Vierailun jälkipyykki

Äiti tuli ja meni. Onneksi on ohi se kylästely.

Istuttiin sohvalla, käytiin kävelyllä, syötiin, juotiin kahvit, katseltiin kissojen touhua.

Miten hirvittävän vähän sanottavaa meillä on toisillemme. Näin se on ollut ennenkin ja näin se ilmeisesti tulee olemaan elämän loppuun asti. Äiti on omassa kuplassaan. Hän ei varsinaisesti keskustele. Hän puhuu tavaroista (vanhasta romusta häkkikellarissa, polkupyörästä, kelkasta, talvitakkinsa iästä) ja muista ihmisistä (ei ole kuulunut mitään x:stä, y:stä eikä z:stä, naapuri on sairaalassa, isä voi jotenkuten), siitä mitä ympärillä tapahtuu (ohhoh tota kissaa, se loikkasi kirjahyllyyn kovaa kyytii). Hän ei puhu tunteista, itsestään tai omista ajatuksistaan.

Äiti on kyvytön kehumaan mitään minuun liittyvää. Syömme lohipiirakkaa (josta sivumennen sanoin tuli sairaan hyvää) ja salaattia (sekin oikein hyvää, monen salaattilajikkeen sekoitusta). Sitten syömme kaupan mämmiä kerman kanssa. Äiti kehuu mämmiä, miten se onkaan maistuvaa.

Kun mies on mennyt toisaanne, äiti hiljentää ääntään ja kaivaa kassista tukun viisikymppisiä, sanoo: Ostat sitten itselles vaikka vaatteita.

Hetki on epätodellinen. Olen siirtynyt nyrjähtäneeseen näytelmään, jossa minä olen mukana äidin juonessa - en siis puhu niin lujaa, että mies kuulisi ääneni naapurihuoneeseen. Vastustelen, äiti tyrkyttää. Näitä samoja kuvioita on käyty sata kertaa, eri äänensävyillä. Hetken päästä mies menee parvekkeelle tupakalle ja kävelee ohitsemme, äiti pitelee setelitukkoaan selän takana ja on vaiti. Hetkeä myöhemmin jatketaan.

Ei tälle ole mitään loppua tai muutosta. Minusta vaan ei tunnu enää miltään. Mitä välii, vaikka äiti kuvittelee, että elän kurjuudessa ja köyhyydessä. Mitä välii, vaikkei äiti usko, että sain vakiviran. Mitä väliä äidin harhoilla on minulle? Ei mitään väliä, jos en joudu kovin usein tekemisiin hänen kanssaan.

Jossitella voin sillä, että jos olisinkin puhunut äidin kanssa isoon ääneen, olisi mies tullut paikalle ja meidän vanhaan tuttuun näytelmään olisi tullut uusi muuttuja. Nyt olen taas kelpuuttanut puolet äidin seteleistä ja voisin käväistä lahjoittamassa enemmän tarvitseville.

Tunne ja työt

Olen yrittänyt järkeilemiseen ja analysointiin peittää sen, että elän äärimmäisyyteen asti tunteella (toisaalta, eivätkö kaikki ihmiset ole tunneihmisiä? Vaikka valintoja perustelisi miten 'järkevästi' tahansa, niin valinnan pohjimmaisena syynä on usein tunne.) Olen nimittäin oppinut, ettei tunteella saisi elää - fiksut ja harkitsevat ihmiset tekevät päätöksensä tunteista riippumatta faktojen perusteella. Seurauksena on ollut, etten itsekään ole huomannut omia tunteitani, etenkään pelkoa, häpeää tai suuttumusta, ne kun ovat ylipäätään kiusallisia olotiloja.

