Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. maaliskuuta 2009

Mitäs löysinkään...

Pari kirjoitusta sitten selitin, miten olen kuvitellut masennuksen loppuvan, kunhan vain oppisin ajattelemaan oikein. Koen että juuri ajatustyötä olen tehnyt valtavia määriä - ja silti se ei ole riittänyt (jos siis riittämisen mittaajana olisi masennuksen loppuminen ajatusten voimalla).

Siellä täällä ennenkin olen törmännyt mindfulness-käsitteeseen. Eilen iltamyöhällä osui silmiini tällainen tekstikatkelma:

Kun masennus uusiutuu, edellä kuvatutut mielensisäiset mallit johtavat petollisesti yritykseen päästä ongelmasta pois ajattelemalla. Tällöin ´märehtivä ajattelu´ väistämättä käynnistyy, ja henkilön mielessä viriää itseään ruokkiva depressiivinen kehä, jossa kokemus omasta huonoudesta ja toisaalta toivotusta paremmasta mielentilasta vaihtelee. Huonouden kokemuksen vuoksi tavoitteena olevaa hyvää mielentilaa on kuitenkin mahdoton saavuttaa. Näin henkilö lukkiutuu depressiiviseen tilaan (Segal, Williams& Teasdale 2002, 68-69). [lainaus Kognitiivisen psykoterapian verkkolehti 2004/1, s. 28]

Juuri noin. Ja sattumanvaraisen johdatuksen kautta olen itse keksinyt joitain mindfulnessin tapaisia harjoituksia. Töissä tauolla saatan muutaman minuutin hengitellä vain, kenties tehdä jotakin joogaliikkeitten tapaista. Joskus kotona teen pitempiä rentoutusharjoituksia - tarvitsisin niitä, mutta jokin minussa haraa vastaan. Luultavasti se vastustus on silkkaa vaativuutta taas - olisi muuta, tähdellisempää tekemistä kuin lattialla makaaminen ja hengityksen ja omien ajatusten tarkkaileminen.

Nyt viime viikot olen laskenut tietynlaisia mielen levottomuuden merkkejä. Teen kovin paljon automaattiohjauksella, olematta läsnä lainkaan. Syömisessä tämä näkyy ensimmäiseksi. Havahdun välillä jääkaapilla, vaikka en ole tarkoituksella mennyt keittiöön, niin sinnepä jalkani ovat minut kuljettaneet. Huonommassa vaihtoehdossa huomaan jo syöneeni yhtä & toista ja seisovani edelleen siinä jääkaapin edessä kahmimassa lisää ruokaa ja kotiin tulosta on kulunut aikaa ehkä 5 minuuttia.

Tuo "ulko-ovelta jääkaapin ovelle" -reitti on tuttu monilta vuosilta. En tiedä, mikä minua siihen nyt vetää. Ei kai minun tarvitse tietääkään, kunhan saisin itseni edes tietoisesti valitsemaan, sen sijaan että olen autopilottina.

Sunnuntaisin olen alkanut ahdistua tulevasta viikosta. On tunne, että viikonloppu valui tyhjiin ja seuraava viikko vaatii vaikka mitä. Niin kuin nyt tuleva: olen lauantain töissä, joten viikosta tulee kuusipäiväinen. Seuraava useamman päivän vapaa alkaa vasta 19.3. Tämäkään asia ei murehtimalla muutu miksikään, ei se muutu edes siitä, että yritän "suhtautua positiivisesti".

Taidan lisätä näitä olemisharjoituksia. Löysin sovellettavia harjoituksia ja hiukan zeniä.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

tiistai 25. marraskuuta 2008

Hyvä

Irtautuminen yhdestä tekemisestä ja siirtyminen toiseen on helpompaa kuin ennen. Keskittyminen on helpompaa kuin ennen. Pitkästä aikaa netissä kiinnostavat muut jutut enemmän kuin mielenterveys- ja ihmissuhdeaiheisten keskustelujen seuraaminen. (Noh, olen siis koukussa LibraryThingiin).

Ihana, olen jo kuukausia kyennyt aidosti keskittymään romaaneihin. Lukeminen on tuntunut hyvältä, kevyeltä. Olen voinut vaikka aamulla ennen töihin lähtöä lukea hetkisen.(Joskus ennen en ole ahdistukseltani kyennyt keskittymään, tai olen enemmän keskittynyt sivumääriin/ajan kulumiseen kuin sisältöön... Tai olen itkeskellyt heti hiukankin liikuttavassa kohdassa.)

On ollut hirveä ikävä tätä lukutilaa, sitä että kykenen siirtymään eri maailmaan. Minusta lukeminen on jonkinlaista meditaatiota. Siinä siirtyy sivuun omista ajatuksistaan. Minulle parempaa todellisuuspakoa kuin vaikka tv tai pelit tai netti. (Peleistä tulen ärtyneeksi, kiihdyn ja hakkaan näppistä tai hiirtä heikkopäänä.)

