Huono seksissä ja muita rönsyjä

Jotakin juttua lukiessa palautui mieleen muistikuvia muutaman vuoden takaa, siltä ajalta kun olin juuri muuttanut miehen kanssa yhteen. Se muutto oli Kokeilu isolla K:lla, olimme sitä ennen asuneet tahoillamme yksiöissä, tapailleet jomman kumman luona kerran pari viikossa, palanneet kumminkin omiin koteihin yöksi.

Meillä oli tolkuttoman tarkat rajat ennen kuin muutimme yhteiseen kotiin. Ei olisi käynyt päinsä, että jompi kumpi olisi yks kaks ilmestynyt sopimatta toisen oven taa. Ei jätetty hammasharjoja tai vaihtovaatteita toistemme luo. Ei pyydetty kyytejä tai lähdetty saattamaan, jos toinen oli menossa jonnekin kauemmas. Ei soiteltu joka päivä tai edes joka toinen päivä, asiallisesti viesteiltiin tekstareilla ja OK-kuittauksilla.

Kun oli muutettu, niin aloinkin alkuinnon jälkeen yks kaks masentua. Samanaikaisesti masentumisen kanssa menin seksuaalisesti solmuun (olin kai ollut solmussa, mutta se solmu sen kun tiukkeni). En päässyt yli siitä ajatuksesta, että hajottaisin vielä koko suhteen omaa kokemattomuuttani ja sen takia, etten ole tarpeeksi hyvä seksissä. (Tähän kirjoitettuna tuo näyttää tyhmältä ja silloin kun noita ajatuksia pyörittelin, olin tietoinen niiden älyttömyydestä. Silti uskoin niitä.)

"Ei tarpeeksi hyvä seksissä" -ajatus juonsi juurensa siihen, ettei minulla ollut seksikokemuksia teinivuosilta tai myöhemmältäkään ajalta. Samaan aikaan mies taas oli ollut kertaalleen naimisissa ja ilman avioliittoon johtanutta suhdettakin hänellä oli semmoinen tavallinen pitkien ja lyhyitten suhteitten sillisalaatti takanaan. Näemmä muistoista voi olla kateellinen toiselle. En ole tuntenut mitään erityistä noita aiempia suhteita kohtaan, mutta olisin kernaasti halunnut itselleni samaa: olisipa mullakin nippu vanhojen poikaystävien kirjeitä laatikossa ja muutama valokuva jossakin. Ja niitä seksikokemuksia, ihan sama millaisia, mutta edes jotakin.

Suhteitten myötä miehellä oli ties miten monikertainen määrä seksiä kerroissa laskettuna minuun verrattuna. Niin että yhtä hyvin tämän yhtälön voi julistaa mahdottomaksi saman tien! Pitäisi olla puntit tasan ainakin tällä elämänalalla! Putosin kuvittelemaan, että minun pitäisi piilottaa omat kokemukseni ja olla niin kuin joku kokeneempi kenties olisi. Koin että jossakin oli universaali seksin käsikirjoitus, jonka hallitsivat ne jotka ovat hommaa tarpeeksi paljon harjoitelleet.

Seksi tuntui enemmän jumppaliikesarjalta kuin minkäänlaiselta kohtaamiselta tai yhteiseltä hurmokselta. Kaiken kokemattomuusangstin lisäksi sinne sänkyyn minun ja miehen väliin oli tunkemassa mielikuvia minusta rumassa, kömpelössä, jäykässä ruumiissa, sellaisessa ruumiissa, joka ei osunut palloon eikä hypännyt riman yli eikä pysynyt pystyssä luistimilla. En ollut kovin läsnä tilanteessa. Minulla oli kiire päästä pois ruumis-oloista ja takaisin pääni sisälle. Paitsi että pääni sisällä ahdisti ajatus siitä, että olen huono tässä seksiasiassa, joka jokaisen pitäisi osata niin kuin tikanpoikasen.

Noiden kaikkien huonous-rumuus -mielikuvien lisäksi oli yksi pieni yksityiskohta: yhdynnät sattuivat joka kerralla jossain määrin ja ne myös pelottivat. Kun vielä enemmän pelotti sanoa moista ääneen, niin olin jumissa.

Olin laittanut kohtuuttoman paljon painoa tuolle asialle. Olin masentuneessa päässäni aivan varma siitä, että mies jättää minut joko heti tai hiukan myöhemmin, jos puhun ääneen yhdyntäpelkoni. Ei se mennyt ihan niin. Mahdottomimman hetken jälkeen jokin omassa mielessä avautui.

Äh, en osaa lopettaa tätä muuten kuin ihmettelemällä ääneen sitä, miksi on niin vaikea hyväksyä asioita, joille ei voi mitään ja erottaa niitä asioista, joita voi muuttaa jotenkin. Enhän minä omalle menneisyydelleni mitään voi, mutta pelolleni taas hyvinkin.

Intuitio

Periaatteessa kaiken pitäisi olla kielen tavoitettavissa, mahdollista määritellä kerran ja toisen kerran.

Jäävuoren kokoinen osa minusta on tavoittamattomissa. Onneksi. Kiitos jollekin korkeammalle voimalle siitä, että joudun ihmettelemään itseäni ja yllättymään itsestäni.

Se mitä pystyn sanoilla määrittelemään, mistä pystyn tekemään tavoitteita, haaveita, mielikuvia... Se on itsekriitikkoni - tai armaan paskageneraattorin - näkyvillä. Siitä muusta, siitä pinnanalaisesta, itseriitikko ei saa otetta. Voin venkslata yksinkertaisten vaihtoehtojen välillä arjen pikku asioissa, miettiä ostaisinko nyt pussin kotimaisia porkkanoita vai maapallon toiselta puolen roudattuja viinirypäleitä (tällaisistakin asioista itsekriitikolla on mielipide). Mutta sitten voin yks kaks yhtään venkoilematta ilmoittautua vapaaehtoistyöntekijäksi KVT:n leirille (tapahtui nelisen vuotta sitten) tai mennä naimisiin tai ostaa asunnon tai... Isot asiat ovat sitten lopulta helppoja. Pienissä asioissa kadotan perspektiivin - tai pitkäkestoisissa asioissa, ne kun koostuvat pienistä paloista.

Intuition perusteella viehätyn joistakin ihmisistä ja välttelen toisia. Molemmille toiminnoille voin keksiä halutessani järkiperusteluja, mutta toiminta tulee jostakin tavoittamattomista.

Terapeutinkin valitsin silkalla intuitiolla. Ensin olin soitellut umpimähkään puhelinluettelossa ilmoittaville. Suurin osa soitoista oli huteja: ei ollut aikoja lainkaan tai oli joskus ikuisuuden päästä. Sitten sain sovittua kolme tutustumisaikaa. Kaksi ensimmäistä terapeuttia saivat minut ihan tolaltani. Järkisyitäkin oli monta, mutta pohjalla se intuitio. Nyt vasta kun ollaan näin pitkällä, siis likellä kahta vuotta, tiedän, miksi valitsin tämän terapeutin. Ne kaikki muut terapeutit koin arvosteleviksi, syyttäviksikin - ilmeisesti he ruokkivat vaativaa persoonan osaani (heillä tuskin oli tarkoitus toimia näin). Ja miksi käynkään terapiassa? Jotta pääsisin irti itsekriitikkoni liian isosta vallasta minuun... Se pyrkimys on mahdollisempi saavuttaa, kun tekee työtä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vahvista itsekriitikkoani.

Hassua. Joskus monta vuotta sitten pidin kovasti eräästä psykologista, joka oli kovin älyllinen, kriittinen ja kyselevä. Tämä nykyinen on aika lailla toisenlainen.

Blanco

Joskus toisella kerralla jotakin analysoivampaa. Tällä kertaa vain:

Musiikki on upeaa. En ihan tarkkaan tiedä, miten voi kahden hengen lavakarisma olla semmoinen, että täyttivät kirkkaasti koko Tampere-talon ja minä siellä parven ekalla rivillä lähinnä hymyilin hangon keksinä ja läpytin käsiä, miinus tästä ne kolme kappaletta, jotka saivat itkemään (Pelko, Peltirumpu, Laulu, puolisko henkäili Seitsemän päivän kohdalla raskaasti).

Onnistuin viimein sisäistämään, ettei ole Terho Majamäkeä - noin sen nimen olen lukihäröissäni tavannut ja onnistunut ajattelemaan Ismo Alanko Teholla -nimenkin jokseenkin erimerkityksiseksi.

Heh. Jostakin johkaantui mieleeni yksi matkan varrella kohdattu treffikaveri, joka sanoi ettei ymmärrä, miksi kuunnella musiikkia. Hänestä kun linnunlaulu oli kaunista, musiikki ei. Au. Puuttuikohan häneltä jokin kuulohermojen osa?

Kiltteily

Kiltteilyksi nimittäisin tämänaamuisen työtilanteen:

Minun piti laskea aamulla kassa (operaatio, jonka olen nykyisessä työpaikassa tehnyt kerran aiemmin, silloin mukana oli sekä pikkupomo että kollegani, joka on tähän asti hoitanut kassanlaskennat yksin). Taannoin sovittiin, että kassanlaskentavastuu jaetaan minun ja tämän toisen kollegan kanssa. Tänään oli siis ensimmäinen laskukertani.

Otan stressiä laskennasta, sillä homma on tupsahtanut vastuulleni vähän puun takaa. En ole ollut kaupoissa tai kioskeissa töissä. Laskentaoperaatio sinänsä ei olisi kovin ihmeellinen, kunhan ynnätään, että kassanauhan summa täsmää ja lasketaan pohjakassa pois tilityksestä. Mutta tilityksen byrokratia vaatii erittelyjä (muitakin kuin kassanauhassa näkyvää erittelyä), kahdenlaisia a4-papereita, nitojaa, reijittäjää, yhtä mappia, allekirjoituksia, turvapussia, sisäisen postin kirjekuorta henkilölle x osoitteeseen o. Kaikki tilityksen mukana kantuva sälä on sitä osuutta, jota en oikein ymmärrä ja kun en ymmärrä, niin en tahdo muistaa ja kun en tahdo muistaa, niin stressaan, vaikka kirjalliset ohjeetkin ovat olemassa.

Tänään oli ylimääräinen ongelma: yksi kolmas kollega, jolla oli (kirosana) sillä hetkellä (kirosana) joutoaikaa, ja hän halusi sen joutoajan käyttää jutustelemalla kanssani niitä näitä. Hän varmaan kuvitteli osallistuvansa kassan laskuun ja kuvitteli auttavansa minua ja kuvitteli tekevänsä itsensä tarpeelliseksi, mutta minulla paukkuivat henkiset otsasuonet, kun ei päänupin kapasiteetti olisi mitenkään riittänyt sekä jaaritteluun että siihen varsinaiseen työhön. Tein tilitystä siinä missä kassakonekin on - eli läpikulkupaikassa - ja yhdeksän kieppeillä siitä ohi oli mennyt jo 5-6 henkeä.

Terapiassakin vinguin, etten osannut selväsanaisesti viestittää aamuiselle kollegalle oloani (tämä tyyppi on sijainen eikä hänellä ole mitään tekemistä työpaikan kassanlaskennan kanssa, tosin hän entisessä elämässään on ollut pankkivirkailija). Sanoin kyllä, että minua stessaa operaatioon liittyvä ylimääräinen sälä - kenties se lause yllytti häntä erityisesti "auttamaan". En sanonut, että tarvitsen nyt keskittymistä ihan yksin. En osannut muotoilla sitä kohteliaasti, tuli mieleeni vain: "Mene pois, mun tarttee tehdä tää valmiiks."

