maanantai 26. huhtikuuta 2010

Hypokondrikko asialla



Jotkut esineet ovat kauniita. Mukana myös kissan häntä... Jatko ei sitten liitykään teepannuun (joka on osapuilleen kallein keittiöinvestointini tähän asti) tai katinhäntään.

Minulla on paha taipumus lamaantua hätäännykseen tai murehtimiseen. Kuvittelen ihan vakaasti, etten voi tehdä mitään enkä vaikuttaa mihinkään. Tällä logiikalla kai pidin suhteessakin ongelmia sisälläni - olisin minä niitä tuonut julki voimakkaammin, jos olisi ollut edes pieni luottamus siihen, että voin muuttaa asioita.

Eilen iski vanha tuttu luulotautikohtaus. No, tilanne oli otollinen - tämmöiset iskevät tavallisimmin silloin, kun olen toiveikas ja hyväntuulinen. Sisäinen pessimistini siinä iski kapulan rattaisiin.

Oli yksi näppy, josta kasvoi elämää isompi. Se piti havaita puolen päivän jälkeen sunnuntaina ja sen jälkeen piti roikkua pari tuntia netissä itsediagnoosia tekemässä.

Reippaasti sitten varasin netissä (sic!) lääkärin tälle päivälle, kun tajusin, ettei nyt ole oikea aika yrittää järkeilemällä saada tunteita kuriin.

Kas, näppy ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Olen pelastunut. Haa! Ei edes hävettänyt, kun kävelin lääkäristä ulos. Olen vain vilpittömän riemastunut siitä, etteivät maalailemani kauhukuvat toteutuneet.

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Tänään

Istuksin bussissa keskustaan ja takaisin. Tajusin, etten enää itke kesken matkan. Bussi-itkuilua harrastin koko talven, matkustus oli välitilassa olemista, jossa ei oikein voinut tehdä mitään. Ja kun en voinut tehdä mitään, ajatukset alkoivat viimeistään kymmenen minuutin istumisen jälkeen kiertää kipujen ympärillä ja seuraavassa hetkessä silmät vuosivat.

Tuo on mennyt ohi. Olo on vielä hauras, mutta ei sellainen, että mikä tahansa täräys voisi hajoittaa.

Olin ystävän kanssa ulkona syömässä ja myöhemmin katsomassa modernia tanssia. Ruokapaikassa laskunmaksun aikaan olin autuaasti unohtanut pankkikortin tunnusluvun - numero oli viimeiset pari vuotta ollut sama ja "helposti" muistettava. Varttia myöhemmin muistin kirkkaasti sen numerosarjan, joka oli käytössä nelisen vuotta sitten. Siitä vielä vartin päästä tämä nykyinenkin palautui mieleen. Koko ajan muistin elämäni ensimmäisen kirjastokortin nelinumeroisen luvun ja työmaan yhden atk-ohjelman salanumeron (nelinumeroinen!) ja ainakin yksi postinumero pyöri mielessä.

Stressiä ja väsymystä, huteruutta. En minä tähän huteruuteen ja stressiin kaadu. Tässä ei ole sitä epätoivoa, joka velloi sisälläni koko talven.

Haluaisin kirjoittaa. Sen toteutumista odotellessa kuuntelen musiikkia melkein jatkuvasti.


keskiviikko 14. huhtikuuta 2010

Haa!

Pitää nyt parin rivin postauksen verran hehkuttaa, miten olen edelleen kohtuullisen normaaliuden tilassa. Lähinnä vilkutan viime syksylle ja talvelle.

Kiva että aurinko paistaa tähän risukasaan.

maanantai 12. huhtikuuta 2010

Tuntuu keväältä

Ajoin ensimmäistä kertaa pyörällä töihin ja takaisin. Ensimmäinen kerta talven jälkeen on joka kerralla yhtä ihana. Liike, rytmi, vapaus.

On ollut harvinaisen hyviä päiviä. Joskus itken, mutta en jumitu itkemään tunneiksi. Joskus huomaan taas riiteleväni ex-miehen kanssa mielessäni. Yritän viheltää ne riidat poikki, keskittyä muuhun. Joskus jopa onnistun.