Bueno. Etenkin kun nyt on marraskuu ja tässä kuussa elän päivän kerrallaan. Mielessä on vieläkin jokin kuvitteellinen kalenteri, jossa vedän yli ohi menneitä, suoritettuja marras-päiviä (aikaisemmin olen oikeastikin vetänyt kuulakärjellä yli päiviä ja toivonut, että sillä lailla ajan kulku nopeutuisi). Olen monena (monenako? viitenä? kuutena - riippuu laskutavasta) vuotena marraskuussa pudonnut isommin tai pienemmin, joko ollut itku-unettomuus-voimattomuus-kierteessä tai toimintakyvytön, sairaslomalla. Epäilen jo ennakolta jokaista myöhäissyksyä, kun on saattanut kestää seuraavat puoli vuotta päästä jonkinlaiseen tasapainoon.

Nyt on kesken Emma Juslinin Frida ja Frida ( Teos & Söderströms 2008). Sitä vielä ihan hetki ennen nukkumaanmenoa...

torstai 6. marraskuuta 2008

1997 - sen vuoden vaihtaisin elämästäni pois


Halusin väriä ja leikkiä, siksi tuo on tuossa. Elizabeth Shreve, Reptile Gardens (täältä ja täältä).

Terapiassa vanhat tunteet lähtivät liikkeelle, sellaiset jotka luulin kokonaan ohittaneeni jo. Puhuin perheen triangelista, siitä miten molemmat vanhemmat ovat sitoneet minut kotiin. Päädyin siihen hiukan absurdilta kuulostavaan (mutta ahdistavalta tuntuneeseen) etelänmatkaan, jonka tein äidin kanssa juuri ennen kuin opintoni (ne ensimmäiset) loppuivat.

Koko matka oli isän idea, isä halusi lähentää meitä kahta toisiinsa. Jälkikäteen olen tulkinnut, että isä toivoi (en tiedä miten tietoisesti), että minä alkaisin pitää huolta äidistä samalla lailla kuin isä oli aikaisemmin pitänyt. Alkaisin pitää huolta äidistä juuri tuolloin, olinhan melkein valmistunut, ei minun tarvinnut enää olla toisella puolen Suomea tenteissä ja luennoilla. Lausumaton toive molemmilta vanhemmilta oli se, että muuttaisin jos nyt en takaisin heidän luokseen, niin ainakin siirtyisin jonnekin maantieteellisesti hyvin lähelle. Samalla rauhoittaisin äitiä hänen hätäilyissään ja auttaisin kaikessa käytännöllisessä ja kommunikoisin äidin puolesta niissä tilanteissa, kun äiti oli liian arka ja ahdistunut. Tekisin sitä mitä isä oli tehnyt nyt kun isä ei enää jaksanut täysin.

Matka oli Kanarialle. En kehdannut olla eri mieltä lähdöstä, kun tiesin että äiti halusi matkustaa ja isä halusi että minä ja äiti lähtisimme. Silti jo alkulähtökohta nolotti minua: en ollut lähdössä yksin tai ystävän tai kaveriporukan kanssa. Olin lähdössä eläkeläisäitini kanssa ja matka olisi ihan muuta kuin jokin naistenlehtien lukemistojuttu tyyppiä "äiti ja tytär ovat kuin parhaat ystävät".

Matkalla äiti oli joka hetki minussa kiinni. Olin 27, äiti oli 65, askeltakaan ei äiti ottanut hotellihuoneen ulkopuolella ilman minua. Tietääkseni hän ei edes puhunut kenellekään muulle kuin minulle (ei edes suomalaisille turisteille, joita oli paljon). Emme käyneet kertaakaan esim. syömässä ravintolassa tai illalla ulkona - en tuntenut itseäni mitenkään varmaksi liikkumaan ja äiti oli vielä monta kertaa epävarmempi, kumuloimme toistemme epävarmuutta. Parilla suomalaisen matkatoimiston järjestämällä päiväretkellä kävimme, muuten istuimme hotellilla. En muista, mitä teimme. Olimme. Minulla oli kai jotakin luettavaa mukana. Kirjoitin päiväkirjaa ja kirjeitä yhdelle ystävälle. Yritin puhua äidin kanssa niistä suvun asioista, joista ei tavallisessa elämässä tullut puhuttua. Äiti piti kiinni vanhoista selityksistä tuffasta.

Olin lukiolaisena tehnyt äidin kanssa matkan Gotlantiin. Se oli lyhyt matka, taisimme olla yhden yön ja kaksi päivää reissussa. Kanarian matkan asetelma oli ihan sama kuin sen kymmenen vuotta aikaisemmin tehdyn matkan: äiti liimautui minuun, ei ottanut kontaktia kehenkään muuhun kuin minuun, olin koko ajan yhdessä äidin kanssa. Minusta se tuntui kammottavalta. Oli kammottavaa, että kaikki opiskeluvuodet ja se, että olin asunut jo vuosia toisaalla, pyyhkiytyivät pois. Olinkin yks kaks vain ja ainoastaan äidin kanssa symbioosissa - minä joka olin kuvitellut olevani itsenäinen ja kiinni omassa elämässä. Elämä tuntui tyhjältä opiskelun loppumisen jälkeen - oli vain vanhemmat, jotka halusivat pitää minut itsellään.