Souvaaminen kassan, kuittien ja rahojen kanssa kesti lopulta runsaan tunnin ja sisäinen vieteri sen kun kiristyi. Esitin kollegalle kumminkin sopuisaa ja mukavaa, kun mielessä pyörähti, ettei hän pahassa tarkoituksessa siihen jäänyt rupattelemaan. Ja mielessä pyörähti sekin, että olen taas kauhean epäsosiaalinen kun ärsyynnyn, ja kyllä joku muu olisi häiriintymättä toisen ystävällismielisestä jutustelusta.

Olen välillä tolkuttoman varovainen ja nieleskelen sisäänpäin. Ei sillä mitä kollega tuossa ajatteli ole pierun vertaa väliä - väliä oli sillä, että olisin tarvinnut omaa rauhaa homman tekemiseen.

Äskettäin tuli puolison kanssa puheeksi tilitys (hän oli tehnyt saman työn samojen paperitöiden kanssa samalla viikolla). Hän tokaisi: Jos joudun laskemaan kassan niin, että meillä on muita talossa, niin linnoittaudun työhuoneeseen, panen oven kiinni ja sanon että tapan jos ovi avataan ennen kuin saan summat täsmäämään.

Pidän puolisoa vähemmän jännittäjänä ja stressaajana kuin itseäni. Tuli pieni tilannepäivitys: aamuinen ei olisi kenellekään tainnut olla kovin kepeä paikka. Olinpa sievästi kilttinä - ensi kertaan olen varustautunut muutaman napakan lauseen kanssa. Ja taidan siirtyä tekemään seuraavaa laskuoperaatiota työhuoneen puolelle, siellä voi laittaa oven kiinni, eikä väkeä lauko ees taas.

Mutta miksen mä voinut tätä jo aamulla tajuta?

Lisäaikaa

Haa! Sain kuukauden lisää aikaa - siltä minusta tuntuu. Jostakin olin saanut päähäni, että terapia loppuisi toukokuun alussa. Terppa sanoi tänään, että takaraja onkin toukokuun loppu.

Hyvä. Ei kai se toukokuu mitään olennaista tuo lisää, mutta olo on kuin olisin lahjan saanut.

Ja minä muka olin sitä mieltä, ettei terapian loppuminen huoleta lainkaan. Itseään voi näemmä huiputtaa kovin helposti. Niin, minähän haluaisin olla hyvä terapoitava ja tehokas ja vaikka mitä. Hyvän rooliin kuuluu mielessäni, että suhtautuisin lopettamiseen tyynesti ja fiksusti.

Miten nyt taas putosinkaan tähän: asettelen itselleni tunnevaatimuksia, koitan määritellä, miltä tietyssä tilanteessa "kuuluisi" tai "saisi" tuntea? Puoliso on välillä puuttunut tuohon kun suustani on livahtanut jokin vaativa tunne-lause. Hän on sanonut, että anna nyt hyvä ihminen itsesi edes tuntea ilman arvostelmia...

Amen. Juu. Helpommin sanottu kuin tehty.

Pään paskageneraattori

Terapian loppumiseen on kovin vähän aikaa. Toukokuussa ja sen jälkeen pitäisi pärjätä omillaan.

Ei se sinänsä pelota, sehän on kamalan tuttua. Mutta kovin moni asia on kesken. Masennuksesta olen selvinnyt, joo, mutta alanko jatkossa taas kerätä itseeni samaa kuormaa kuin ennen masennusta (ja masentua uudelleen), sitä en tiedä.

En ole tainnut kirjoittaa näkyviin, miksi terapiassa käyn. B-lausunnoissa on keikkunut seuraavaa: sosiaalisten tilanteitten pelo, piirteitä estyneestä ja vaativasta persoonallisuudesta, toistuva masennus.

Käsittääkseni tuo viimeinen määritelmä (masennus) on seurausta kaikesta edeltävästä. Kun tarpeeksi jännitän ja pelkään ihmisten joukossa, kun vetäydyn, kun olen kroonisesti tyytymätön itseeni, niin kas kummaa, masennun. Masennuskaudet luultavasti toistuvat jatkossakin, jos sosiaaliset ahdistukseni ja vaativat/estyneet puolet minussa pääsevät hallitseviksi.

Ja tässä kohden adistaa: minunhan pitäisi muuttua toiseksi! Mutta kun en voi! En vaan kykene!

Kaikkeen muuhun omituiseen itsessäni olen kenties kiintynytkin ja haluton luopumaan, mutta vaativasta puolestani haluaisin eroon. (Hm, se muu ei edes saa kovin pahaa tuhoa aikaan, olen tottunut säätelemään ahdistuksiani, olen tottunut siihen, että tietyissä kohdin saatan mennä lukkoon).

Sisäinen arvostelijani on varsinainen paskageneraattori, se moittii kaikkea mitä teen ja mitä jätän tekemättä, jos olen hiukankin heikoilla (siis heikoilla ei tarkoita välttämättä muuta kuin väsymystä). Kovin helposti siirryn elämään tyytymättömyyden tilassa. Ei tarvita esim. muuta kuin työpäivän jälkeinen paluu kotiin. Ah, ihana vapaa olotila. Tähän iskee paskageneraattori, se käynnistyy pitäisi-sanalla: pitäisi käydä kaupassa, pitäisi laittaa ruokaa seuraavaksi päiväksi, jotta olisi töissä eväät, pitäisi mennä ulos kun aurinkokin paistaa, pitäisi kirjoittaa yhdelle ystävälle josta en ole kuullut aikoihin, pitäisi katsoa se dvd, jonka palautuspäivä oli jo viime viikolla, pitäisi pestä koneellinen pyykkiä... Vaihtoehdot voivat olla sinänsä ihan miellyttäviäkin, mutta en voi valita niitä kaikkia - ja kun yhden valitsen, hermostuu paskageneraattori siitä: Kyllä nyt pitäisi sittenkin käydä kaupassa! Eikun olla ulkona! Eikun katsoa tv:tä! Eikun kirjoittaa! Eikun laita nyt se pesukone päälle!

Ja lopputulos on sisäinen ärtymys ja kiukku ja kiire ja turhautuminen, kun se valitsemani asia ei olekaan hyvä valinta, vaan se on sulkenut pois muuta. Ja jossakin luuraa paskageneraattorin seuraava heitto: jos olisin oikein organisoiva ja toimelias ja energinen, niin minähän ehtisin kaikki "pitäisit". Kyllä muutkin ehtii... Minä vaan olen saamaton laiska paska.

Tällaisia ajatusketjuja päähäni laukkaa joka päivä. Jonain päivinä ne pääsevät vaikuttamaan enemmän, toisina vähemmän. Tällä hetkellä vapaa-aika on erityisen hankala: työssä en pääse niin paljon valikoimaan tekemisiäni, että paskageneraattori ehtisi kovin äänekkäästi käynnistyä. Työssä se lähinnä on tyytymätön vain työn laatuun ja tekemiseen käytettyyn aikaan, kotona ja vapaalla se on tyytymätön aika lailla kaikkeen. Joka jutusta löytyy jotakin väärää.

Vaikka terapiassa on paljonkin puhuttu tästä, niin tuntuu, ettei minulla vieläkään ole tarpeeksi keinoja irrottautua sisäisestä paskanjauhajastani. Päh, pah, äh.

Olin kiirastorstaina retkellä etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin ja kävin Kiasmassa. Julian Schnabelin näyttelyosuudessa oli yksi valtavan iso teos, harmaalla pressulla päällystetty taulu, jossa on valkoinen kuutio, musta teksti sanoo "I hate to think". Se huvitti minua kovin - minäkin vihaan sitä, että olen pakotettu ajattelemaan paskageneraattoripäälläni.

Seksipuheesta

Minua pelottaa aina kun törmään omaan kyvyttömyyteeni selittää asioita ääneen. Seksistä puhuminen puoliskon kanssa on ollut ja nähtävästi tulee olemaankin vaikeaa.

Ihmeen hyvin selviämme ilman sanoja, mutta meillä on aika kummallisia rutiineja, joilla tavallaan korvaamme puhetta.

Joskus aikaa sitten sovimme, että sunnuntai on hyvä seksille - tämä johkaantuu molempien halusta irtautua työstä ihan kunnolla (olemme molemmat säännöllisen epäsäännöllisesti lauantaisin töissä, sunnuntai on aina varmuudella vapaapäivä). Emme varsinaisesti kai sopineet sitä, että käymme erikseen suihkussa ennen seksiä, siitä vain tuli tapa. Ja suihkun jälkeen tuli tavaksi, että kohtaamme toisemme olohuoneen sohvalla ja siitä sohvalta siirrymme puoliskon parisänkyyn (joskus erityisen innokkaina hetkinä ei sänkyyn ole siirrytty ollenkaan).

En osaa puhua yhtään mitään siinä vaiheessa kun olemme tuonne sohvalle päätyneet ja tiedän, että seuraavaksi rakastellaan. En minä tiedä, mistä ihmiset puhuvat keskenään, kun he tietävät että he ihan kohta harrastavat seksiä. Luultavasti puhuvat jostakin, luultavasti kehuvat toisiaan? Hiljaisuuden keskellä tuntuu, että minulta tai meiltä puuttuu olemisen käsikirjoitus, puuttuvat vuorosanat, joita tässä tilanteessa "kuuluisi" käyttää (vaikka en haluaisi valmiita vuorosanoja, haluaisin omat sanat tuohon tilanteeseen, enkä pysty tavoittamaan niitä).

Sohvalla ennen seksiä meillä ollaan hiljaa tai sitten sanotaan lause ja toinenkin lause kissoista, siitä missä mustat tällä kertaa nukkuvat, missä punkero nuorukainen makaa ja missä on raitakatala.

Kaikki sanat tuntuvat tuossa tilanteessa minusta typeriltä ja naurettavilta - se sisäinen itsekriitikkoni on erityisen valpas ja erityisen arvosteleva, se pitää huolen siitä, ettei mielessäni edes liiku mitään "puhumisen arvoista", ei seksiin liittyvää eikä mihinkään muuhunkaan liittyvää. Joskus minulla on ollut ennakolta mielessä jokin sanomisen arvoinen asia - toive tai havainto - ja senkin sanominen on vaatinut tosi vääntöä. Monesti olen jättänyt sen seksin jälkeisiin hetkiin, ajatellut että sen läheisyyden jälkeen olisi helpompi puhua. Pöh, yleensä itsekriitikko on napannut sanoistani kiinni, sotkenut ajatukseni ja laukaissut tolkuttoman ahdistuksen.

Minähän haluaisin kyetä puhumaan avoimesti ja tunnen itseni jokseenkin rajoittuneeksi ja estoiseksi ja tympeäksi ja vaikka miksi, kun en vaivattomasti siihen kykene (aina en kykene edes vaivan kanssa). Ja miten helvetissä kaikki viehtymykseni sanallisiin hölmöilyihin ja verbaaliseen hupiin katoavat, kun s-sana tulee mukaan? Onko ihan pakko olla tosikko vakavikko?

Seksin aikanakaan emme puhu jollei ihan pakko ole. Luulen että mies voisi puhuakin, mutta hän peilaa minun puhumattomuuttani - kun en juuri sano mitään, niin eipä hänkään ala itsekseen rupatella.

