Erääseen
otokseen olen hyvin ihastunut.
Noin muuten... palasin ikuisuusongelmien pariin. Tänään iltapäivällä isohko sosiaalinen ahdistuskohtaus, itketti, pyörrytti, keuhkoja painoi. Oli sille otolliset edellytykset: väsymystä, vieras ympäristö. Matkalla sinne vieraaseen ympäristöön (eli kokoukseen työasioista) olin hetken aikaa eksyksissä. Paikka oli sellaisten uudehkojen kromi-, lasi-, betonitoimitalojen kompleksissa, erehdyksessä olin ensin naapuriyrityksen parkkipaikalla ja sieltäpä ei päässytkään toiselle puolen kuin nurmikkoa pitkin loikkimalla.
Perillä paria poikkeusta lukuunottamatta vieraita ihmisiä, ei kovin monta, mutta kymmenkunta, tarpeeksi jotta alkaisin jännittää. Oli se klassinen esittelykierros, jossa jokaisen piti sanoa, kuka on ja ketä edustaa, missä merkeissä on paikalla. En ollut varautunut, hermostutti.
Minut oli lähetetty paikalle tyyliin "mene nyt tapaamaan niitä, saat kahvia ja pullaa", kokoontumisessa vasta selvisi, että koollekutsujat halusivat lobata osallistujille yhdenlaista koulutusta. Tunsin aika kohtuutonta antipatiaa tätä koulutusta markkinoivaa tyyppiä kohtaan, kuulin sen tyypin puheessa itseni joskus silloin kun olin amiksessa opettamassa yhteisiä aineita ja jouduin pitämään markkinapuheita viestinnän tärkeydestä. Se tyyppi sanoi toisaalta että kaiken voisi räätälöidä meidän lähtökohdista, mutta selitti kovin yksityiskohtaisesti koulutusta jo ihan valmiina pakettina.
Mitä sitä enää räätälöimään, hän selvästikin tiesi meitä paremmin, millainen koulutuksen kuuluu olla. Se tyyppi oli ylemmyydentuntoinen ja aliarvioiva ja falski.
Tuli henkisesti helvetin huono olo, kun en osannut kuin niellä vastalauseita sisäänpäin. Samaan aikaan tajusin, että ajatus kaikenlaisesta tutkinnonosia ja arvosanoja sisältävästä opiskelusta ahdistaa minua määrättömästi. Olen suorittanut ihan liikaa kursseja ja tenttejä ja esseitä ja portfolioita ja etäopiskelutehtäviä. Vuosia ja vuosia ja vuosia. En tahdo yhtään tenttipaniikkia enää lisää. En tahdo yhtään arvosanalla arvioitua suoritusta.
Niin, se markkinoijatyyppi kauppasi meille lähinnä teknis-kaupallisen alan peruskoulutuksen osia, ja samaan aikaan meidän joukossa istui pari pirun pitkässä koulutusputkessa aivan hiljan ollutta (minä ja yksi etäisesti tuttu kollega) ja pari vanhempaa aikaisemmin hänen kauppaamiaan koulutuksia tehneitä. Emme ihan olleet oikeaa kohderyhmää, tai sitten en vaan tajunnut homman ydintä.
Loppuviimeksi piti mennä kokouksen jälkeen lähimpään tavarataloon vessaan tärisemään ja rauhoittumaan ja itkeä tihrustamaan.
Taisi tulla pienet tunneöverit tuosta. En tiedä opinko mitään. Ikuisuusongelma on se, miten opin olemaan ahdistumatta mielestäni ylimielisistä ja falskeista ihmisistä. Miksi koen itseni niin uhatuksi joissain tilanteissa, miksen osaa itse arvostaa ja tukea itseäni, miksi hätääntyminen vyöryy ja vyöryy?
Tämänpäiväisen jälkeen päätin, että enpä menekään Helsingin kirjamessuille. Menen sen sijaan
tänne katsomaan Wardin maalauksia. En nyt juuri siedä ajatusta tungoksesta katetussa tilassa, vaikka ohjelma olisi miten mielenkiintoista.