Pelkäsin palata työelämään. Olin ollut viitisen vuotta poissa - siis opiskellut ja ollut työttömänä, viimeisin vaihe (työttömyys) oli jo kestänyt sen ansiosidonnaisen mitan, eli kaksi vuotta, ja olin peruspäivärahalla. En ollut kovin aktiivinen työnhakija, sillä aiemman perusteella koin, etten oikein osannut mitään enkä kyennyt mihinkään - en ainakaan koululuokkien hallitsemiseen tai murrosikäisten kasvattajaksi. Tuli tunne, että valehtelisin työhakemuksessa, jos jollain tapaa kehuisin itseäni. (Yleensäkin tiedän tarkkaan omat heikkouteni - vaihvuuksien huomaamisen kanssa on vähän niin ja näin.)

Kun puolivahingossa sain pitemmän sijaisuuden, niin muutokseen oli vaikea suhtautua. Kyllähän minä sitä halusin, mutta samalla se myös pelotti aivan sairaasti! Pelotti sekin mahdollisuus, että elämä toistaisi itseään ja työ alkaisi tuntua samanlaiselta tervassa räpiköinniltä kuin aikaisemmin. Stressaavampien vuorojen jälkeen kotimatka meni lähinnä itkemiseen - ei siksi, että olisi ollut niin hirveää juuri silloin, vaan siksi, että pelkäsin olojeni pahentuvan. Ei yhtään auttanut se, että mietin 'järkevästi' toimeentuloa ja vertasin palkkapussin suuruutta työttömyyskorvaukseen. Rahan ajatteleminen lisäsi epäonnistumisen pelkoa.

Aina kun luen näitä 'kannattaa kun palkka on xx euroa' -kirjoituksia, niin ihmetyttää ja ärsyttää. Keitä ne ovat, jotka tekevät päätöksensä pelkästään rahan perusteella? Kuka on esim. valmis muuttamaan jonnekin toiselle puolen Suomea sen takia, että siellä saisi parempaa palkkaa, jos toisaanne jäisivät kaikki sosiaaliset suhteet tai kotimaisema?

Ahneudesta

Toteutin muutamalla pienellä napinpainalluksella pitkään suunnittelemani jutun, lahjoitin Punaiselle Ristille ja Pelastakaa lapset -ry:lle.

Olisin voinut tehdä tuon jo joulun alla, mutta parempi myöhään...

Jouluinen vierailu vanhempien luona oli se lopullinen yllyke. Äiti alkoi silloin tavanomaisen ruuan ja rahan tuputtamisensa. Kävin pienen ja tuloksettoman keskustelun hänen kanssaan. Sanoin, etten tarvitse rahaa, on kuukausipalkkainen työ eikä äkillisiä menoja. Hän ei uskonut ('Aina sitä johonkin tarvitsee, osta itselles vaikka talvitakki' - heh, vitsihän on siinä, että minun pitäisi ostaa äidin silmille sopiva takki, sellainen rouvaskainen, nämä mitä minulla on ovat tikkitakkeja, karvattomia ja kaikkea).

Sanoin, että vastaan omista rahoistani - kiitos vaan, mutta käyttäkää rahat itse johonkin.

Äiti sanoi: Ei meillä ole mitään rahapulaa, jos sää sitä meinaat. Äiti kaivoi esiin pankin tiliotteet. Tiesin ne jo ennakolta, heillä on pankkirahaa pari kymppitonnia.

Katsoin tiliotteita ja sanoin: No voi, mä en näitä rahoja tartte. Käyttäkää nyt itte vaan.

Äiti: Muttei me tarvita mitään! Ja sulle nää tulee kumminkin sitten kun me kuollaan.

Minä: No voi, te ette tartte ja mää en tartte. Etkö sää voisi vaikka lahjottaa hyväntekeväisyyteen näitä?

Äiti: NO YH. (En muista oliko tässä sanoja - pahastunut tuhahdus se oli ainakin.) Sulle ne tulee kumminkin ja niistä tarttee sitten verotkin maksaa, jos ne perintönä tulee.

En jaksanut muistuttaa siitä, että tarpeeksi isot rahalahjat kiinnostavat verottajaa ihan nykyhetkessäkin. Sen sijaan sanoin: No eihän se mitään, vaikka tästä veroakin maksais - kun ei olla rahapulassa eikä varsinaisesti tarvita noita rahoja.