Jonain kertana terapiassa puhuin yleisemminkin puhumisijumeistani ja sain kiinni siitä, mistä tuossa on kysymys. Jollain lailla lapsuuden ilmapiiri ja näistä-asioista-ei-puhuta-se-on-vaarallista -mentaliteetti livahtaa mieleeni huomaamatta, enkä sitten pystykään toimimaan omana aikuisena itsenäni. Rupean lapseksi jälkeen, rupean noudattamaan lapselle asetettuja sääntöjä.

Kirjoittamisesta

Luin kirjan, ihan hyvän kirjan . Ei mitenkään ihmeellisen, kumminkin riittävän hyvän.

Jos uskoisin itseeni tarpeeksi, saisin valmiiksi oman.

Eilisessä innonpuuskassa avasin vanhan tiedoston, kirjoitin, muokkasin. On sitä liki 50 sivua. On siinä jotakin tolkkua. On on on.

Kun vain saisin itsekriitikkoni hiljenemään. Kun ei tarvitsisi itselle perustella jokaista kohtaa. Kun en olisi niin oman arvostelijani vietävissä - se tekee kirjoittamisesta tylsää pakertamista.

Hemmetti.

Tynnyristä ulos

Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.

Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.

Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.

Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.

En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?

Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.

Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.

Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.

Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.

Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.

Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.

No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Josjosjosjos.

Vierailun jälkipyykki, osa 2 - mummu hukassa

Hui.

Puoli tuntia sitten olin vetku ja vapiseva, kuuntelin sängyltä kun mies soitti järjestelmällisesti kännykällä numerosta toiseen: vr - hätäkeskus - poliisi.

Puolta tuntia aiemmin kännykkäni oli soinut, isä siellä soitteli. Kysyi, mikä on kun vaimo ei ole tullut kotiin. Isä oli ollut asemalla vastassa, juna oli tullut ja mennyt, vaimo ei. Isältä oli kestänyt jonkin aikaa selvitä kotiin ja hämmennyksissä etsiä numeroni ja soittaa. (Jonkin aikaa tarkoittaa tässä puoltatoista tuntia.)

Ontto tunne mahanpohjassa, sinne tänne koikkelehtivia ajatuksia.

Sanoin että äiti kyllä lähti, lähti sillä junalla jota isä oli vastassa. Liekö sitten vahingossa mennyt pääteasemalle asti (eli seuraavaan kaupunkiin). Mutta matkan piti olla tuttu. Kotikaupungin aseman piti olla vieläkin tutumpi. Ehkä äiti oli nukahtanut tai saanut sairaskohtauksen tai --?

Lupasin soittaa, kun tiedän enemmän.

Seuraavaksi mies toimi. Lopputulema oli, että kahden piirin poliisit hälytettiin etsimään miehen anoppia, siis minun äitiäni, ikää 76 v, pituutta puolitoista metriä, pitkä pomppa, hattu ja käsilaukku. Jospa hän jostain syystä olikin poistunut junasta jo edellisellä asemalla? Tosin se edellinen asema oli lähempänä kuin pääteasema - hänen olisi pitänyt kaiken järjen mukaan olla jo kotona, vaan ei ollut.

Soitin isälle uudestaan, kerroin että äitiä etsitään. Isä kuulosti omalta itseltään - mietin, pitäisikö minun lähteä vielä tänään sinne hänen luokseen. Ei tuntunut hyvältä ajatus hänestä yksin kotonaan. Vielä pahemmalta tuntui ajatus äidistä jossakin epämääräisessä paikassa, eksyksissä junan ulkopuolella.

Kas, kesken puhelun isän ovelta kuului krapinaa. Kadonnut mummu - siis anoppi - siis äitini - siis isäni puoliso - tuli sisälle. Meriselitys kuului näin:

Hän oli yrittänyt poistua kotikaupungin asemalla junasta, mutta temponut kiskojen puoleista ovea - eihän se aukea, turvallisuussyistä. Siinä hötäkässä oli ollut joku toinenkin, joku mies, ovenripaa kiskomassa. Juna ehti lähteä asemalta ja ovi pysyi kiinni. Konduktööri tuli paikalle myöhemmin, sanoi että nyt mennään pääteasemalle asti (Ja mää olin oikeen vihanen sille!) Pääteasemalla äiti oli toimertunut ottamaan taksin. Meidän logiikalla taksilla olisi saman tien voinut ajaa kotiin asti, mutta äitipä körötteli sillä pääteaseman linja-autoasemalle ja linja-autoasemalla taas hän yhytti pikavuoron, joka oli lähtemässä kotikaupunkiin puoli tuntia myöhemmin (Ja se bussikuski anto mun istua autossa lämpimässä odottamas!)

Happy end. Mitä tästä opin? Kaikesta huolimatta välitän äidistäni ja menen sekaisin siitä ajatuksesta, että hän harhailisi yksikseen pimeässä vieraalla paikkakunnalla. Ja äiti (se avuton ja arka olento) oli ollut kerrassaan toimelias ja kykeneväinen oudossa tilanteessa. Kummallista on elämä.

Vierailun jälkipyykki

Äiti tuli ja meni. Onneksi on ohi se kylästely.

Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.

Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.

Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.

Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.

Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.

Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.

Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.

Asun ruumiissani

Jollain lailla olen nähnyt äidin vastuullisena siihen, että suhtautumiseni omaan ruumiiseen on niin monimutkainen.

Onhan hän ollut vastuussa. Lapsena olisin tarvinnut leikkejä, kiipeilyä, hyppimistä, juoksemista, luistelua, hiihtoa - kaikkea fyysistä temppuilua. Mutta kun äiti näki jokaisen leikin potentiaalisena vaarana, jonka seurauksena kenties loukkaisin itseni (vakavasti) tai vammautuisin tai kuolisin, niin --. No, enpä oppinut hiihtämään tai luistelemaan, enpä saanut oikean jalan askelvikaa korjattua, olenpa vasemmalle kallellaan koko nainen.

On hän ollut vastuussa siitäkin, että on seissyt minun ja tiedon tiellä, kieltäytynyt myös välittämästä omia kokemuksia. Kun kymmenen vanhana alkavat kuukautiset, en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Hätäännyksen ja pelon jälkeen etäännyin äidistä, päätin pärjätä itse. En siis kysellyt keneltäkään ja kehittelin omia tulkintoja. Ne olivat melko karmeita. Olin päätellyt, että alapääni on saastainen enkä saa koskea sitä kuukautisten aikaan tai muutenkaan. Suihkussa seisoin vaan jalat tiukasti yhdessä. Älyttömin vaihe meni muistaakseni ohi, kun maksoittunut veri oli liimannut häpykarvat klimppiin - silloin tajusin, että olisi pakko koskea ja saksin karvoja lyhemmäksi.

Noina vuosina olin vakuuttunut siitä, että olen jollain lailla "väärä" nainen. Jos vain kävisin esimerkiksi gynekologilla, niin paljastuisin epämuodostuneeksi ja luonnonoikuksi (tarkalleen en osannut määritellä, mitä minusta löytyisi, mutta jotakin poikkeavaa sen oli pakko olla).

Väärän naisen kuvitelmia olen kantanut mukanani kovin kauan, esimurrosiän jälkeen ne vain painuivat piiloon eivätkä suoraan liittyneet fyysiseen ruumiiseen, vaan siihen, etten osannut tutustua miehiin (tai naisiin), jos tilanne oli jollain lailla eroottisesti latautunut. Heti jos joku herätti kiinnostukseni, aloin moittia itseäni tyhmäksi ja huonoksi, kokea tilanteen ahdistavaksi ja pyrkiä pois. Oli käsittämätöntä, miten muut voivat harrastaa seksiä ja seurustella ja muuttaa yhteen ja saada lapsia. Minä vaan en osannut, kun olin "väärä".

Kuvitelmat siitä, että olen fyysisesti epämuodostunut, tulivat takaisin kun seksielämäni toisen kanssa alkoi. Odotin, että jossakin yhdynnässä vielä paljastuisin vääräksi tai että jokin reaktioni olisi epänormaali tai luonnoton. Keskellä noita ajatuksia kävi kerran niin, että aloin yhdynnän jälkeen vuotaa runsaasti verta. Menin lukkoon, vetäydyin, lähdin kotiin (tämä oli aikaa ennen yhdessä asumista). Yöllä kotona putosin ajassa taaksepäin samaan tunteeseen, samaan paniikkiin, joka oli ollut kymmenvuotiaana. Olisin tarvinnut silloin jonkun huolehtimaan itsestäni, mutta en kyennyt soittamaan miehelle tai kenellekään ystävälle. Vuosin ja vuosin, en tajunnut taaskaan, mitä oli tapahtunut.

Seuraavana päivänä sain soittikierroksen jälkeen ajan gynekologille, joka totesi että kohdun limakalvoa oli repeytynyt. Eikä näin pitäisi käydä, tai voi käydä mutta on hyvin harvinaista. Ja olittekos te ihan tavallisessa yhdynnässä?

Tuon jälkeen aloin ajatella, että ruumiini kenties on kummallinen ja erilainen kuin keskimääräinen ruumis, mutta se on minun ruumiini ja minä asun siinä. Miksi tämän asunnon pitäisi ahdistaa minua, miksi se pitäisi kokea "huonoksi"? Ruumiin tavallisuus tai epätavallisuus ei ole tärkeää, tärkeää on, miten hyvä olla minun on. Vaikka olisin miten friikki ja kummallinen yhdyntäkipuineni ja hauraine limakalvoineni, niin ei minun tarvitse olla toisenlainen. Olen oikea, en "väärä" tai huono.

Lankalauantain vieras

Äiti tulee kylään huomenna.

Kummallista, ettei asia erityisemmin ahdista. Vuosi sitten stressasin useamman viikon etukäteen (silloinkin hän kävi pääsiäisenä). Piti siivota koti lattiasta kattoon ja hepuloida ruuista ja muusta. Jälkikäteenkin veivasin äidin sanomisia ties miten pitkään (hänen kommunikaationsa on lievästi sanoen mutkikasta, ei esim. osoittanut yhtään kysymystä suoraan miehelleni, mutta sitten kun olin ajoittain äidin kanssa kahden, niin hän kyseli minulta miehen asioita).

Nyt äidillä ei enää ole valtaa. (Olen siis vapaa?) Vaikka miten miettisin, en keksi mitään sellaista, joka saisi minut järkkymään. Kenties huomenna huomaan putoavani taas vanhoihin reaktiohin. Silti se ei muuta nykyhetken oloa.

Muistan muutaman vuoden takaa tilanteen, jossa olin riidellyt äidin kanssa kerrankin avoimesti (tavallisempaa on ollut, että olen pahoittanut mieleni ja ollut näyttämättä sitä, hautonut vain pahaa mieltä itsekseni). Riitelimme puhelimessa, sekin oli poikkeuksellista, sillä yleensä puhelut ovat kovin vaisuja ja vailla tunteenilmauksia mihinkään suuntaan. Puhelun jälkeen lähdin ulos (minulla oli päämääräkin, mutta sitä en muista). Kävelin kaupungilla ja tunsin itseni valtavan isoksi, jättiläiseksi. Oli kuin olisin äkkiä kasvanut vähintään puoli metriä pituutta.

Tuon hetken jälkeen on äiti edelleen ärsyttänyt, vituttanut, surettanut, kauhistuttanut. Todella pahoina aikoina olen ollut valmis kaatamaan äidin niskaan kaikki ahdistukseni ja estoni ja masennukseni. Silti tuntuu, että olen ratkaissut perustavanlaatuisia asioita, joiden keskellä äiti on edelleen avuton. Jos äiti ei noita ratkaisuja näe tai hyväksy, niin se nyt on hänen asiansa. Ei minun tarvitse pakottaa äitiä hyväksymään itseäni.