Niin, eihän minulla ole sisaruksia. Eikä tuolloin ollut parisuhdetta tai seurustelusuhdetta - ei ollut koskaan ollutkaan. Matkalla äidin kanssa jouduin vastakkain senkin kanssa, että olin edelleen perheetön ja suhteeton, eikä tulevaisuudessa ollut merkkiäkään muutoksesta, päin vastoin oikeastaan.

Sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen Kanarialla. Se tuli eräänä iltayönä, kun en saanut unta ja kuuntelin viereisessä sängyssä äidin kuorsausta, seuraavana päivänä odotti aikainen nousu päiväretkelle, yritin olla hiljaa ja kääntyilemättä, jotta en herättäisiä äitiä. Luulin paniikissa, että kuolen - olimme päivällä syöneet vakuumipakattua kalaa, ehkä siinä oli botuliinia, pienikin määrä sitä riittäisi tappamaan. Sydän hakkasi hulluna, hikoilutti, kävin vessassa (huimasi, raajat tärisivät). Se meni ohi, lopulta. Nukahdin pariksi tunniksi.

Samana vuonna paniikkikohtauksia tuli useita. Ne tulivat töissä tai iltaisin kun yritin nukahtaa. Tunsin että olen puun ja kuoren välissä: toisaalla olivat vanhemmat, toisaalla oli työ. Jos olisin saanut hiukan paremmat kortit, olisin viihtynyt työssä, saanut sitä kautta itseluottamusta ja rohkeutta ja päässyt opiskelun jälkeisen oman elämän syrjään kiinni. Mutta työ tuntui mahdottomalta, olin muuttanut paikkakunnalle työn takia, ei ollut tuttuja tai ystäviä siinä lähellä. Huomasin palailevani viikonlopuiksi ja lomiksi vanhempien luo - vaikka juuri sitä en olisi halunnut tehdä. Silti vanhempien luo meneminenkin oli parempi vaihtoehto kuin työpaikkakunnalla yksin vapaa-ajan vietto.

Voi miten ihanaa on, että tämä nykyinen työ on edes suurin piirtein mielekästä ja palkitsevaa. Minun olisi hirveän vaikea olla pysyvästi työttömänä tai sellaisessa työssä, johon liittyisi lähinnä kielteisiä tunteita. En ole sillä lailla vahva ja omavoimainen, että jaksaisin. Tarvitsen onnistumisia työstä, tarvitsen sitäkin, että on jonkinlainen työn tuoma sosiaalinen rooli. Tarvitsen myös tunnetta siitä, että asiat (työssäkin) muuttuvat, tarvitsen tietynlaista vapautta ja muuttuvuutta ympärilleni. Olisi kamala, jos tietäisin varmuudella tekeväni tätä nykyistä työtä eläkkeelle jäämiseen asti.

keskiviikko 17. syyskuuta 2008

Mikä auttaa - vai auttaako mikään?

Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.

En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.

Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.

Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.

Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.

tiistai 29. heinäkuuta 2008

Jos... (masennuksesta ja peloista)

Välillä olen omasta mielestäni vallan hyvä tyyppi. Niinä hetkinä oma elämä ei näyttäydy hiukan säälittävässä valossa, niinä hetkinä menneisyyskin vaikuttaa valoisalta. Tai ne mustat pisteet eivät ole katastrofeja, vaan asioita, jotka ovat olleet välttämättömiä.

Jos en olisi masentunut silloin kun masennuin - opiskelun ja työelämään siirtymisen taitekohdassa - olisin nyt toisenlaisessa elämässä. Ilman masennusta ja ilman jonkinlaista järkkymistä en pystyisi rakkaussuhteeseen. Käsitykseni minusta ja muista ihmisistä olisi rajoittunut. Luulisin, ettei sellaista sairautta olekaan kuin masennus - kyse olisi jonkinlaisesta laiskuudesta tai haihattelusta, joka paranee itsestään, kunhan ihminen vaan velvollisuudentuntoisesti elää. En tuntisi ketään masentunutta, sillä en tunnistaisi masennusta sairastavia ihmisiä likelläni. Kukaan ei kertoisi minulle omasta masennuksestaan, sillä ihmissuhteeni olisivat etäisiä (olisi kenties pari vanhaa opiskeluaikaista ystävää joita tapaisin hyvin harvoin, ja työtuttuja, joiden kanssa puhuisin työasioita). Niissä etäisissäkin ihmissuhteissa stressaantuisin, sillä en oikein ymmärtäisi, miten minun pitäisi olla ja mitä muut minulta haluaisivat. Tasapainoni perustuisi lähinnä siihen, että kukaan ei tulisi kovin lähelle minua.

Kuvittelin ennen masennusta olevani järki-ihminen, sellainen jota tunteet eivät heiluttele. Selitin oman käytökseni järkeväksi tilanteissa, joissa olin aivan tunteen vallassa. Hyvä syy masentua - kyvyttömyys tunnistaa ja käsitellä omia tunteitaan.

Kas, näin voi käydä... Vaikka masennuksesta on seurannut vaikeita asioita, niin masennusta edeltänyttä elämää pidän umpikujana. Se on elämätöntä elämää, olemista, jossa lähinnä vaan pysyin hengissä. En uskaltanut oikein mitään, kun se ei (järkiselityksen) mukaan kannattanut. Nyt pelko ei enää samalla tavalla hallitse minua.