Äiti: MUTTA KUN NIISTÄ ON JO KERTAALLEEN VEROT MAKSETTU!!! (Ja sama hirveän pahastunut äänensävy toistamiseen.)

Tajusin tämän: Äiti ei anna mitään pois, äiti ei ole ikänään auttanut ketään (aineellisesti tai henkisesti) ilman että se ihminen olisi ollut joku tuttu kiitollisuudenvelkaan joutuva, joku jota äiti voisi auttamisella sitoa itseensä. Lahja ei äidin maailmassa ole 'lahja' sanan varsinaisessa mielessä, vaan siihen sisältyy velvoite.

Saita ja ahne ihminen, vaikka miten minulle rahaa työntää. Myös kateellinen muiden menestyksestä (näkyy muissa yhteyksissä.)

Varmasti itsekin olen jossakin tilanteissa saita ja ahne. Mittakaava on kumminkin hiukan eri. Äiti haalii rahaa itsensä turvaksi, eikä kykene luopumaan siitä. Hautaan ei saa mukaan rahaa ja kenelle tahansa sitä ei voi antaa, minä olen se ainoa kohde. Hänellä ei ole mitään suhteellisuudentajua, oli nimittäin minulle tarjoamassa 2 000 euroa 'kissojen ruokarahaksi'. En ottanut. Näissä rahantuputusneuvotteluissa äiti lopulta pudotti summan puoleen. (Ja juu, en olisi sitäkään tarvinnut.)

Rahantyrkytystä on aina kun käyn yksinäni vanhempien luona. Kun mies ja minä olemme olleet siellä molemmat, niin äiti on pysynyt aisoissa (arkailee ilmeisesti miestä sen verran). Joskus aikoja sitten on ollut kerran tai kaksi tilanne, että tililleni on yks kaks ilmestynyt rahaa 'kun sinä varmaan tarvitset', onneksi se on sentään jäänyt.

Äiti lähettää minulle ystävänpäiväkortteja, kirjekuoressa, kortin mukana 50 euron seteli. Syntymäpäiväkortit tulevat samassa muodossa. Ikinä niihin kortteihin tai kuoriin ei ole kirjoitettu ylimääräisiä sanoja, allekirjoitus vaan sen valmiiksi painetun korttitekstin lisäksi. 'Äiti ja isä', molemmat äidin käsialalla kirjoitettuina.

Äh. Minkäs tälle mahtaa, äidin päässähän se ongelma on.

Pari sanaa rahasta

Raha on yksi iso tekijä minun ja vanhempien monimutkaisessa kuviossa. Vanhempani eivät ole rikkaita, tällä hetkellä eläkkeellä, aiemmin isä oli teollisuusvartija ja äiti kotona.

Eivät he ikinä ole paljoa ansainneet, mutta ovat eläneet suu säkkiä myöten ja jokaisen pennin säästäneet. Pula-ajan ja sota-ajan kokeneina he ovat aina varustautuneet 'pahimpaan' ja pankkiraha on ollut se turvan tuoja. Lapsuudessani olisi oikeasti tarvittu esim. pyykkikonetta, mutta ei meille sellaista hommattu kuin vasta 1980-luvulla. Sitä ennen isommat pyykit vietiin polkupyörällä (kesällä) tai potkukelkalla (talvella) pestäviksi tehtaan työläisille tarkoitettuun itsepalvelupesulaan (sellaisia oli vielä 1970-luvulla). Autoa ei ole ollut, kesämökki kyllä. Kesämökki oli lapsuudessa puolittainen maatila, kesän viljelyksistä saatiin talveksi juurekset ja marjat, ulkorakennuksessa oli lintuja (vuorovuosina kanoja, kalkkunoita, hanhia, fasaaneja - syksyllä ne tapettiin ja laitettin lihoiksi).