Nolostus

Vielä kerran terapiassa päädyin ystävään ja tämänhetkiseen hierteeseen. Minun ymmärtämättömyyteni ja ärtymykseni luultavasti laantuisi, jos voisin kysyä ääneen muutaman kysymyksen (niiden kysymysten lisäksi, joita olen jo kysynyt).

Henkilökohtaisten asioiden kysyminen on minulle vaikeaa. Kuvittelen, että jos toinen haluaisi niistä puhua, niin sitten hän kyllä puhuisi kysymättäkin, senpä tähden ei ole "sopivaa" tehdä kysymyksiä. Saattaisin pahoittaa toisen mielen kysymällä. Siispä jos mielessäni on kysymyksiä jotka eivät ilman kysymistä tule ilmi (ilman sitä että itse olen puhunut ensin samoista asioista), niin täytän hiljaisuuden jollakin kevyellä yleisellä jutustelulla.

Olen tosi hyvä välttelemään, jos vähänkin kuvittelen aistivani toisessa vastahankaa tai jännitystä. Ehkä se on arkuutta, ehkä menen liikaa toisen nahkoihin ja teen oletuksia.

Olen herkkä nolostumaan, jos kysymystä seuraakin hiljaisuus tai välttelyä. Pelkään kysyväni "tyhmiä" tai väärällä tavalla (eh, aivan kuin olisi "oikeita" ja "vääriä" tapoja).

Tiedän että oleminen muiden ihmisten joukossa muuttuisi helpommaksi, jos pääsisin irti ylikorrektista puolesta. Samaan suuntaan vaikuttaisi, jos en niin paljon peilaisi toisen ihmisen käytöstä. Välillä olen kuin ameeba: iloisten kanssa iloinen, surullisten surullinen, hiljaisten hiljainen... Vähemmästäkin itsensä unohtamisesta väsyy - väsyy ottamaan vastaan ja heijastamaan toisen tunteita. Mutta jos en olekaan samanlainen kuin se toinen, silloin saatan olla ihan nolo, erilainen, torjuttu.

Nolostus tai häpeä herää kovin pienestä. Voi kun osaisinkin olla niin, etten antaisi nolostuksen mahdollisuuden etukäteen vaikuttaa itseeni.

Hiukset

Aivan pienenä ihailin äidin hiuksia: ne olivat pitkät ja mustat ja nutturalla. Kun äiti avasi nutturan, hiukset vyöryivät laineina selkään.

Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.

Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.

Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.

Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.

En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.

Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!

Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?

Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.

Katse

Ajauduin miettimään ulkonäköä (vielä tunti aikaa ennen työvuoron alkua, siis tunti aikaa kehitellä henkevä synteesi).

Harmi ettemme osaa aikamatkailla. Haluaisin aikamatkailla sadan tai kahdensadan vuoden päähän ja tarkistaa, miten ihmiset silloin suhtautuivat ulkonäköön. Oliko heillä mittataulukoita "normaalille" vartalolle ja muita taulukoita "epänormaalille". Tuijottivatko he itseään kokovartalopeilistä ja näkivät kenties muhkuroita väärissä paikoissa. Kauhistelivatko he ryppyjään. Rasvasivatko ihoaan. Mallasivatko yhtä, toista ja kolmatta vaatetta ylleen epävarmoina siitä, mikä antaisi parhaan vaikutelman.

Valokuvakoneen keksimisen jälkeen on tullut entistä tärkeämmäksi se, miltä asiat näyttävät. Ja tietysti kaiken ja kaikkien pitäisi näyttää "hyviltä" - hyvän määritelmästä taas riidellään loputtomasti. Juuri nyt ylivoimainen "hyvän" määritelmä ihmisruumiin suhteen liittyy nuoruuteen ja voimaan. "Hyvää" on kaikki rypytön, lihaksikas, hoikka, kimmoisa.

Harmi etten voi kurkistaa elämäni vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Haluaisin tietää, miten paljon paino ja lihavuus on ollut vaikuttamassa kokemuksiini ruumiista. Lapsena, nuorena ja aikuisenakin olen tuntenut itseni rumaksi ja vastenmieliseksi - jos olisin ollut normipainoinen, niin olisiko tunteeni silti ollut sama? Olisiko rumuus vain selittynyt toisin - olisiko se ollut riippuvaista jostakin muusta ominaisuudestani - vaikkapa likinäöstä tai ihostani, jossa on paljon luomia, kasvoissanikin on isoja luomia?

Olen ollut herkkä aistimaan muiden ihmisten hyväksyvää tai paheksuvaa katsetta. Paheksuva katse on kenties johtunut aivan muista syistä kuin siitä, miltä minä olen näyttänyt, mutta olen käsittänyt sen itsestäni johtuvaksi, omaksi viakseni.

Äidillä on ollut paheksuva katse. Kun olin alakoululainen, hän ompeli vaatteeni. Se paheksuva katse näkyi etenkin kun sovitin puolivalmiita vaatteita. Piti seisoa hiljaa ja liikkumatta, muuten nuppineulat putoilivat tai pistelivät ihoa. Piti toivoa, että se viimeksi sovitettu sopisi samoin vielä seuraavallakin kerrallakin. Piti sitten lopuksi, kun kaikki oli valmista, seistä peilin edessä uudessa vaatteessa äidin katseen alla - ja äiti arvosteli (todellisuudessa hän taisi olla tyytymätön ompelemaansa vaatteeseen, minusta tuntui että vika oli minussa).

En usko, että ne arvostelevat ja paheksuvat katseet olisivat muuttuneet toisiksi, jos olisin ollut ei-pullea ei-kömpelö Meri. Äidin tyytymättömyys oli peräisin hänestä itsestään. Ei se ollut riippuvaista siitä, mitä hän katsoi. Tyytymättömyys oli äidillä tapa suhtautua asioihin. Kaikesta voi aina löytää vikaa, myös tyttärestä.

Hyväksyvänkin katseen olen kokenut. Luultavasti olen kohdannut sen monta kertaa, mutta yksi kerta on erityisen merkityksekäs. Silloin tapasin ensimmäistä kertaa tulevan puolisoni. Koko iltana ei puhuttu ääneen mitään rumuudesta, kauneudesta, hyväksymisestä, arvostelusta. Kun tulin kotiin ja riisuin talvitakkia eteisen peilin edessä, tunsin itseni kauniiksi.

Tajusin etten ollut koskaan ennen tuntenut itseäni kauniiksi, olin tuntenut olevani ruma. Havainto tuli vasta muutoksen kautta - en aiemmin ollut tietoisesti päivästä toiseen ajatellut "ruma oon ruma oon ruma oon", silti rumuus oli ollut minulle totta. Totuuteni oli muuttunut.

Muistelus eräästä suhdeyritelmästä

Edellisestä kirjoituksesta näkyi, etten siedä olla riippuvainen toisesta ihmisestä - vaikka se toinen ihminen olisikin rakas, kumppani, mies jonka kanssa saattaisin elää loppuelämäni. Tietenkin riippuvuudessa on aste-eroja ja jossakin yksittäisessä tilanteessa olen saattanut suunnilleen roikkua puoliskon lahkeessa kiinni ja pyytää "Älä lähde". Mutta jos laajemmin joutuisin riippuvaiseksi ja riippuisin (eikä riippuvaisuudelle olisi tiedossa loppua), niin todennäköisesti lopettaisin suhteen.

Minussa herää ihan liikaa vihaa, jos koen itseni sidotuksi. Noin normaalioloissa vihan ilmaiseminen on minulle mahdottoman vaikeaa, saatan kierrellä ja kaarrella ja olla kilttinä, vaikka sisäsäisesti suututtaisi. Jos joudun riippumaan - tai jos minussa riiputaan - niin raivostun.

Muutama vuosi sitten minä ja nykyinen puolisoni olimme eronneet (ehkä joskus kirjoitan sen eron syistä, mutta ei niistä tällä kertaa enempää). Olin hätääntynyt siitä, että palaisin taas nollapisteeseen - siis yksineläjäksi, joka ei tapaa ketään eikä käy missään, ei siis varmaankaan löydä kumppania, jollei potentiaalinen kumppani tule kotiovelta hakemaan.

Pyörin nettitreffipalstoilla silloin, en laittanut omaa ilmoitusta, mutta vastasin muutamaan. Kirjoittelin noiden muutaman kanssa ja tapasinkin miehiä. Yhteen noista tapaamistani ihastuin ensimmäisillä treffeillä - oikein klassinen "rakkautta ensi silmäyksellä" -tapaus. Hän asui tässä lähiympäristössä mutta maaseudulla, oli minua muutaman vuoden vanhempi, piti eläimistä, harrasti valokuvausta ja kitaransoittoa... Tuntui selittämättömän helpolta olla hänen kanssaan - hänenhän olisi pitänyt olla minulle ihan vieras ihminen.

Juttelimme henkeviä ja vähemmän henkeviä, minähän vuosin itsestäni kaikkea: vanhemmista, masennuksista, opettajana olemisen kauheudesta, pari kuukautta sitten tapahtuneesta erosta. Hän kertoi itsestään - ja intuitioni sanoi, ettei hän kertonut kaikkea. Samainen intuitio sanoi, että hän jättää kertomatta jotakin olennaista ja hävettävää.

Ennen kuin hän kertoi, mietin mitä en kestäisi kuulla. Totesin, etten kestäisi kuulla, jos hän olisi ollut vankilassa väkivaltarikoksesta. En kestäisi kuulla myöskään sitä, että hän asuisi äitinsä kanssa.

Kummallista kyllä tuo jälkimmäinen selitys oli totuus. Noin kolmannella tapaamiskerralla hän kertoi asuvansa lapsuudenkodissaan vanhan äitinsä kanssa, kertoi myös, ettei ollut koskaan sieltä pois muuttanut. Armeijasta oli käyty lomilla kotona, lukion jälkeen oli lähdetty opiskelemaan tekuun mutta palattu parin kuukauden yrityksen jälkeen kotiin. Miehellä oli ikää liki 40 v, ja sillä hetkellä hän ei edes suunnitellut pois muuttamista. Mikäs siinä oli ollessa. Oli huonekalut ja astiat ja kodinkoneet valmiina. Jos jonnekin muuttaisi, niin pitäisi kamalasti hommata kaikkea.

Kuvioon kuului sekin, että mies oli viimeiset viisi vuotta ollut työttömänä ja sitä ennenkin lähinnä työllisyystöihin työllistynyt. Kuvioon kuului myös, että hänellä oli ollut pitkä salasuhde johonkuhun samalla kylällä asuneeseen naimisissa olevaan perheenemäntään.

Noin kuukauden yhteydenpidon ja tapailun ja puhelinsoittelun aikana onnistuin joka kerralla riitelemään tuon miehen kanssa. Pidin hänestä hirveästi - faktojen perusteella hänestä saattaa saada tyhmemmän vaikutelman kuin hän tosielämässä oli. Hän ei ollut ollenkaan tyhmä - mutta totaalisen kyvytön irtautumaan lapsuudenkodista hän kyllä oli.

En mitenkään jaksanut uskoa, että hänen kanssaan voisi olla tasa-arvoista suhdetta. Jos hän olisi päässyt äidistä eroon, niin seuraavaksi hän olisi riippunut minussa. En halunnut ottaa sitä riskiä. En sietänyt sitä, että häntä olisi pitänyt patistaa ja tuuppia asioiden äärelle (työtä! koulutusta! kursseja! oma asunto!).

