Joulunalusrönsyilyä

Kiire.

Joulusta koitan olla ottamatta paineita. Kiire silti - töissä lähinnä ja töitten jälkeen on ollut vaikea rauhoittua.

Sain terapiassa sanottua tärkeitä. Tavoitettua asiaa, joka liittyy moneen.

Minä myötäilen muita. En ihan mahdottoman pitkälle, mutta kumminkin niin pitkälle, että ihmissuhteistä hukkuu aitoutta ja luonnollisuutta. Töissä taas olen perässävedettävä - ihan ok alaisena, jos pomo antaa selkeät ohjeet. Jos itse pitää päättää, niin soudan ja huopaan ja päätän ensin yhtä ja sitten toista.

Tähän täsmäisi tietysti tavanomainen toteamus huonosta itsetunnosta ja itseluottamuksen puutteesta. Luulen kumminkin, että minulla se myötäilyn juuri on häpeän pelossa. Olen herkkä nolostumaan ja häpeämään. Olen ainakin melkein turvassa häpeältä, jos myötäilen muita. Myötäillessäni haen sosiaalisen hyväksynnän tekemisilleni, ja häpeän riski ei ole kovin iso.

Niin... Miten sietää omia häpeänolojaan entistä paremmin, miten lakata vetäytymästä ja välttelemästä häpeän pelossa?

Huomenna menen käymään vanhempien luona. Menen yksin, herätys on aikaisin sillä se tolkulliseen aikaan perillä oleva vuoro lähtee jo 8.07. En tiedä, onko tämä yksin vanhempien luona käyminenkin jonkinmoista kiusallisten tunteitten ja häpeän välttelyä - jos mies olisi mukana, niin joutuisin seuraamaan äidin hämmennystä.

En edelleenkään tiedä, millaisena äiti käsittää minun ja miehen suhteen. Käsittääkö sitä ollenkaan. Kun äiti soittaa, hän usein miten ei sanallakaan viittaa mieheen. (Jos kysymystä "Oletteko olleet terveinä?" ei lasketa, voisi kuvitella että asun yksin kissojen kanssa.) Vanhemmilta tuli juuri äidin kirjoittama joulukortti - se oli osoitettu vain minulle. Kummitädiltä tuli samaan aikaan kortti häneltäkin - siinä komeilivat meidän molempien koko nimet. Mikä maksaa, kun äiti ei voinut sitä korttia miehellekin osoittaa?

Njoo... Sinänsä äiti on sopeutunut muodollisesti siihen, että minulla on suhde. Varmasti hänelle oli jonkinlainen helpotus, kun menimme naimisiin. Mutta minun mielessäni äidin suhtautumista minun suhteisiini leimaavat muutamat tilanteet vuosien takaa, enkä osaa olla näkemättä merkitystä esim. tuolla joulukortilla. Muistan, että olin käymässä vanhempien luona juuri umpirakastuneessa vaiheessa. En ole hyvä näyttelijä, mielialani tihkuvat minusta niin, että olotilani varmasti näkyi. Juuri tuossa kohden äiti tokaisi "Surkealta se sinunkin elämäsi näyttää." Se tuntui tarkoitukselliselta alasampumiselta. Muistan senkin, kun erosimme miehen kanssa ja kuvittelin eron olevan lopullinen. Kun kerroin äidille erosta, hän sanoi: "No sittenhän sulla ei ole mitään kiirettä sinne Tampereelle". Äiti hymyili vielä leveästi ja alkoi hetkeä myöhemmin ääneen miettiä, että jos hän ostaisi minulle kannettavan tietokoneen, niin voisin hoitaa opiskelutkin vanhempien luota käsin ja minun tarvitsisi vielä vähemmän matkustaa Tampereelle.

Ruuvit putoavat päästä

Voi elämä tätä päätä ja putoilevia ruuveja.

Oli maanantaina aamuvuoro (aamu-unisen yh tähän väliin). Oli myös vahtimestariton aamu - eli lisää työtä jollekulle toiselle (joku toinen = mää).

Kello kahdeksalta olin jo leimannut itseni sisään, hakenut kantokopat ja postilaatikon avaimen ja marssinut paikalliselle ostarille kauppaan ostamaan iltapäivälehdet.

Olin erityisen keskittynyt tässä kohden, sillä viimeksi, edellisellä viikolla, olin melkein kadottanut iltapäivälehtien ostokuitin (se varastoidaan yhteen vahtimestarien lukemattomista mapeista). Kuitti oli silloin lehtipinon päällimmäisenä ja tuulenpuuska puhalsi sen pois kantokopasta. Juoksin kuitin perässä vähän niin kuin kirmaileva varsa (paitsi etten ollut ollenkaan notkea, oli sumuista ja märkää ja kuitti oli lentänyt ajotielle, piti väistellä autoja sen mitä kirmaamiselta ennätti).