Eh, onhan noita... järjettömiä pelkoja, vieläkin. Mutta luottamus kasvaa vain tekemällä pelottavia asioita. Tässä kirjoitus pelosta. Olisivatkin pelkoni hämähäkkiosaston pelkoja, niitä olisi helpompi sormella osoittaa ja nauraa perään. Pelkään kun joudun menemään vieraitten ihmisten joukkoon. Pelkään kun pitää mennä lääkäriin. Pelkään että täytän väärin viralliset lomakkeet. Pelkään vieläkin ajoittain työpaikan kahvitaukoja. Pelkään että mokaan jollain käsittämättömän peruuttamattomalla tavalla töissä (esim. rikon tuhansien arvosta työmaan omaisuutta). Pelkään joinain hetkinä rakastelussa. Pelkään että myrkytän lähimmäiseni tarjoamallani ruualla (jos ruoka onkin jollain lailla pilaantunutta?). Pelkään että tapan vahingossa meidän kissat (jos ne vaikka vahingossa joutuvat pesukoneeseen ja kone päälle...). Pelkään autoja jotka pysähtyvät liian lähelle suojatietä. Pelkään korkeita paikkoja, joihin pitää kiivetä (keittiöjakkara on tarpeeksi korkea paikka). Pelkään läheisteni kuolemaa. Pelkään että jos joskus tulisin raskaaksi ja saisin lapsen, niin tappaisin sen lapsen kumminkin. Pelkään sitä, että jonain hetkenä pelkäisin liikaa, kuolisin.

torstai 10. huhtikuuta 2008

Uni

Uni oli jatkoa eiliselle opettaminen - itsemurha -ajatusketjulle. Koulussa en ollut töissä, työ ei ollut missään osassa unta. Asuin puisessa omakotitalon tapaisessa, sen yläkerrassa. Muistan unta siitä lähtien, kun olin jo käynyt apteekissa (heh) ja ostanut itsemurhapillerit. Niitä piti syödä ensin päivä yhdestä paketista (vain pilleri) ja sitten seuraavana päivänä tunnin välein. Sen seuraavan päivän lopussa sitten mentiin nukkumaan, eikä herätty ikinä.

Heh kun helppoa.

Paitsi että muutin mieltäni kesken kaiken. Olin siis jo syönyt ensimmäisen paketin pillerin ja oli ilta. En tiennyt, mitä se yksi pilleri itsekseen vaikuttaa. Olinko jo tappanut osan itseäni, vaurioittanut joitain elimiä, vai mitä oli tapahtunut minussa. En muista unesta oikein muuta kuin paniikin, sen kun mietin, kuolenko kumminkin vaikka olen muuttanut mieltäni. En tiedä, miksi muutin mieltäni. Mietin soittoa apteekkiin (mitään lääkäriä unessa ei ollut, kukaan ei ollut määrännyt minulle itsemurhaa - paitsi minä itse). Unessa en kehdannut tehdä mitään - ne olisivat siellä apteekissa kumminkin suuttuneet, kun olinkin muuttanut mieleni.

Olen unohtanut lopun, tai sitten uni vaihtui toiseen. Hämärästi muistan, että kanssani olisi ollut joku toinenkin - meitä oli kaksi itsemurhaajaa joilla molemmilla oli samat lääkepaketit. Ja molemmat olimme yhtäläisesti muuttaneet mielemme ja tietämättömiä siitä, mitä jo oli meissä tapahtunut.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2008

Opetusflashback

Perin inhottava tunne tänään töissä. Palasin tunteissani takaisin siihen vuoteen, jolloin olin töissä yläasteella. Epävarmuutta, hämmennystä, ajatusten hitautta, kontrollin menettämisen pelkoa. Tilanteen jälkeen itketti, mutta piti istua palvelutiskissä, eikä se ole kovin hyvä paikka itkemiseen.

Terapiassa puhuin siitä, miten helposti vanhat tuntemukset palaavat. Työkokemuksiani on terapiassa jonkin verran käsitelty, mutta kun ne ovat jo liki kymmenen vuoden takaisia, niin kovin pitkään ja perusteellisesti en ole niitä selvitellyt. Läpikäymisessä on se vaikeus, että muistikuvani koko ajalta ovat aika sumeat. On vaikea selittää miksi minulla oli niin kammottava olo koko ajan. En muista yksittäisiä tilanteita tarkasti, enkä osaa selittää, mistä se kammottava olo syntyi. En oikein tiedä, miten suhtautuisin silloiseen itseeni: toisaalta tuntuu, että liioittelen pahaa oloani, toisaalta taas vähättelen vaikeuksiani, joiltain osin.

Pelkistetysti en kyennyt pitämään tunneilla työrauhaa ja osin työrauhan puuttumisen takia tuntien sisältökin oli sitäsuntätä. Kun kumminkin olisin halunnut olla vähintäänkin kohtuullisen hyvä ope, niin podin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni. Muutamassa kuukaudessa häpeä oli kasvanut niin isoksi, etten kehdannut kenellekään kollegalle tai ulkopuoliselle selittää, miten sekavia oppitunnit oikein olivat.