Miten juttu loppui? Olin hirveä ihminen, kirjoitin hänelle kirjeen ja sanoin, ettei meistä tule mitään. Kasvokkain en kyennyt sitä sanomaan, kasvokkain halailimme tämän kaupungin näköalapaikoilla ja kuljeskelimme keväisissä puistoissa ja minulla oli tunne, että meistä saattaisi tulla jotakin. Aina kun olimme erossa, tajusin etten helvetissä voisi ruveta aikuista ihmistä vääntämään yhteiskuntakelpoiseksi ja sellaiseksi, kuin minä halusin.

Muistan tuon miehen aina silloin kun tapaan tämän ystäväni, josta olen niin paljon kirjoittanut viime postauksissa. Ystäväni avomies on tavallaan tuon miehen peili: hän asui Saksassa äitinsä omakotitalon yläkerrassa, kunnes ystäväni hänet sieltä kirjeitse yhytti ja sai lopulta muuttamaan Suomeen. Miehelle on varmaankin ihan ookoo, että ystävä hallitsee ja järjestää heidän molempien puolesta. Myös tuolle minun nettitreffimiehelleni olisi ollut ihan ookoo, jos olisin hommannut hänet vaikka silloisen yksiöni nurkkaan asumaan ja olisimme seuraavana arkipäivänä käyneet laittamassa "kaksiota etsitään" -ilmoituksen paikallislehteen. Ei hän pitänyt mitenkään pahana sitä, että hänen asioistaan päättäisi joku muu kuin hän itse. Minä taas en siedä olla vastuussa muista kuin itsestäni. Se siitä sitten.

Tarkastin viime viikolla, että nettitreffimies asuu edelleen samassa osoitteessa kuin ennen ja äitinsäkin tiedot löytyvät sieltä. Saman tarkistuksen olen tehnyt säännöllisen epäsäännöllisesti. Ei minua enää mahdollinen suhde hänen kanssaan mietitytä, mutta toivoisin ja odottaisin, että hän saisi itsensä liikkeelle. Sen perusteella, mitä hän kotioloistaan kertoi, ei paikka ole järin häävi. Mutta mihinkäs sitä ihminen kodistaan lähtisi.

Parisuhdeteoriaa

Ajatukseni ystävästä johtivat lopulta ajatuksiin parisuhteesta.

Hyvässä parisuhteessa on molemmilla tilaa olla ja elää. Ollaan yhdessä, on yhteisiä asioita - ja on myös molemmilla omia, yksityisiä juttuja. Yhdessä ollaan vapaasta tahdosta.

Minua ahdistavat riippuvaiset parisuhteet. Jos jompi kumpi on toisesta kovin riippuvainen taloudellisesti tai henkisesti, niin missä on vapaa tahto? Jos "ei voi erota" siksi, että asunto menisi erossa alta ja puolison palkkatuloon perustunut talous romahtaisi, tai siksi, että pelkää oman tai toisen hengen puolesta, niin millä perusteella silloin on suhteessa?

Vanhempieni liitossa äiti ei käynyt töissä syntymäni jälkeen. Äiti myös eristäytyi kotiin - hänellä ei ollut ystäviä tai kodin ulkopuolisia harrastuksia. Taloudellisesti äiti oli täysin riippuvainen isästä ja siitä, että isä kantoi palkkarahat kotiin. Käytännössä isä oli antanut äidin "tehtäväksi" hoitaa laskut ja muut juoksevat menot perheen tililtä, joka tarkkaan ottain oli isän palkkatili. Äiti nuukaili omia henkilökohtaisia menojaan - en tiedä, johtuiko nuukailu siitä, että hän piti säästäväisyyttä hyveenä, vai eikö hänellä mielestään ollut lupaa käyttää miehen ansaitsemia rahoja itseensä.

Aika nuoresta alkaen kävin isän kanssa keskusteluja isän ja äidin parisuhteesta (tämä on kai tavallisempaa toisin päin, niin että äiti ottaa tyttären uskotukseen). Isä sanoi minulle monesti, että jos hän olisi nuorempi, niin hän olisi jo eronnut. Ja hän sanoi myös, ettei voi erota, kun "ei äiti pärjäisi yksin". Minulle ei tarkkaan ottain selvinnyt, tarkoittiko isä taloudellista vai henkistä selviämistä. Ehkä molempia.

Itse olin mennä sekaisin siinä vaiheessa, kun olimme muuttaneet yhteen, kesäloma oli loppunut ja miehellä työ oli alkanut. Tajusin, että minähän olen kotona. Ja minunhan tässä nyt "kuuluu" hoitaa koti, muuten en hoida mitään osaa yhteisestä projektista. Mies kävi töissä eikä juurikaan osallistunut kotitekemiseen sitten työpäivien jälkeen. Meillä oli omat pankkitilit, joten miehen palkka meni miehen tilille. Vuokra maksettiin puoliksi ja ruokalaskua maksoi se kulloinenkin kaupassa kävijä.

Heti ensimmäisten kuukausien jälkeen minua alkoi ahdistaa helvetisti. Ahdisti se, että jos tilanne jatkuisi samanlaisena, niin minun pitäisi pyytää mieheltä "ruokarahaa" - hänellä kun oli minun työttömyyskorvaustani isommat tulot ja olin ihan kohta putoamassa harkinnanvaraiselle työmarkkinatuelle, jossa myös avopuolison tulot vaikuttivat korvaukseen. Ahdisti myös se saakelin kodinhoito. Ahdistuksen keskellä en saanut sanaa suustani - vaikka miten olisin muotoillut, niin olisi tullut vain vihaisia puhauksia suustani - ja kuvittelin jo ne miehenkin vihaiset puhaukset.

Olen aika vakuuttunut siitä, ettei minun pääni (tai miehenkään pää, sen puoleen) olisi kestänyt minun jatkuvaa työttömyyttäni. Se muistutti minua liikaa vanhempieni asetelmasta ja pakotti minua kovin äitini kaltaiseen rooliin. Jossain kohdin minua on tainnut auttaa se, että otan aika lailla huonosti vastuuta yhteisten asioitten hoidosta. Tiedän tuttuja ja tutun tuttuja, joissa nainen hoitaa kaikki kodin asiat ja pyörittää arkea aika lailla suvereenisti, mies on statisti siinä sivussa. En ymmärrä, miten ne tutut sietävät sitä sietämätöntä yksinäisyyttä, joka moisesta tulee. Kenties he kokevat sitten vastaavasti hallitsevansa arjen ja pitelevänsä tärkeitä nyörejä käsissään. En tiedä. Minä olen jossakin pisteessa yksinkertaisesti lakannut tekemästä ja jonkin aikaa tiskit ovat kasaantuneet ja villakoirat riemukkaasti siinneet sänkyjen alla. Sitten on mies vuorostaan alkanut tehdä ja olen tajunnut, etten ole yksin tässä liitossa.

Kaikenlainen riippuvaisena oleminen herättää minussa vihaa. Että olen vihannut äidin takertumista minuun ja mieheensä, sitä ettei hänellä ole ollut oikein mitään omaa. Että olen vihannut yhtä ala-asteen tuttuani, joka takertui minuun (kulki perässäni esimerkiksi, toisteli sanomiani sanoja ilmeisesti huomaamatta sitä itse ollenkaan, tms). Että olen vihannut myös itseäni, kun tietyissä kohdin olen tunnistanut riippuvaisuutta.

Ja sitten, toisaalta, voiko olla riippumaton muista? Onko se harhaa vaan?

Lapsena on riippuvainen. Mitä pienempi lapsi, sitä riippuvaisempi se on vanhempiensa ja hoitajiensa suojasta. Ehkä siksi olen kuvitellut, että tappaisin lapseni - en siedä sitä, että joku olisi minusta täysin riippuvainen (tai minä olisin jostakusta riippuvainen). Se on hirvittävän pelottavaa, sillä riippuvaisuuden myötä menettää oman itsensä. Minä en ole enää minä, minä olenkin jotakin vasta kun riipun.

Pienisieluinen ihminen... (osa kolme)

Tämä ystävä jonka valintoja olen viimeiset pari kirjoitusta kärvistellyt, on menneisyydessä auttanut minua valtavasti. Hän esimerkiksi sai minut laittamaan rajoja vanhemmilleni opiskeluaikana. Matkustimme paljon yhdessä - olimme reilaamassa ja halpisturistimatkoilla - enkä ikinä olisi kyennyt lähtemään noille matkoille yksin (matkalla oleminen on minusta ihanaa, mutta minun matkustamiseni on herättänyt hirveästi huolta äidissä, niin paljon huolta, että olen jättänyt toteuttamatta joitain matkoja - en ole pitänyt matkaa kaiken läheisissä heräävän murehtimisen arvoisena).

Ystävä oli 90-luvun alkupuolella vuoden opiskelijavaihdossa. Olisin itsekin halunnut lähteä vaihtoon, mutta pelkäsin liikaa omaa pärjäämistäni (ja totta puhuen pelkäsin, millaisen "sydänkohtauksen" vanhempani olisivat saaneet). Ihailin ystävää, kun hän lähti vieraaseen maahan ja outoon paikkaan.

En tiedä, missä tämä hänen seikkaileva ja riippumaton puolensa on nyt. Kaipaan sitä vanhaa ystävää. Minun silmissäni ystävä on muuttunut huonolla tavalla keski-ikäiseksi ja minun on vaikea suhtautua häneen nyt. Jos olisin vaikkapa tänä vuonna tavannut hänet ensimmäistä kertaa (jos hän vaikkapa olisi samalla työpaikalla), niin pitäisin häntä mielenkiinnottomana.

Noin yleensäkin ystävyyksissä arvostan liikaa omaa aikaa ja tilaa - en jaksa keskusteluja hyvistä ruokaresepteistä, kaupan tarjouksista, tv-ohjelmista, ilmasta, viikonlopun tekemisistä. Saan pidettyä yhteyttä niihin ihmisiin, joita jollain lailla ihailen. En tarkoita, että he olisivat silmissäni täydellisiä. Kaikkea muuta. Ihailu tulee siitä, että he ovat ratkaisseet jonkin asian, joka minulla on vielä ratkaisematta. Tiedän, että pari nykyistä lähiystävääni on jollain lailla tasapainossa oman luovuutensa kanssa, kolmas on kaiken ristiriitaisuutensa pelastajaksi löytänyt hengellisyyden (joogaa, meditaatiota, ayruvedaa), neljäs osaa elää liki luontoa, maalla, pienten lasten ja koirien kanssa... Ystäväni oli joskus itsenäisempi kuin minä, hän opetti minua itsenäisyydestä. Nyt hän kai voisi opettaa minulle suvaitsemista, en vain tiedä osaako oppia.

Pienisieluinen ihminen kirjoittaa lisää

Olen terapiassa ääneen ihmetellyt sitä, miksi ystävän asiat herättävät minussa niin paljon tunteita. Muut ystäväni eivät ole liikuttaneet minua samalla tavalla. En tiedä, riittääkö selitykseksi se, että olemme tunteneet pitkään ja olleet liki toisiamme. Olen kuvitellut, että olisin samanlainen ystävän kanssa - tai vähintäänkin haluaisin olla samanlainen. Ensimmäisinä ystävyysvuosinamme ihailin ystävääni kovin - pidin häntä järkevänä ja rauhallisena (toisin kuin itseäni). Kenties olenkin mustasukkainen avomiehelle, ehkä meidän ystävyys on ollut sillä lailla nyrjähtänyttä, että se minun päässäni on kääntynyt omistavaksi... En tosiaan tiedä.

Sen tiedän, etten enää halua olla "järkevä" tai pitää "järkevyyttä" jonain elämän ohjenuorana. Liian usein "järkevyys" on ollut vanhemmilta perittyjä asenteita ja uskomuksia, joita en ole kyseenalaistanut mitenkään.