Lapsena opin olemaan pyytämättä rahaa. En saanut varsinasta viikkorahaa ja jotenkin yleinen henki oli sellainen, ettei oikeastaan olisi saanut rahaa pyytää, ei ainakaan turhuuteen (ja melkein mikä tahansa oli turhuutta, ainakin sellaiset asiat, jotka nuoren silmissä näyttivät houkuttavilta).

Absurdia kyllä vanhemmilla on aina ollut säästöjä, rahaa pankissa. Ei niin paljoa, että sillä olisi esim. isompaa asuntoa kaksion tilalle ostanut, mutta sen ns. 'pahan päivän' varaa on ollut. Sitä pankkirahaa ei ole ikinä käytetty, vaan aina on säästetty lisää.

Logiikka on hiukan kestämätön: jos on rahaa, niin sitä ei voi käyttää. Jos ei ole rahaa, niin silloin varsinkaan rahaa ei voi käyttää (koska lainan otto on epäilyttävää).

Pappa Freudilla taisi olla tämänlaisesta käytöksestä ihan omat tulkintansa.

Yhteen asiaan äiti on kyllä rahaa syytänyt: minulle. Joskus muutama viikko sitten uutisoitiin, että suomalaiset vanhemmat antavat auliisti rahaa aikuisille lapsilleen. Keskimääräinen summakin mainittiin, se huiteli jossakin muutamassa sadassa eurossa (per vuosi), eli ei ihan hirmuisessa summassa. Äiti on nuo rahamäärät ylittänyt aikapäiviä sitten.

Olen kokenut hirmuisen ahdistavana sen, että hän haluaa 'auttaa' minua rahalla. Sata ja vielä sata kertaa olen sanonut, etten tarvitse rahaa, mutta äiti ei minua usko. En tiedä miten uskoisi, sillä hänen logiikkansa mutkii oudosti. Jos olen ostanut jotakin sellaista, että hänkin sen näkee/tietää, niin tietysti tarvitsen rahaa kun se ostos on maksanut niin paljon. Jos taas en ole ostanut mitään, niin sehän vasta onkin merkki rahapulasta (ei ole voinut ostaa, kun ei ole rahaa, heh)... Laihtumisenikin on ollut merkki siitä, ettei minulla ole rahaa ruokaan. Ja se etten käy kovin usein vanhempieni luona on tarkoittanut, ettei minulla ole varaa matkustaa sinne. Se että olen vaikuttanut joskus alakuloiselta/ahdistuneelta/ärtyneeltä, on johtunut rahahuolista.

Tässä vaiheessahan mamma on saanut tuntea itsensä tarpeelliseksi. Hän on voinut AUTTAA minua antamalla rahaa - vaikka olisin miten kieltänyt, niin äitihän 'näkee', miten tarvitseva olen.

Juu-u. Olen ottanut äidiltä rahaa monta monituista kertaa ja ahdistunut. Ahdistunut siitä, että vastaanottamisella ruokin äidin kuvitelmia siitä, että hänen 'apunsa' on minulle välttämätöntä, enkä 'pärjäisi' ilman. Ahdistunut siitäkin, että rahat ovat olleet tietyllä tapaa korvamerkittyjä ja äiti on kertonut, mitä niille pitäisi tehdä. Ja ahdistunut siitä, että moisesta avustamisesta tietysti pitäisi osata olla kiitollinen, mutta kun minä kiittämätön tytär en osaa!

Monta vuotta meni niin, että talletin rahat tilille enkä käyttänyt - en osannut käyttää. Vuosi sitten tuli jokin murros, keksin esim. käyttää niitä samaisia rahoja minun ja miehen yhteiseen matkaan.

Kuvaan kuuluu, että äidin suku hautoo vieläkin äidin äidin jälkeistä perintöriitaa, joka syntyi muutaman tuhannen omaisuudesta ja ränsistyneestä mökistä. Äiti ei vieläkään ole puheväleissä toisen sisarpuolensa kanssa, kun molempien mielestä toinen oli ahne ja toimi väärin.

Äidin suvussa raha on tullut asiaksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Sillä selitetään juttuja, joilla ei ole mitään tekemistä rahan kanssa.