Samaan aikaan epävarmuuteni oli oppilaitten joukossa huomattu ja minulle tehtiin kaikenlaista pientä ja isompaa jäynää. Tunsin siitäkin häpeää, kun en osannut suhtautua kiusaamiseen huumorilla, vaan tosissani loukkaannuin ja kiusaannuin. Millaista kiusaa? Vanhoja temppuja kai. Kun olin aloittamassa tuntia, heilui naapuriluokan poikia siinä minun luokan oven edessä muka sattumalta estämässä oven aukaisua. Tai joskus oli suljettu luokka sisustettu uudelleen, kun menin sinne pitämään tuntia: pulpetit oli koottu pyramidiksi. Tai kun käänsin selkäni, niin joku liimasi paidanhelmaan lyijykynänterotustöhnää. Sain myös "lahjan" yhdeltä luokalta: sellaisen puoli metriä pitkän puisen patukan. Ja joskus tunnilla oli liitusota. Ja -- niin, yhtä sohlausta se oli, tunnista tuntiin, päivästä toiseen, viikko viikon perään. Muistanhan minä yksityiskohtia.

En muista, olenko terapeutille kertonut päätöksestä, jonka tein kun lähdin pois koulutyöstä. Päätin silloin, että tappaisin itseni, jos vielä joskus minun olisi pakko mennä opettamaan. Olin vakavissani päätöksen kanssa, sillä tuntui mahdottomalta selvitä hengissä koulussa. Päätös vaikutti osin asuinpaikan valintaankin: ajattelin, että tarpeeksi iso paikkakunta olisi kannaltani tavallaan turvallinen - jos en tyrkyttäisi itseäni kouluihin, niin tuskinpa kouluista otettaisiin minuun, tuntemattomaan, yhteyttä.

Onneksi tässä nykyisessä työssä pääosin teen muuta kuin opetan, suurimmaksi osaksi opetettavat ovat aikuisia, enkä joudu fyysisesti oleilemaan koulussa. Lasten kanssa minulla käy silti helposti niin kuin tänään - vanha tunnemoska on taas nenäni edessä.

Kammoni kaikenlaisia opetustilanteita kohtaan on ollut niin iso, että jokainen ryhmänveto on pieni ihme. Vaikka sen tilanteen aikana heräisi miten inhottavia tunteita, niin ne ovat - lopulta - vain tunteita. En voi omista olotiloistani käsin päätellä sitä, miten hyvin tai huonosti ryhmän kanssa meni, sillä omat oloni ovat ylikierroksilla (kiitos vanhojen muistikuvien, jotka häiritsevät nykyhetkessä). Sain itseni rauhalliseksi, sitten lopulta. En alkanut itkeä palvelutiskissä. Tunsin että jokin on jäsentynyt hitusen lisää.

sunnuntai 6. huhtikuuta 2008

Kirjat, kirjat!

Kirjat ovat minulle tärkeitä. Tästä seuraa, että ajat jolloin en pysty lukemaan kirjoja, ovat kauheita.

Ensimmäinen sellainen aika oli, kun sairastuin 1997. Tilanne oli minulle ihan ennenkokematon: lukeminen oli aina ennen ollut seikkailua ja virkistystä ja pakoa arjesta ja rauhoittumista (monia keskenään vähän ristiriitaisiakin asioita). Kun en pystynytkään lukemaan - tai pystyin, mutta unohdin lukemani saman tien, sotkin henkilöt toisiinsa, kadotin juonen, en osannut eläytyä tarinaan - niin tuntui että olin menettänyt yhden maailman. Oli kuin ovi olisi paiskaistu kiinni nenän edestä.

Siis, olen lukenut aina siitä asti kun lukemaan opin (opin perinteisesti, vasta koulussa, ensimmäisellä luokalla). Sen jälkeen halusin kirjastokortin ja sen jälkeen kävin kerran viikossa hakemassa viikon kirjat. Luin melkein aina melkein kaiken. Harvoin jokin jäi kesken. Luulen etten olisi selvinnyt järjissäni lapsuuden lopusta ja murrosiästä ilman romaaneja. Ne olivat minun pakopaikkani, oma tila, jota kotona ei ollut. Kun otin kirjan käteen ja aloin lukea, niin pääsin pois, ulos, vapaaksi.

En ole koskaan ollut niin pahassa kunnossa, että olisin ollut vallan lukematta. Olen kyennyt lukemaan tietokirjoja, sanomalehtiä, keskustelupalstoja, blogeja... Mutta aina en pystykään lukemaan romaaneja, enää. Ahdistus ja masennus - minun tunteeni - tulevat minun ja tekstin väliin. Silloin saattaa jokin virke saada aikaan vartin itkukohtauksen, tai ajatukset harhaantuvat menneeseen tilanteeseen tai hetkeen.

Minulla on huono tapa jumittua esim. netin ääreen moneksi tunniksi - luen tiettyjä keskustelupalstoja, blogeja, verkkolehtiä. Se ei kumminkaan ole samaa kuin romaanit. Mieleni tarvitsisi sitä, että pääsisin irti itsestäni, toisaalle, muihin paikkoihin, aikoihin, eri ihmisten nahkoihin. En osaa paheksua ihmisiä, jotka uppoutuvat tietokonepeleihin. Luulen että heille pelit ovat sama kuin romaanit minulle.

