Tiedän että oleminen muiden ihmisten joukossa muuttuisi helpommaksi, jos pääsisin irti ylikorrektista puolesta. Samaan suuntaan vaikuttaisi, jos en niin paljon peilaisi toisen ihmisen käytöstä. Välillä olen kuin ameeba: iloisten kanssa iloinen, surullisten surullinen, hiljaisten hiljainen... Vähemmästäkin itsensä unohtamisesta väsyy - väsyy ottamaan vastaan ja heijastamaan toisen tunteita. Mutta jos en olekaan samanlainen kuin se toinen, silloin saatan olla ihan nolo, erilainen, torjuttu.

Nolostus tai häpeä herää kovin pienestä. Voi kun osaisinkin olla niin, etten antaisi nolostuksen mahdollisuuden etukäteen vaikuttaa itseeni.

Luottamus

Haluaisin luottaa itseeni enemmän. Jokin - alitajunta, vaisto, luovuus, en tiedä sille varsinaista nimeä - vaikuttaa minussa koko ajan, välillä isommin. Terapeutin kanssa tänään katselimme sitä vähän niin kuin viehkoa pientä tunnistamatonta oliota - mikähän siitä tulee isona?

Joinain aikoina yritän hartiavoimin työstää ja ratkoa asioita, jotka eivät sitten suostu ratkeamaan yhtään mitenkään. Tunne ja näennäinen järki ovat keskenään ristiriidassa, seurauksena sitten jumittuminen. Näissä vanhoissa ruumis- ja liikuntamuistoissa esimerkiksi olen yrittänyt päästä etäämmälle häpeästä.

Uskon että on parantavaa, jos häpeällisinä tuntuvia asioita tuo julki. (Tarkoitan turhaa häpeää, sellaista häpeää joka tulee oman itsen ja muiden ihmisten väliin muuriksi.)

Silloin kun oikeasti oli koululiikuntaa, niin pidin kunnia-asiana piilottaa nolostumiset ja loukkaantumiset kaikilta, myös koulun ulkopuolella. Muistan että isä jossakin vaiheessa kysyi, miltä liikuntatunnit tuntuvat ja kiusataanko minua kenties. Vastasin, ettei ne miltään tunnu, ei kiusata, mitä ne nyt. Paljon aikaa olen tarvinnut, että olen tietoisesti noihin tunteihin palannut.

Tiedostamaton taitaa pyörittää samoja asioita, vaikken niin välittäisikään. Esimerkiksi tänään olin aamulla täydessä kaupunkibussissa, jouduin kävelemään käytävällä samalla kun bussi jo lähti liikkeelle ja kurvasi mutkassa. Horjahdin ja olin vähällä kompastua lattian korokkeeseen. Melkein pillahdin itkuun siinä. Heityin siksi kömpelöksi kymmenvuotiaaksi, joka jollakin koulumatkalla kaatuili jäisellä tiellä niin monta kertaa kumoon, että kotona perillä jalat tutisivat ja tuntui, etten ikinä selviäisi seuraavasta päivästä (kas, silloin jo osasin tulevaisuudesta murehtimisen taidon...).

Tällä viikolla jonain yönä näin aivan toisenlaista unta. Siinä oltiin viidakossa ja kuljettiin harvahampaista riippusiltaa rotkon yli. Se ei ollut painajainen. Kummastelin unessa sitä, miten korkealla olen ja miten en pelkää putoamista ollenkaan, jalat liikkuvat, etenen sillalla hirmu syvyyksien päällä.

Kai voi oppia luottamaan itseensä - jos kerran on oppinut olemaan luottamatta, niin miksei myös toisin päin...