Sitä edellisellä kerralla kaupassa olin joutunut kaivamaan työpaikan tilinumeroa muistilapusta.

Nyt olin keskittynyt: tilinumero kassalle, kuittiin allekirjoitus, kuittikopio minulle, kuitin asemointi tukevasti kantokopan pohjalle - kiitos.

Kello 08.15 olin postilokerolla numero tämä ja tuo, kantokopat täyttyivät lehdistä.

Hetkeä myöhemmin palasin töihin ja aloin järjestellä lehtiä. Pinosin aikakauslehdet yläkertaan menevien pinoon, sanomalehdet aakkosiin, merkitsin päivämääriä ja lukumääriä saapumislistaan. Kävin valmistelemassa asiakastilan ryhmää varten (laiton tietokoneet päälle), päästin ryhmän sisälle, kävin toisessa kerroksessa viemässä aikakauslehdet.

Tässä kohden olin tyytyväinen tehokkuudestani ja totesin ehtiväni vielä lehtikaappien siivouksenkin ajallaan ennen avaamista.

Kello 9.15 aloin ihmetellä. Missä #%#&#^¤ ne kuitin osoittamat iltapäivälehdet olivat?

Juoksin yläkertaan. Jospa jokin käsittämätön ajatuskupru oli saanut minut laittamaan iltapäivälehdet samaan pinoon Diên dàn phu nu:n ja kumppanien kanssa?

Ei, -sanomat tai -lehti eivät olleet yläkerrassa. Eivät myöskään lojuneet alakerrassa lehtilukusalin pöydän alla.

Kello 9.25 olin takaisin ostarissa sen saman kaupan kassalla saman kassan edessä. Täti sanoi arvanneensa, että jossakin vaiheessa tulisin takaisin hakemaan ostoksiani.

Niinpä.

Se siitä kiireettömyydestä, tuohon operaatio unohdukseen tuhraantui kaikkineen kai puoli tuntia.

Loppuhuipennus tuli vasta töiden jälkeen. Kävelin kauppakassin kanssa kotipihaan ja aloin etsiä avaimia. Mitä löytyi? Kotiavaimet, juu. Myös toiset avaimet, ne työpaikan postilokero-osoitteen avaimet, joiden paikka on visusti työmaalla ja joita käytetään joka armas arki-aamu jahka postilokerojen sisäänkäynti on avattu.

Eikun takaisin työmaalle viemään niitä avaimia...

Sietäisi jo tulla pari "ylimääräistä" vapaapäivää. Muuten unohdan oman nimenikin.

Tekisi mieleni halata minua

Minun on vaikea tarttua hetkeen, myös sellaisiin hetkiin, joita olen jo ennakoinut ja joihin olen varautunut. Menen lukkoon ja jumiin, en saa sanottua omaa mielipidettä, kerrottua mitä minä tunnen, sanottua ei sen sijaan että vain hymyilisin ja nyökkäilisin...

Jälkikäteen olen itselleni vihainen ja ahdistunut. Tunnen etten voi luottaa itseeni. En voi luottaa siihen, että olisin itse itseni puolella. Monta lukkiutumisen ja vaitiolon ja hymyn hetkeä on mennyt sisäisessä irvistyksessä.

Äsken oli päinvastainen hetki. Tekisi mieleni halata minua. Minulla on toivoa, sittenkin. Voin sittenkin ajoittain selvitä noista pelottavista hetkistä, joina minä uhkaan paljastua - minä en olekaan se, jolle kaikki käy, en olekaan se näkymätön, jota ei tarvitse ottaa huomioon, olen minä.

Yksi ajatus auttoi minua. Minä olen turvassa. Sitä lausetta toistelin mielessäni. Tällä kertaa se ei ollut pelkästään hokema, vaan myös tunteena totta.

Levottomat unet

Juuri ennen nukkumaanmenoa muistan, että näin viime yön levottomia unia tai melkein painajaisia. Levottomissa unissa oli mukana yksi vanha ystävä. Olen ollut kirjoittamassa tai viestimässä hänelle viime viikot, vieläkin on tekemättä tämä... En saa aloitettua, kun sellaisen pitemmän kirjeen tai sähköpostin kirjoittaminen ei minulta synny ihan tuosta vaan, jään kumminkin etsimään sanoja. Lykäistä "moi, kivaa kuuluu" -viestiä taas pidän hiukan yhdentekevänä.

Ystävältä tuli muutama viikko sitten juuri sellainen moikkelis-viesti, joka ei sisältänyt kummempia ajatelmia. Kai pitäisi vastata samalla tyylillä. En vaan ole kovin hyvä tässä pikaviesteilyssä tai rupattelussa.