Hyvä kirja odottaa (Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi). Se on vasta puolessa välissä, se riittää täksi päiväksi.

perjantai 29. helmikuuta 2008

Voiko masennuksesta toipua?

Sanoin tänään terapiassa ääneen sen, mitä viime viikkoina olen hiljaa mielessäni ajatellut: olen toipunut tästä masennuksesta, en enää ole masentunut.

En muista, milloin viimeksi makasin kotona sohvalla itkemässä. Tuossa puolitoista vuotta sitten olivat itkuttomat päivät harvinaisia. On kiinnostavaa musiikkia, kirjoja, elokuvia, teatteria. Saan lähdettyä keikalle, leffaan, teatteriin. Ystävän kutsuminen kylään ei saa aikaan ahdistusta tai siivouspaniikkia. En muista milloin viimeksi olen mielessäni kehitellyt käsittämättömän kiukun puoliskoa kohtaan. Pystyn lukemaan kokonaisia romaaneja. En mieti vapaalla työasioita.

Hitto. Tästä näemmä taas toipuu. Voi kokea iloa. Voi olla väsymättä älyttömästi, voi olla hautomatta ahdistavia asioita jatkuvasti, voi nukkua öitä hyvin, voi kävellä ulkona ilman 20 kilon henkistä reppua.

Pelottaa kirjoittaa tätä, sillä jokin taikausko pitäisi turvallisempana olla ihan hipihiljaa (ja varmuuden vuoksi vähän surkeana).

Olen pelännyt masennuksen yltymistä eniten viime syksynä, kun tuli monta isoa muutosta kerralla enkä ollut edellisestäkään mullistuksesta vielä ihan voimissani. Masennukseni ovat noudattaneet tiettyä kaavaa: ensin on iso mullistus (ensimmäisellä kerralla siirtyminen opiskelusta töihin yhdistettynä muuttoon vieraalle paikkakunnalle, toisella kerralla siirtyminen eri työpaikkaan ja taas vieraalle paikkakunnalle, kolmannella kerralla muutto avoliittoon ja yhteiseen asuntoon). Kaksi tai kolme kuukautta ison mullistuksen jälkeen olen alkanut masentua, kaikki uuden into on ollut poissa, kaikki toivokin on yks kaks ollut poissa, on vain ollut harmaata ja itkuista. Nyt on jo yli puoli vuotta häistä ja muutosta, jos vanhaa kaavaa noudattaisin, niin minun pitäisi jo olla masentunut. Vaan enpäs olekaan. Hähhää.

Vissiin tässäkin pääkopassa tapahtuu muutoksia.

perjantai 15. helmikuuta 2008

Paljastus

Tein äsken kronologisen luettelon tärkeinä pitämistäni vaiheista ja tallensin sen sille kolmannelle blogilleni, kun en äkkiseltään ymmärtänyt, voiko tänne bloggeriin lisätä sivuja, jotka eivät kokonaan näkyisi sivupalkissa.

Onpa tuolle suuli-osoitteellekin nyt jotain käyttöä. Kuvittelin pari vuotta sitten, että kirjaisin sinne runoja ja muita omia tuotoksia. Kirjoitusblokki ja ihana sisäinen itsekriitikko näivettivät sen kuvitelman aika rivakasti. Olkoon siellä nyt pelkästään Meri-henkilön vuosiluetteloa. Kenties se selventää uteliaille, miksi pyöritän täällä tiettyjä asioita eestaas ja miksi ne jutut ovat melko etäällä toisistaan (minähän ne linkkaan toisiinsa, äitinatinan ja opettamisnatinan esimerkiksi). Toivottavasti vielä lopetan menneisyyden jauhamisen. Luulisi että jossain vaiheessa käy tarpeettomaksi selittää itselleni, miksi esim. opettaminen oli niin mahdotonta ja miksi oli pakko hakeutua toisaalle. Tarvitsisihan sitä päästää irti vanhasta ja suunnata katse tulevaisuuteen...

Tulevaisuus on tuntunut epämääräisen pelottavalta. Minuun on pesiytynyt sota-ajan ihmisten huoli ja levottomuus: tulevaisuudesta ei tiedä, mitä pahaa se tuo tullessaan. Minun pitää paimentaa itseäni, sillä yhtä hyvinhän tulevaisuus voi tuoda hyvää. Ja - totta puhuen - harva asia on pelkästään paha tai hyvä. Milloin osaisin luopua mustavalkoisesta ajattelusta? Perin pohjin?

perjantai 8. helmikuuta 2008

Havainto mielialasta

Haa, pääsen nykyisellään kohtuullisen hyvin irti pahasta olosta ja ahdistuksesta. Iltapuolella ahdisti kovin, alkusysäys oli sinänsä pienissä Jutuissa, jotka alkoivat mielessäni suureta "Aina minä kumminkin" -tyyppisiksi.

Tilitin Jutut puoliskolle, tosin en kovin painokkaasti puhunut ahdistuksesta. Taisin sanoa, että vituttaa. Samaan aikaan yritin poistaa tikkejä vasemman käden sormesta - en suosittele sitä toimintaa kenellekään, jos vähänkin ärsyttää tai turhauttaa.