Viime vuosina olen tajunnut, ettei minussa ja ystävässä ole niin kauheasti samaa. Olemme kohdanneet samankaltaisia asioita, mutta siihen se samankaltaisuus jää. Tai sitten olemme muuttuneet eri suuntiin. Ystävä ja minä olemme olleet myös syöpöttely-ystäviä, opiskeluaikana meitä yhdisti ruoka, saatoimme ostaa lähikaupasta litran vaniljajäätelöä ja toisen suklaata, syödä ne molemmat yhdessä... Ystävä on edelleen vähintään samassa painossa kuin silloin opiskeluaikana, hän on koko ajan ollut minua isompi. En tiedä hänen painoaan tarkkaan - olen pitänyt sitä niin yksityisenä asiana, etten ole koskaan kysynyt. Luulen että kun itse häpesin omaa painoani, minun oli helppo liikkua ystäväni kanssa - olin hänen rinnallaan kumminkin vain "vähän" lihava, kun ystävä taas oli se "oikeasti" lihava. Ystävä ei ainakaan näkyvästi ole häpeillyt painoaan - tosin hän on aina käyttänyt esim. kovin väljiä vaatteita, pitkähihaisia paitoja yms.

On ylimielistä moittia tässä blogissa häntä. Ei hänellä ole mahdollisuutta kertoa omaa osuuttaan. En vain kykene oikein muuhun kuin analysointiin ja arvosteluun tällä hetkellä. Olen yrittänyt suhtautua neutraalisti ystävän valintoihin ja ystävän ja miehen suhteeseen, mutta se mitä päällepäin näen, ei minusta tunnu hyvältä. Ensin ajattelin, että kaikki on tilapäistä (siis miehen työttömyys, heidän liikkumisensa Suomen kartalla ystäväni työn ja opiskelun mukaan, ystävän asettuminen tuonne pikkupaikkakunnalle ja hänen työnsä), mutta sama on jatkunut nyt vuosia. Ja aina kun ystävän tapaan, petyn siihen että tilanne on edelleen sama.

Menneisyydestä muistan ajan, jolloin yritin hoitaa omaa kokemattomuuttani pois kuleksimasta. Olin työpaikan juhlissa päässyt likeiseen tuttavuuteen yhden kollegan kanssa, kollega oli ihastunut minuun ja näin kollegassa mahdollisuuden päästä neitsyydestä pois. Kun vuodatin juttua ystävälle, tämä paheksui sitä, että mies oli minua reippaasti vanhempi ja naimisissa. Sillä kohden minun moraalini ei sanonut mitään, kun en kuvitellutkaan sen kummempaa, en siis ajatellut, että suhdetta kehkeytyisi, seksiä pelkästään. Yllätyin, kun ystävä otti niin moralistin roolin. Nyt olen itse ottanut ihan saman roolin - ja kumminkin itsestäni tiedän, ettei ulkopuolinen voi tajuta tekemisten syitä ja seurauksia kokonaan.

Pienisieluinen ihminen kirjoittaa muiden elämästä

Olen pienisieluinen ihminen, jonka ympärillä on muita pienisieluisia ihmisiä.

Ystävältä tuli tänään vastauskirje. Ilahduin, sillä vastaus merkitsi minulle sitä, että ystävä edelleenkin haluaa jatkaa ystävyyttä.

Sillä hyvä?

Noh. Näh. Pienisieluinen minä ei ymmärrä ystäväni vastauksia. Pienisieluinen minä pitää ystävääni vähän... tyhmänä ja henkisesti laiskana. Kysyin, viihtyykö hän työssään. Hän vastasi, että työtä on tänä vuonna vähemmän kuin sinä edellisenä (tämä ei minusta ollut vastaus kysymykseen...). Kysyin, pitääkö hän paikkakunnasta. Hän vastasi, että viime kesänä oli kamala asumistilanne (ystävä ja mies asuivat kolmessa eri paikassa eri puolilla Suomea), hän on tyytyväinen siihen että nyt ei tarvitse muuttaa. (Niin... hän siis on ollut pahemmissakin paikoissa.) Kysyin, eikö häntä häiritse se, että avopuoliso on työttömänä. Hän vastasi, että on kovin mukavaa, kun hänen ei tarvitse töitten jälkeen huolehtia ruuista tai siivouksesta.

Ne pari tilaajaani voivat skipata tämän yli, selitän nimittäin muitten ihmisten asioita. Toisaalta jos joku tätä lukee, niin voisi palauttaa minut maan pinnalle sanomalla vaikka, että vedän hernepussia nenään asioista jotka eivät minulle kuulu.

Tuossa viimeisessä kysymyksessä tuli näkyviin se, mitä en ymmärrä. Taustaksi pitää kertoa, että ystäväni avomies on saksalainen, ollut aiemmin toimistotyöntekijänä. Suomessa mies on ollut työtön, kielikursseilla ja työvoiman kursseilla. Koska ystäväni on kohtuullisesti palkatussa ammatissa, mies ei työttömänä saa korvauksia. Miehellä on kohtuullinen kielitaito, mutta hänen osaamisensa on sellaista, että työllistyminen nykyisellä asuinpaikkakunnalla on epätodennäköistä. Arjessa heidän päivänsä menevät niin, että ystävä lähtee töihin, mies laittelee sillä välin päivän ruuat ja puuhailee itsekseen kotihommat, kun ystävä tulee kotiin, niin yhdessä he sitten käyvät kävelyllä, kaupassa, mitä milloinkin. Yhdessä he sitten myös liikkuvat viikonloppuisin, kuten nyt viimeksi tulivat tänne kylään.

Miehellä ei tietääkseni ole omia ystäviä tai tuttuja täällä. Mies on katolinen, ystävä kirkosta eronnut. Joskus olen varovasti kysynyt uskonnosta, ilmeisesti miehen uskonnollisuus on lähinnä tapauskonnollisuutta, on käynyt jouluna messussa yms.

Pienisieluinen minä ei voi olla miettimättä. Jos asetelma olisi toisin päin, niin johan nousisi verenpaine - kotirouva vieraassa kulttuurissa ja vailla mitään taloudellista turvaa. Kun asetelma on tämä, niin ystäväni ei näe siinä mitään väärää tai omituista - mies tykkää hoitaa kodin (se rooli hänelle on langennut itsestään, kun työnsaanti vieraassa maassa ei ole onnistunut) ja ystävä on tyytyväinen, kun hän saa istua valmiiseen pöytään. Käsittääkseni he eivät ole mitenkään varmistelleet miehen asemaa. Jos ystävälle tapahtuisi jotakin odottamatonta, jos hän vaikka kuolisi kolarissa tms., niin mies olisi lain mukaan nobody, ei hänellä olisi mahdollisuutta edes jäädä heidän kotiinsa asumaan.

Tuo on faktapuolta. Sitten on ihan puhtaasti tunteelle perustuva puoli. En ymmärrä, mitä ystäväni näkee noin johdateltavissa olevassa miehessä, jolle käy kaikki, joka elää niin pienesti, että ystävä voi tehdä omat valintansa oikeastaan miehen läsnäolosta piittaamatta. Mies on minun silmissäni niin kuin palvelija ja - sorry - munaton tossukka. En ymmärrä miten tuossa asetelmassa voi olla kipinää tai intohimoa - likeisyyttä ja hellyyttä kenties, mutta eroottista, eh.

Ok, tässä se nyt on. Pelkistetysti kai voisi sanoa, että minua häiritsee ystäväni ja miehensä välinen riippuvuus - näen heidän välillään lähinnä riippuvuutta, en rakkautta. Ja se ahdistaa. Ja tulee tunne, että molemmat elävät "väärin".

Pikku-uutinen

Helsingin Sanomien pikku-uutinen kertoo, että Kelan psykoterapiatuen saaneita oli viime vuonna 12 prosenttia enemmän kuin vuotta aiemmin.

Hip. Ja tänään taas neljältä on terapia. Tosin toukokuun alussa tämä loppuu. Silloin pitäisi kai olla täysin parantunut? En ole vakavissani edes harkinnut kolmannen vuoden anomista - se olisi kumminkin vain kerta viikossa, se taas tuntuisi turhalta. Valmistelut - eli taas uuden b-lausunnon hankkiminen - olisi pitänyt jo aloittaa, minulla kun ei ole hoitosuhdetta psykiatriin.

Höh, ajatukseni vievät taas jonnekin kuukausien päähän. Jospa ottaisin ihan tämän hetken ensin.

Omituisia yksityiskohtia

1. En ole käynyt koskaan jääkiekko-ottelussa enkä ostanut iltapäivälehteä.

2. Minulla on ollut silmälasit kahdeksan vanhasta, linssit -6 ja jotakin. En ole edes kokeillut piilolinssejä.

3. Permanetti saa minut näyttämään lampaalta. Kerran kokeiltu.

4. Minulla on ajokortti. En ole kokeillut autolla ajoa vuoden 1990 jälkeen.

5. Olen neljästi (eri vuosina) aloittanut Tai Chi -liikesarjan. Joka kerralla se on jäänyt potkuvaiheeseen.

6. En ole koskaan ollut kosmetologilla.

7. Olen ollut tatuoitavana.

8. En ole lukenut yhtään Potteria.

9. Minulla on kymmeniä päiväkirjoja.

Kas näin... Ensimmäinen kohta tuli tämänpäiväisen ja viimeviikkoisen työmaajutustelun seurauksena. Tänään kollega erehtyi kysymään, mitä joukkuetta kannatan, ja vastasin etten tiedä lätkästä mitään. Kollega taisi lopulta jäädä siihen uskoon, etten tiedä lätkästä mitään, kun kerran olen kotoisin sellaisesta pikkukaupungista, jossa ei ole pelattu edes puulaakitasolla. Eh. Vähän kamala oli huomata, että olin varttitunnin verran nakitettuna jaaritteluun, joka käsitteli jääkiekkojoukkueita. Kollegan päässä kulki ajatus, että tietyn joukkueen kannattajaksi tullaan asumalla joukkueen kotipaikkakunnalla tai sen liepeillä. Tuolla logiikalla voisin kannattaa ainakin Tapparaa, Ilvestä, Jypiä, HPK:ta, Ässiä ja Lukkoa.

Mutku lätkä ei kiinnosta.

Katsomon eturivistä

Katsoin näytelmän. Olimme tosiaan katsomon eturivissä, yhdessä kohtauksessa päällemme satoi ranskanpastilleja.

En edes yritä analysoida sitä.

Jokin minussa riehaantuu silloin, kun taiteessa toteutetaan jotakin järjetöntä. Siis kun näyttämölle tuodaan myskihärkiä ja neandertahlin ihmisiä, esimerkiksi. Sama tapahtuu, kun rikotaan perustavanlaatuinen kaava, laitetaan vaikka naisnimiseen rooliin miesnäyttelijä, esimerkiksi.

Se on syvästi vapauttavaa. Sisäinen pienisieluinen kaavanlaatijani mykistyy hetkeksi ihan täysin. Pääsen irti.

Joskus vielä uskon itseeni tarpeeksi. Voin itse tehdä sitä, minkä katsomisesta tai lukemisesta nyt nautin. Jossain pisteessä tajuan perin juurin, ettei minun tarvitse olla sen kummallisempi, luovempi, taitavampi, lahjakkaampi, kuin olen. Se mitä olen riittää ja sillä mitä olen pääsen käsiksi siihen, mikä on pinnan alla, ytimessä.