Asetin itselleni takarajan: lukuvuosi riittää. Tämä eroaminen alkoi elokuussa, toukokuun loppuun mennessä tämä on ohi. En tiedä, mitä se käytännössä merkitsee (mitä minun on tehtävä, jotta tämä olisi ohi). Tunne sanoo silti, että olen loppusuoralla. Kaikesta päätellen olen jäämässä henkiin. Tuskin olen sen ehompi tai parempi ihminen, kuin ennen eroa. Ehkä jatkossa osaan ilmaista suuttumukseni ja pettymykseni ennen kuin alan kasvattaa noista tunteista muuria minun ja läheisten ihmisten väliin.

Voi miten toivoisin, että olisin jotain oppinut.. Ja kumminkin epäilen, että löydän itseni samoista montuista myöhemmin, näkymättömyydestä ja kilttiydestä ja siitä, etten uskalla ilmaista suuttumusta. Ei tässä päättyneessä suhteessa ainakaan saanut harjoitusta ei-kilttiyteen tai ei-näkymättömyyteen. Puolisko ei suostunut näkemään minua vihaisena, ei edes eron jälkeen.

Oli tuleva mitä tahansa, niin aikanaan en toista samoja tanssiaskeleita ex-miehen kanssa. Onneksi.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kartalla?

Luin vanhoja 'ruumis'-tagilla varustettuja kirjoituksia, halusin tarkistaa, mitä olen kirjoittanut seksistä, ruumiistani ja häpeästä. Välillä epäilen todellisuutta ja nykyhetkeä. Mietin, mustamaalaanko mennyttä, kun tiedän että se (yhteinen aika ex:n kanssa) on saavuttamatonta ja ohitse.

Ei mikään ole mustavalkoista. Yhtäällä ja toisaalla ja kolmannessakin kohdassa olen kirjoittanut asioita, jotka nyt tuntuvat pintaraapaisuilta. En tajunnut, mitä kaikkea fyysisyyden ongelmiini liittyi (en varmaan vieläkään).

Jälkikäteen tajuilen asioita ja yritän muistaa, etten senhetkisellä tietämyksellä olisi kyennyt sen kummempaan kuin kykenin. Pidin seksinjälkeisiä itkujani ja ahdistuskohtauksiani käsittämättöminä ja lopulta opin olemaan itkemättä ja ahdistumatta ainakaan kovin näkyvästi ja joka kerralla. Miten voi tietää, että jokin on vialla, kun ei saa otetta siitä asiasta eikä se vialla oleva asia ole koskaan ollutkaan kunnossa? Hirveän pitkään opettelin ajattelemaan oikein - siis koitin päästä pois häpeän ja huonoudentunteista. Sinänsä ihan hyvä, en vain tajunnut, että meidän suhteen kuviot osin ylläpitivät häpeän- ja huonoudentunteitani.

Jotain tajusin kyllä. Muistan esim. e-pillereiden käyttöä aloittaessani ajatelleeni, että ehkei sitten mies enää seksin jälkeen heti vetäydy minusta. Sitä ennen olin yrittänyt kierrellä asiaa, sanonut että olisi kiva, jos mies jäisi hetkeksi jälkikäteen lähelle. No, jäihän se, mutta makasi korrektisti toisella sängynpuoliskolla, eikä koskettanut minua. En siinä kohden tajunnut miettiä pitemmälle - minähän olisin halunnut jälkikäteishellittelyjä, minuun olisi voinut vaikka perustaa leirin ja se olisi ollut pelkästään kivaa.

Lisätään tähän ne yhdyntäpelot ja -kivut, joita minulla oli. Ne kääntyivät henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi minulle (mieleni sisällä siis): en saisi pelätä enkä saisi tuntea kipua. Kun kieltämiset eivät muuttaneet tosiasioita, olin entistä häpeilevämpi. Tuntui etten pysty edes normiseksiin, joka tietysti sujuu kaikilta muilta. Jossain kohden muistan ajatelleeni, että minun ja miehen on pakko jatkaa yhdessä - hän kun tuntui kaikesta huolimatta suhtautuvan aika tyynesti epäkelpoon ruumiiseeni.

Minun pitäisi oppia arvostamaan ja kuuntelemaan ruumistani. En minä tästä kropasta eroonkaan pääse ennen kuolemaa. Olen edennyt siitä, mikä oli tilanne joskus kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en vieläkään ole sovussa.