Puoliskossa on se loistopiirre, ettei hän suurentele tai ala ees taas pyöritellä. Itse teen turhaa psykoveivausta ihan riittämiin.

Puolisko löysi minua ilahduttavan tiedon ihan toisaalta - Nits tulee taas Suomeen. Sitten avasin koneen ja onnistuin hömppäämään sillä toisella blogillani kepeähkön kirjoituksen. Nyt en enää ihan tiedä, mikä muutama tunti sitten laukaisi sitä ylivuotavaa angstia.

Oi, kun en jäisi vellomaan niihin pahoihin oloihin. Eivät ne siitä paremmaksi muutu, jos niihin tekee pesän ja käy nukkumaan tuska tassussa. Nyt sentään jossain määrin kykenen tietoisesti siirtymään johonkin mielihyvää tuottavaan. Aina se ei ole ollut mahdollista - ei ole ollut muuta mielialaa, kuin ahdistus tai masennus.

keskiviikko 6. helmikuuta 2008

Huono minä

Niin, se huono minä on ollut olemassa riippumatta koulunumeroista tai opintomenestyksestä.

Huono minä on yhteydessä vanhempiin, sosiaalisiin pelkoihin ja sukupuolisuuteen. Huono minä on se pikkutyttö, joka halusi saada kiitosta vanhemmilta (mutta ei saanut). Huono minä on se Meri, joka oli yksin kun kaikki muut olivat jo valittuja pesäpalloon/jalkapalloon/koripalloon/lentopalloon. Huono minä on se Meri, joka häpesi sitä että on nainen ja halusi rohkaisua ja ihailua (mutta ei saanut).

Huonous tulee minun ja muiden ihmisten väliin. Koen etten ymmärrä - eikä minua ymmärretä. Ja kun en ymmärrä (näkymättömiä sosiaalisia sääntöjä, pelejä, koreografiaa), niin olen tyhmä ja huono, enkä voikaan ymmärtää tai tulla ymmärretyksi.

Taannoin seurasin, miten äitini toimi yhden ystäväni pienen lapsen kanssa. Hirvitys... Hän ei kuunnellut hiukkaakaan sitä, mitä lapsi yritti sanoa. Hän selitti jatkuvasti ääneen sitä, mitä lapsi hänen mielestään halusi - eli hän selitti omia kuvitelmiaan.

On huono uskomus uskoa, etten tule ymmärretyksi. Se on ollut totta joskus lapsuudessa ja myöhemminkin, mutta sen ei tarvitsisi olla totta enää. Kun vaan saisin uskoni toiseksi...

Miten uskonkin niin helposti itseni kannalta huonoja asioita itsestani. Hirmu hyvä olen uskomaan... omasta mielenterveydestä piittaamatta. Kärsi kärsi, niin kirkkaamman kruunun saat. Olen kai saanut mallin myös tähän itsestä pahan uskomiseen ja puhumiseen äidiltä.

Uh. Tässä on liian monta äiti-lausetta. Ei äiti näillä miksikään muutu. Enkä minä. Jollain lailla olen hukassa sen kanssa, miten saisin tunnemaailmani muuttumaan.

tiistai 29. tammikuuta 2008

Hermostuttaa, osa 2

Hetkittäin ajattelen, ettei huomisessa ole mitään erityistä. Hiukan epätavallinen työpäivä, sillä lailla epätavallinen, että olen varustautunut etukäteen.

Hetkittäin taas huominen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomalta tuntuu selvitä siitä - ja miten taas olen joutunut tällaisen "mahdottomuuden" eteen?

Hetkittäin taas tuntuu hyvältä - pääsen käsiksi siihen, mikä kenties on tällä hetkellä tärkeintä. Jos tällä nykyisellä työpaikalla on minulle tarkoitus, niin se tarkoitus voi olla, että saisin korjaavia kokemuksia yläasteopettamisen ja ammattikouluopettamisen tilalle. Voisin huomata, ettei "aina" "kaikki" epäonnistu niillä tunneilla, joita pidän.

Äh, on vaikea kirjoittaa tästä selittämättä täsmälleen, mitä oikein on huomenna edessä. Kurssia pidän huomenna ja torstaina. Kurssilla aikuisia vapaaehtoisesti sille osallistuvia ihmisiä, omalla kurssilla, itse tehdyt materiaalit ja suunniteltu kokonaisuus. Silloin joskus aiemmin olen "opettanut" murkkuja ja hiukan vanhempia, ne ovat olleet paikalla pakosta tai kun kuuluu, minä olen rääpinyt asioita oppikirjoista ja tuntisuunnitelmista, aiheina niin epämääräiset asiat kuin "kielentuntemus", "suomen kirjallisuuden varhaisvaiheet" ja "tekstilajit". Etenkin yläasteella tuntui siltä, että tunnit hajosivat käsiin. Se minun pelkoni on edelleen: tunti (se valmisteltu, suunniteltu, omassa mielessä jäsennelty kokonaisuus) hajoaa, mitään ei opita, mikään ei etene - minä en kykene opettamaan eivätkä kurssilaiset opi.