Näytelmässä soi kummallinen versio vanhasta biisistä. Vuonna 1988 (tai -89) se soi minulla kasettimankalta, minulla oli koko kasetti Chapmania, olin ostanut ison kaupungin musiikkikaupasta. Ei kappale tuo mieleen ihmisiä (minulla harvemmin mikään kappale liittyy ihmisiin), mutta muistan täsmälleen sen ruskean vanhan Toyotan, jolla ajoin hetken aikaa ajokortin saamisen jälkeen. En ole koskenut auton rattiin 1990-luvun alun jälkeen.

" I love you
Is all that you can't say"

Ha, juuri näin... Minulla tai hänellä ei juuri ole tapana sanoa r-sanoja. En tiedä, onko sillä lopulta merkitystä - voi tehdä rakkaudellisia tekoja.

Upea valo

Töiden jälkeen iltapäivällä upea valo ja märän maan tuoksua. Piti kävellä lenkki, ihmetellä vaan.

Jokainen kevät sama juttu: havahdun siihen, miten pimeää onkaan ollut.

Kirje!

No niin, tämänpäiväisen ystäväpähkimisen seurauksena kirjoitin ystävälle kirjeen, ihan kynällä ja paperilla (hän kuuluu ihmisiin, jotka omistavat kyllä sähköpostin, mutta lukevat postiaan vain työpaikalla yhteiskoneelta säännöllisen epäsäännöllisesti).

Isoin "menetys" tässä voi olla se, että haaskasin kirjoittamiseen runsaan tunnin tästä illasta. "Menetys" konkretisoituu, jos en saa ystävältä vastausta. Kysyin suoraan, millaiset tuntemukset hänellä on tästä hetkestä (sanoin senkin, että jos joutuisin hänen nahkoihinsa, niin minua ahdistaisi).

Katsotaan nyt. Kokemuksesta tiedän, että jos minä en nosta asioita puheeksi, niin on turha odottaa hänen sitä tekevän. Meille on muodostunut vuosien myötä yhdenlainen roolijako, jota en osaa purkaa. Siinä roolijaossa minä olen se keskustelunavaaja ja pohtija, hän on enemmän käytännön touhuaja ja neuvoja. En nyt jaksa jäädä junnaamaan siihen, mitä päätin tuossa joskus taannoin (päätin: lopetan keskustelunavaajan roolissa, en halua olla aina se aloitteentekijä...).

Terapiassa taas

Puhuin koko tunnin yhdestä ystävyyssuhteesta terapiassa. Olen vältellyt siitä puhumista, kun on tuntunut, että selittäisin siinä liikaa toisen ihmisen asioita, sellaisen ihmisen, joka ei "edes" ole sukulainen tai lähiomainen. Tapasin tämän ystävän lauantaina ja tapaamisesta jäi tarve purkaa asioita jonkun ihan ulkopuolisen kanssa.

Tajusin siinä puhumisen aikana, että tällä hetkellä minun ja ystävän välillä on monta estettä, joista osa on kovin konkreettisia. En voi esim. olettaa tai odottaa kovin syvää ystävyyttä välillämme, jos en juurikaan tapaa ystävääni kahden kesken (ja näin se on tällä hetkellä: ystävä kulkee avomiehensä kanssa ja meidän kahdenkeskinen puhuminen jää satunnaisiin puheluihin).

Jos eläisin ystäväni asemassa, olisin kovin ahdistunut. Hänen maailmassaan on monta sellaista ilmiötä, jotka olen ratkonut ihan toisin juuri ahdistuksen takia. Epäilen että ystävälläni hänen valintoihinsa vaikuttaa eniten turvallisuudentavoittelu (eli yksinkertaisesti pelko). Olen pitänyt häntä järkevänä ja pelottomana ihmisenä, mutta hänen pelkonsa taitavat olla vaikeammin lähestyttäviä kuin omani. Minä menen pieneksi ajaksi paniikkiin tai hätäilen tai valvon öitä, mutta saatan siitä huolimatta elää pelkojeni kanssa. Ystävä taas taitaa yrittää elää niin, ettei pelon tunne pääsisi heräämään.

Luulen, että ystävä kuuntelee isoissa asioissa kohtuuttoman paljon vanhempiensa mielipiteitä. Esimerkiksi selitys sille, miksi ystävä elää avoliitossa: ystäväni äiti ei kuulemma hyväksyisi avomiestä vanhempien omaisuuden perijäksi. (Taustaksi: äiti oli saamassa sydänkohtausta ja ties mitä kohtausta silloin kun ystäväni esitteli äidilleen miesystävänsä - tällöin oli siis kyseessä ihan aikuinen yli 30-vuotias ihminen. Kummasti on äiti kumminkin hengissä edelleen, ja aikaa tuosta ensiesittelystä taitaa olla 8 vuotta suunnilleen.)

Ystävä on tehnyt ison ratkaisun, kun hän on pitänyt oman päänsä. Mutta sen oman pään pitämisen jälkeen hän on alkanut käymään kauppaa. Tavallaan hän yrittää elää edelleen samalla lailla kuin ennen avoliittoa (en tarkoita tässä sinkkuelämää vaan suhdetta vanhempiin.Ystäväni pitää edelleenkin vanhempiensa kotia omana kotinaan - miehen kanssa yhteinen asuminen taas on jo 6 vuotta ollut "tilapäistä", varastohyllyjä huonekaluina yms.

Minua vääntää ja kääntää, kun näen ystävän pyörivän ihan samassa kehässä kuin itse olen pyörinyt - siis aikuisen lapsen riippuvuudessa suhteessa vanhempiin, etenkin äitiin. Ystävä on ainoa lapsi ja hän on ainoa tuntemani nainen, joka on laillani hirvittävän myöhään ja vanhana aloittanut ensimmäisen seurustelusuhteen. Sivusta seuraten tuntuu, että ystävä on valinnut puolisonsakin niin, että tämä mahdollisimman vähän tulisi hänen ja vanhempien suhteen väliin - mies on sellainen mukautuvainen ja kiltti kaveri, joka tuskin ikänään tulisi edes ajatelleeksi, että avovaimon äiti sorkkii liikaa heidän yksityisyyteensä.

Äh

Tyhmää nettikäyttäytymistä minulla tänään. Ei välttämättä ole kauheasti eduksi itselle, jos pyörin Tukiasemalla ja kurkin ihan jokaiseen uuteen ketjuun. Viimeksi joku Miten? -otsikoitu sisälsi kyselyä itsensä tappamisesta.

Jumitun herkästi huonoihin kehiin. Jos omat ajatukset eivät kulje huonoja kehiä, niin saatan ihan muualta lähteä etsimään niitä huonoja kehiä, esim. lukemaan palstoja, joista takuuvarmasti löytyy ahdistusta, ongelmallisia ihmissuhteita, katastrofaalisia tilanteita... On aivan kuin yrittäisin itse pudottaa itseni hyvästä olosta angstiin.

Katsoin tänään erittäin hyvän elokuvan, mutta sekin oli enemmän ahdistusta herättävä kuin siitä vapauttava (Klaus Härö: Uusi ihminen).

Niin että... Olen vähän niin kuin bulimikko, joka kaikista hyvistä yrityksistä huolimatta menee kumminkin mättämään kaupassa kasseihinsa helppoa ahmittavaa ja oksennettavaa. Minä vaan hankin niitä ahdistuksen ja masennuksen aiheita lukemalla muitten ihmisten huonoista mielistä. Vaikka niitä miten lukisin ja tutkailisin, niin en voi heidän oloihinsa kovin paljon vaikuttaa. Ja tässä sivussa lähinnä vaan väännän omaa oloani mutkalle. Pööh.

Monta elämää

Eilen olin eräässä koulutuksessa mukana. Jollain lailla koko päivä oli kepeä, vaikka ainekset raskauteenkin olivat läsnä. Esimerkiksi olin koulutustauolla yksin lounaalla ja sellaiset tilanteet ovat omiaan laukaisemaan minussa joukkoon kuulumattomuuden, omituisuuden ja huonouden oloja. Hiukan omituinen oloni kyllä oli kun istuksin itsekseni isohkon lounaspaikan pöydässä ja katselin muihin pöytiin, joissa istui ihmisiä kaksin, kolmin ja isoimmalla joukolla. (Noh, istui myös yksittäisiä ihmisiä, muitakin kuin minä.) Tajusin kumminkin selkeästi, etteivät nuo muut noissa muissa pöydissä tuojottele minuun alta kulmain ja mieti: "Mikä tuokin luulee olevansa, istuu tuossa yksinään, kohta se varmaan kaataa juomalasinsa syliin..." Olen kuvitellut, että muut tuollaisia miettisivät. Taidan olla käänteinen narsisti: jos kunnon luonnenarsisti kuvittelee olevansa kaikkien jumaloinnin kohde, niin minä taas olen kuvitellut olevani muiden pilkan ja syrjinnän kohde.

On vapauttavaa, kun näistä ajatuskehistä ja asetelmista alkaa päästä irti.

Ajoittain häpeän kovasti sitä, etten ole elänyt sillä lailla tasaisen vakaasti. Mielessäni hahmotan elämäni moneksi eri elämäksi. Ensimmäinen on ollut lapsuutta ja nuoruutta vanhempien kodissa, toinen on ollut opiskelua, kolmas on ollut opettajana rämpimistä ja masennusta, neljäs on ollut laihtumista ja rakkautta, viides - tämä nykyinen - on työtä ja parisuhdetta. Melkein kaikki ihmiset ovat vaihtuneet kun elämäkin on vaihtunut, samoin asuinympäristö.

Aina välillä aikakauslehdissä on juttuja ihmisten suunnanmuutoksista (henkisistä tai fyysisistä) ja ne ovat vaikuttaneet minusta jotenkin epäilyttäviltä muutoksen aitouden suhteen. Eräitten kohdalla olen jäänyt miettimään, miten muuttujalla on varmasti ollut iso omaisuus taustaturvana, arvostetun suvun kannustus tms. Perusoletus molemmissa asenteissa on, että suunnanmuutosta ei ns. tavallinen vakaa ihminen tekisi. Muutoksen tekijässä on jotakin "vikaa", kun hän lähtee hötkyilemään valmiista elämästä toisaalle.

Jostain ihmeen syystä ne eri elämään vaihtajat ovat olleet "muita" ja minä olen (omasta mielestäni) ollut sellainen tasainen junnaaja, joka pyörii samassa kehässä - tai ainakin minun pitäisi pyöriä samassa kehässä, sehän on "kunnon ihmisen" osa. Epäilyttävää ja epämääräistä on uuden aloittaminen! Ainakin näin sisäinen itsekriitikkoni kuvittelee, ja sitä kautta oma elämäni näyttäytyy huonossa, suorastaan kelvottomassa valossa.

"Oikeat" ihmiset osaavat kyllä seurustella jo ihan teini-iässä, ei niiden tarvitse kolmekymppisiksi odotella neitsyyden lähdetystä. "Oikeat" valmistuvat siihen ammattiinsa ja sitten ovat ja pysyvät siinä - isolla rahalla on kumminkin koulut käyty ja aikaakin kulunut. "Oikeat" hankkivat jo parikymppisinä sen pankin lainaraha-asunnon ja alkavat vauvahaaveilla. "Oikeat" suunnittelevat häitään pari vuotta. "Oikeat" lähettävät joulukortit kaikille ystäville ja sukulaisille ja vieläpä nauttivat siitä hommasta. "Oikeat" ovat lapsesta asti laihoja, eivät ensin keskosia ja sitten pulleita ja sitten lihavia ja sitten taas hoikkia.

