Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.
Hirvittää hiukan.
Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.
Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.
Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.
Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.
Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.
Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.
Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.
sunnuntai 29. maaliskuuta 2009
maanantai 23. maaliskuuta 2009
Nettilakossa, 4 päivää
En ole viime keskiviikkoillan jälkeen laittanut kotona tietokonetta päälle.
Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.
Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.
Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.
Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.
Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.
Ja tämä kappale on loistava.
Monta syytä. Niskat jumissa. Lainassa muutama romaani, jotka oikeasti haluan lukea. Tuntuvat päivät (ja illat) vapaammilta, kun en menekään yks kaks katsomaan tätä ja tuota koneelta.
Luin Armolahjan. Katsoin Persepoliksen. Viimeiset kolme kertaa kävelyllä on ollut kaverina Silence is wild.
Äh kun vielä osaisin olla vaikean työkaverin kanssa töissä. Hän tuli juuri viikon lomalta ja noh, niin, tänään muistin taas, mikä vaikeassa työkaverissa on kannaltani vaikeaa. Kun hommat eivät suju ihan ja täysin ja täsmälleen täydellisesti, niin vaikea työkaveri on äreä. Minulla taas on tapana hermoilla ja hötkyillä - moinen taas lisää työkaverin äreyttä ja minä hermostun taas lisää.
Vaikea työkaveri pudottaa minut helposti sellaisen torutun tai käskytettävän lapsen asemaan äreydellään. Voisin marista taas kokonaisen kirjoituksen hänestä ja työmaan kuvioista, mutta ei taida maksaa vaivaa. Jumitan vaan lisää, jos kirjoitan. Vähintäänkin jumitan hartioita, taidan jumittaa myös ajatuksia.
Tämänpäiväinen Helsingin Sanomien Viivi ja Wagner on aivan loistava.
Ja tämä kappale on loistava.
sunnuntai 15. maaliskuuta 2009
Miksei mielelle ole venyttelyohjeita?
Yritän välttää pyörimistä netissä. Tuntuu että eniten tarvitsen jalkatyötä (totuttelua pohjallisiin) ja venyttelyä ja hengitysharjoituksia.
Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.
Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.
Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.
No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?
Lueskelin fysioterpan mulle kirjoittamia venyttelyohjeita ja mietin sitä toista terapiaa. Miksei mielelle ole venyttelyohjeita? Tai on, ne vain ovat kovin sumeita.
Terapiassa viimeksi puhuin kiukusta ja suuttumuksesta. Älä ny tollai kiukuttele oli äidin reaktio minun vihaisuuteeni. Tuntui, etten kiukussa koskaan tullut nähdyksi. Yhtä hyvin siis - tai paremminkin - vetäydyn kiukkuisena olemaan itsekseni, etäällä muista. Ei tule kukaan sanomaan, että tuntisin väärin.
Paitsi että kiellän tunteita itseltäni. Kiukku ei minusta ole "fiksua" oikein missään tilanteessa eivätkä ne hätääntymiset, joita tunnen. Pitäisi olla niin kauhean kypsä, ettei mikään hermostuttaisi tai ottaisi päähän. Ihanko vähän vaadin itseltäni mahdottomia - ja raivostuttavaa kyllä se vaatimusten malli on peräisin suoraan äidiltä.
No, tällä päällä on pakko elää. Voisinko venyä hyväksymään kaikki oloni?
sunnuntai 8. maaliskuuta 2009
Mitäs löysinkään...
Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).
Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:
Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.
Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.
Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.
Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".
Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.
Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:
Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]
Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.
Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.
Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.
Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".
Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.
maanantai 2. maaliskuuta 2009
Pentu!
Kiva mennä äärimmäisyyksiin jossain asioissa.
Meillä äärimmäisyys on kissat.
Saatiin yllätyskissa, marraskuussa syntynyt pentu, joka ei tullut toimeen sijoituskotinsa lasten kanssa. Lauantaina mies oli netissä huomannut ilmoituksen, sunnuntaina haettiin kissa meille tästä läheltä, eilisen illan se orientoitui, tänään aamulla touhuili kuten kuvassa näkyy (pari kuvaa lisää täällä).
On se ihana, on. Noin keskimäärin olisi kaikenlaista työpohjaista ressiä ja ketutusta, mutta ei paljoa purista, kun on tuommoinen tassukas touhuamassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