Melkein painajainen oli tuttu. Näen samanlaisia melkeinpainajaisia harvakseltaan. Niissä vuodan verta kuin kuukautisverta, vuoto alkaa varoittamatta ja unessa olen varma, ettei se johdu kuukautisista. Tässäkin oli samat ajatukset kuin ennen: en voi lopettaa tätä vuotoa mitenkään ja mitä tämä on, kun tätä ei pitäisi olla, sairaus, kuolema, jokin. Hetken katsoin itseäni etäältä: tässä sitä vuodetaan.

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

Vaaka

Koitan sopeutua elämään vaa'an (siis sellaisen elektronisen henkilöpunnitusvälineen) kanssa. On pakko, vaikka joitain vuosia sitten päätin, etten suostu hankkimaan sellaista vempelettä omaan kotiin.

Olin asunut solussa ja kämppäkaverini oli varsin varustautunut: hän oli sijoittanut eteiseen kokovartalopeilin ja peilin alle vaa'an. Huomasin punnitsevani itseäni joka päivä, joskus useita kertoja päivässä. Kun painoin enemmän kuin ennen, masensi. Kun painoin vähemmän kuin ennen, olin hiukan riehakas. Molempi pahempi - minun on pakko (muka) tietää, paljonko painan juuri sinä päivänä, juuri sillä tunnilla.

Vaakailu loppui, kun muutin (ja kämppis muutti vaakansa mukanaan). Tuossa vaiheessa mietin, mitä ihmettä teen tiedolla, että olen tänään 200g kevyempi kuin eilen. Mitä merkitystä sillä on - ne puuttuvat 200g eivät ole käytössäni jossain muussa muodossa, paino ei vaikuta olemiseeni millään lailla - vain se painon mittaaminen vaikuttaa, eikä välttämättä erityisen hyvin. Olin enemmän painon päivinä joskus päivän syömättä. Illalla tein voileivän, toisen, kolmannen, neljännen. Toisina enemmän painon päivinä heittelin roskiin "vääriä" ruokia, niitä joissa oli liikaa energiaa ja rasvaa. Joskus ahmin - jos kerran olen jo muutenkin lihonut 200 grammaa, niin yhtä hyvin voin lihoa vielä lisää.

Kämppiksestä on seitsemisen vuotta aikaa. Vaa'attomana aikana olen laihtunut. Kai olen jossain vaiheessa lihonutkin, mutta ne lihomisen hetket ovat jääneet minulta ikuistumatta. Olen punninnut itseäni satunnaisesti vanhempieni luona pari kertaa vuodessa.

Nyt meillä on vaaka.

Sillä punnitaan kissoja. Tai ensin punnitaan ihminen ja sitten punnitaan ihminen kissan kanssa, laskutuloksena saadaan kissan paino.

Taannoin kun vanhin kissa alkoi oireilla, selvisi eläinlääkäripäivystyksessä, että katti oli muutamassa kuukaudessa laihtunut yli kilon (siis viidenneksen painostaan). Emme olleet huomanneet laihtumista. Jos ja jos ja jos. Jos laihtuminen olisi huomattu, olisi kenties huomattu sekin, että kissa on tavallista väsyneempi. Olisi kenties kuljetettu kissa lääkäriin jo ennen kuin munuaiset lakkasivat täysin toimimasta ja oli liian myöhäistä.

Tunnustan, että vaakasin itsenikin tänään. Viimeksi olen vaakannut, kun kävin vanhempien luona alkusyksystä. Painoin sen saman kuin syksyllä.

Vieläkin joskus pelkään lihomista. Inhottaa ajatus siitä, että muuttuisin fyysisesti yhtä painavaksi kuin ennen. Vaikka tiedän, ettei se kävisi noin vain - ei ihminen voi yli 30 kiloa lihota vuorokaudessa tai parissa viikossa - niin silti yks kaks paisuminen tai turpoaminen tuntuu mahdolliselta.

Vaa'an käyttöohjeessa neuvotaan punnitsemaan "oikein". Ja mitä sitten on "oikein"? Vaa'an mukaan pitäisi punnita aina ilman vaatteita ja aina samaan aikaan vuorokaudesta. Voi elämä! Koko maailma on sairastunut minun neuroosiini, jossa pitäisi tietää oma painonsa grammalleen juuri nyt ja pitäisi painaa mahdollisimman vähän - painohan määrää, millä mielellä ollaan, mitä syödään, miten ruokaan suhtaudutaan, miten omaan itseen suhtaudutaan...

Mies lupasi piilottaa vaa'an sängyn alle ja vartioida sitä. Käytettävä vain kissatarkoituksiin. Hyvä.