Olen onnellinen siitä, etten ole "oikea". En ole lapsesta asti halunnut ammattiin x, puolisoa, omakotitaloa ja kolmea lasta. Onneksi olen saanut monta elämää. Ne ensimmäiset elämät ovat olleet kovin riippuvaisen, takertuvan ja hyväksyntää hakevan ihmisen elämiä, mutta on niissäkin ollut mukana hyviä aineksia. Ja mitä lähemmäs nykyhetkeä elämissäni tulen, sitä selkeämmin olen minä. En olisi osannut ottaa vastaan elämäni rakkautta, jos hän olisi kävellyt vastaan vuonna 1990 Jyväskylän kaduilla. En - minähän olisin liimautunut ja takertunut ja humpsahtanut suoraan siihen kuvioon, joka oli vanhempieni parisuhteen mallin mukaan rakennettu. Jos olisin vastoin kaikkia voimia viihtynyt koulussa ja opettajana, niin taas olisi osa minusta jäänyt kehittymättä - en olisi joutunut kohtaamaan tunteitani ja sitä suunnatonta miellyttämisen tarvetta, joka saa minut sivuuttamaan itseni.

Olisi tylsää ja yksiulotteista, jos elämä olisi vain yksi kapea ura syntymästä kuolemaan, siinä junnaisi eteenpäin kohti kuolemaa, joka vääjäämättä lopulta kumminkin tulee kaikille. On hyvä, etten tiedä, mitä on viiden vuoden kuluttua tai kymmenen. Ehkä olen silloin taas eri elämässä.

Haja-ajatuksia

Tänään ei taida olla kovasti asiaa.

Heräsin aamulla lievään valoon makuuhuoneessa - kevät alkaa olla liki.

Töissä mietin yhtä tuttua, joka tekee ihanan rauhallisesti hommansa esim. kurssien vetämisessä. Ihan eri tyyli on hänellä kuin minulla, hän on kuin hyvin määrätietoinen juna, joka etenee radallaan aikataulussa... Mutta toisaalta hänellä on myös laput silmillä: hän ei oikein kuule eikä näe muuta kuin oman kurssimateriaalinsa ja ohjelmansa.Hän on myös vetänyt samat jutut vuodesta toiseen samalla lailla (näin mulle kerrottiin). Ehkä minun hötkyilevässä kuuntelevassa poukkoilussani on omat hyvät puolensa. Ainakaan en missään vaiheessa unohda läsnä olevia ihmisiä.

Jospa nyt alkaisin vähitellen nähdä muitakin kuin vikoja tekemisissäni.

Töitten jälkeen makasin sohvalla lukemassa romaania (Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa). Oi autuutta.

Lisää vihasta

Minulla on vihaongelma. En uskalla olla vihainen kuin jälkikäteen, tilanteen mentyä ohi. Myös etäältä, esim. nettikeskustelussa, voin olla vihainen. Oikean elämän tässä-ja-nyt -ihmisille en kykene suuttumaan.

Tavallaan omaan mielikuvaani itsestä ei kuulu suuttuminen ollenkaan. Kun suutun, niin pelkään meneväni aivan mahdottomuuksiin, kontrolloimattomaksi raivottareksi (no, näinkään ei ole käynyt juuri koskaan).

Puhuin lapsuudesta terapiassa taas tänään. Puhuin myös siitä, mihin asioihin jään muissa ihmisissä "kiinni", mitkä lauseet tai asenteet tuntuvat sietämättömiltä, sellaisilta että se sisäinen raivotar alkaa herätä ja kenties pystynkin suuttumaan (useinmiten ratkaisen tilanteen vain lähtemällä pois).

En siedä sitä, jos minua ei kuulla tai minut sivuutetaan. Se kai suututtaa kaikkia, mutta minä menen pienestä lauseesta tolaltani, jos se kuuluu jonkun tärkeän tai kenties-tulevaisuudessa-tärkeän ihmisen suusta. Kilahdan välittömästi, jos joku toteaa: "Älä nyt tommosta mieti". Ja ###, olen jo miettinyt! Tai jos joku sanoo: "No mutta, sinähän olet xx vuotta, sinähän olet nainen/hetero/suomalainen/Satakunnasta/ainoa lapsi/akateeminen/työtön/työssäkäyvä/parisuhteessa/lapseton, kyllähän sinun pitäisi yy". Jaa pitäisi vai? Miksi ###?

Yksi sivuuttamisen muoto on erityisen ahdistava. Jos osa tunteistani sivuutetaan, niin menen lukkoon. Näin käy, jos minut nähdään koko ajan reippaana, hyväntuulisena, puheliaana, hymyilevänä, toimeliaana... Aistin kovin herkästi muista ihmisistä, millainen minun "pitäisi" olla heidän silmissään. Saanko olla jännittynyt, epävarma, ahdistunut, itkuinen, alakuloinen? Jos en saa olla kuin kiltti ja kiva, niin lähden pois. Harmi etten voinut lähteä pois lapsuudessa myös.

Vasta ensimmäisillä psykologikäynneilläni vuonna 1997 aloin nimetä kielteisiä tunteitani. Sitä ennen niille ei ollut muuta nimeä kuin "paha olo". Kun aloin varovasti purkaa sitä "pahaa oloa" terapeutin kanssa, niin löytyikin ahdistusta, surua, alakuloisuutta, pelkoa, huolestuneisuutta... Ahdistuksen muistan erityisesti: silloin vasta tajusin, miltä minussa ahdistushetkinä tuntuu (ja miten fyysinen olotila ahdistus minulla on).

Vihasta

Taidan yrittää mennä päiväunille. Nukuin viime yön huonosti ja heräsin hetkeä ennen kellon soittoa raivokkaaseen painajaiseen. Yksityiskohtia en muista, mutta siinä oli tappajapölynimuri, joka räjäytteli ihmisiä veren ja mahalaukun nesteitten sekaiseksi sohjoksi. Olin kerrostalohuoneistossa yhdessä joidenkin tuntemattomien ihmisten kanssa, osa meistä oli jo räjähtänyt kuoliaiksi ja ruumistohjoa oli joka puolella. Juuri ennen heräämistä heitin pölynimurin johdon ikkunasta ulos.

Kuulostaapa hilpeältä splatterilta.

Yleensä en näe ainakaan tämän lajin painajaisia. Lapsena olen nähnyt paljon pahoja unia, olen kävellyt unissani, narskutellut hampaita, puhunut unissani..

Eilisen lapsiasian puhuminen ääneen ensin terapiassa ja myöhemmin puoliskon kanssa liikautti jotakin minussa. Ihan oikeassa elämässä minun on kovin vaikea ilmaista edes pientä ärtymystä. Todellisuudessa en edes huuda suuttumuksesta saati että olisin fyysisesti aggressiivinen. En muista että koskaan olisin lyönyt ihmistä tai eläintä. Miksi sitten uskon, että "aivan varmasti" tappaisin omat lapseni?

Otan kai liian vakavasti suuttumuksen tunteet. En "saisi" suuttua tai raivostua, ja kun kumminkin niin käy, syyllistyn ja pidän itseäni hirviönä. Hirveän huono kuva minulla on itsestäni, kuvittelen aiheuttavani tuhoa läheisilleni, vaikka miten yrittäisin olla toisin.

En ole suunnitellut lisääntymistä

Terapiassa ryökäisin suustani asian, jota en aiemmin tainnut edes sivuta.

Siitä olen puhunut juu, etten halua lapsia eikä puoliso halua lapsia, me kollektiivisesti emme halua. Olen tainnut sanoa senkin, etten käsitä miten pienen lapsen tarvitsevuutta voi kestää, sillä kun ei ole alkua vaikkapa aamussa ja loppua illassa, vaan se jatkuu aina vaan, 24/7.

Tuo tarvitsevuuden kestäminen on vain osa kuvaa. Omissa mielikuvissani minä äitinä tarkoittaa murhaajamutsia, sellaista naista, joka päätyy lööppien ja asiallisempienkin lehtien otsikoihin tapettuaan lapsensa lääkkeillä/köydellä/vasaralla/tulella/vedellä/hapenpuutteella.

Olen ollut tuosta tappokuviosta aivan varma. Olen ollut aivan varma siitä, että jossakin vaiheessa itsehillintä pettäisi ja aivan tolkuton raivo johtaisi peruuttamattomiin tekoihin.

Kummallista että pystyn puhumaan noista ajatuksista vasta kun ne ovat muuttuneet vähemmän ehdottomiksi - ja kun itse aihe on teoreettinen (edelleenkään minä ja hän, me emme halua lapsia). Muistaakseni näitä ajatuksia on ollut niin kauan kuin olen jollain tasolla osannut ajatella parisuhteen mahdollisuutta. Ainakin on ollut se eräs tyyppi, jonka kohtasin 19-vuotiaana ja joka sen yhden illan aikana alkoi jo kehitellä mahdollista seurustelua (meille) ja siis myös mahdollista yhteistä tulevaisuutta. Muistan että tyyppi puhui lapsihaaveistaan ja minä ajattelin, ettei meistä ikinä tulisi mitään. En minä voisi lapsia saada, se olisi tietoista murhaajaksi ryhtymistä.

Minulle on ollut hirveän tärkeää saada toiselta varmistus, ettei hän halua lapsia. Kaikki lapsihaaveiset miehet ovat olleet vaatimassa minulta mahdotonta, nähneet minut kuvitteellisten lasten hoivaavana äitinä - ja minä olen nähnyt itseni niiden lapsien pahimpana uhkana.

Nyt vasta olen alkanut pitää uskoani hulluna ja hölmönä. Sille ei ole mitään perusteluja - se on vain uskomus. Yhtä hyvin voisin uskoa synnyttäväni Nobel-palkinnonsaajia. Kaiken tähänastisen perusteella on syytä olettaa, että huomaan hyvissä ajoin, jos tai kun oma mielenterveys alkaa olla itseä tai muita vahingoittavalla tolalla.

En halua lapsia edelleenkään. Mutta on kiva ettei tarvitse suhtautua esim. kuukautisten myöhästymiseen alkuna ketjulle, jonka lopussa odottaa laajennettu itsemurha.

Ruoka

Yksi hankala puoli nykyhetkessä on:

Myös uudet ruuat ja maut kiinnostavat, vähän kohtuuttoman paljon. On vaikea laittaa rajaa syömisille (ja myös kokkaamisille). Tällä menolla perustan vielä neljännen blogin, jolle alan kerätä ruokaohjeita.

Tarvitsisi vissiin rajoittaa ruokakaupassa käymiset lähi-lähikauppaan, joka on pieni pelkistetty Vapaa Valinta, eikä tarjoa kovin eksoottisia valintoja. Nimimerkillä 'miksiostinkaanhummusiavaikkajääkaapissaonjomuutakinleivänpäällystä'. Ja heti kun ostan jotakin kiinnostavaa, pitää sitä saman tien maistella - nimimerkillä 'juurihummusleipiäsöinvaikkeiollutyhtäännälkä'.

En aina muista, että mahaani mahtuu vähänlaisesti ruokaa kerralla. Ylensyönnistä tulee sairaan paha olo, ja kun olen siinä sairaan pahassa olossa, olen ärtynyt ja apaattinen. Ei se mitään masennusta ole, mutta tunnen epämukavuutta omissa nahoissani. Ahdistusta myös. Hitto, miksi pitää mennä hakkimaan ruokakrapulaa...

[Edit. 3.3.: Näemmä kirjoitin Vapaa Valinta ja tarkoitin Valintataloa. No, on siinä alkukirjaimet ihan paikallaan...]