Tiedän, että minulle tekee hyvää yrittää uudestaan koulun ulkopuolella. Epäonnistuminen peruskoulussa opettajana oli hirveä pettymys itselleni ja itsevihan aihe. Tyhmäksi, huonoksi ja epäonnistuneeksi itseni tunsin - ja nyt olisi mahdollisuus nousta noista tunteista. Koulussa en kykenisi uudelleen yrittämään - koulurakennuksetkin herättävät minussa lievää pahoinvointia. Uh niitä kellanvalkoisia rapattuja kolosseja, epämääräisiä uuden ja vanhan puolen ulokkeita, välituntikellon pärinää, käytävien kaikuja. Nyt on ihan toisenlainen ympäristö, ja se tekee irrottautumisen vanhasta helpommaksi.

keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Ark, ark, arki

Kauhea väsy, sellainen että näköä haittaa.

Onneksi saan nukuttua. Aiemmin reagoin väsymykseen yliväsymällä ja valvomalla ja olemalla aivan pöljänä lopulta (lopulta on tässä yhteydessä yhtä kuin pari kolme viikkoa kolmen-neljän tunnin yöunella). Iltaisin nukkumaanmeno ahdisti, sillä pelkäsin ennalta valvottua yötä. Päivällä väsyneisyys sotkeutui mielessä yleiseen harmauteen ja alakuloon. Olen liittänyt fyysisen väsymyksen ja henkisen väsymyksen aika lailla samaan oloon. Olen väsyneenä kovin herkkä huomaamaan masennuksen ja ahdistuksen oireita.

Nykyiselläänkin menen välillä sillä lailla kierroksille, että uni katoaa. Voittopuolisesti kumminkin nukun yöt. Ihan ilman lääkkeitä. Voi, joskus luulin että napsin loppuikäni jotakin pillereitä kyetäkseni nukkumaan. Ja olen huomannut, että voin olla ihan pelkästään fyysisesti väsynyt ja uninen olematta sen ihmeemmin henkisesti alamaissa.

Olen onnellinen siitä, että osaan nukkua. Heh, miten voikin olla, että elämän perusjutut, ne helpot (syöminen, nukkuminen, naiminen) ovat niitä, jotka eniten ovat solmuunnuttaneet.

keskiviikko 26. joulukuuta 2007

Masennuksesta sairautena

Pakko jatkaa viimekertaisesta postauksesta (kiitos K aiheellisesta huomautuksesta!).

Kirjoitin että masennus on jumiintumista yhteen tunnekerrokseen. Siinä on sairaus yksinkertaisimmillaan: ei masentumaton ihminen ole jatkuvasti saman olotilan vallassa, vaan liikkuu tunteesta toiseen.

Terapeutti väitti, että tuollaiset 10 minuuttia on kunkin tunnetilan pisin kesto (kriisit ovat oma lukunsa, mutta niissä ei aluksi välttämättä tunnu 'miltään'). Jos monta tuntia raivostuttaa/surettaa/ahdistaa, niin silloin huomaamattaan ruokkiin omaa tunnettaan esim. ajattelemalla kuviteltuja tai todellisia tilanteita, joihin se vallitseva tunne liittyy.

Masennuksessa mieli pyörittää jatkuvasti samaa tunnetta ruokkivia ajatuksia. Vaikka yhdestä pääsisin, niin toinen on edessä. Jotkut noista ajatuksista ovat olleet niin nopeita, etten ole edes tajunnut niiden olemassaoloa. Muistan, että ensimmäisessä terapiantapaisessa (kävin silloin harvakseltaan mielenterveystoimiston psykologilla) psykologi kysyi, mitä ajattelen, kun töissä on ikäviä tilanteita tai kun huomaan ahdistuvani. En mielestäni ajatellut mitään, oli vain se olo ja sen fyysisiä seurauksia.

Myöhemmin olen alkanut kuulla sisäistä monologiani. Masennuskausina moitin ja syyttelen itseäni, kauhistelen, epäilen, mitätöin... Olen mahdollisimman hirveä itseäni kohtaan. Tämä nykyinen terapia on auttanut siinä, että suhtautumiseni itseen on terveempi. Vieläkin sitä kielteistä sisäistä puhetta pyörii mielessä, mutta ei jatkuvasti. Kun kuulen sen ja olen tietoinen siitä, niin en ole ihan täysin sen vallassa, vaan jo himpun ulkopuolella.

Omalla kohdalla se sisäinen masennuspuhe on osin opittu juttu. Äiti ja isä ovat molemmat omista syistään ei-niin-kovin-toiveikkaita ihmisiä. Äidin lempilauseita: Mahtaaks siit mittään tulla? Millai siinä ny mahtaa käyrä? Ei tair kannattaa. Tämmöstä (=kurjaa, synkkää) tää elämä o. Sää ny sukkela (=outo, omituinen, liian iloinen)oot.

Tuntuu että iloa ja naurua on paheksuttu, se on ollut jotakin epäilyttävää ja se on kutsunut onnettomuutta luokseen. Olen saman ajatuksen niellyt ja monesti onnellisina hetkinä pelästynyt - eihän tämä voi tällaisena jatkua! Tästä seuraa onnettomuus! Jotakin pahaa tapahtuu kohta, kun kaikki on näin hyvin! En minä ansaitse tätä hyvää, kun en ole tarpeeksi hyvä ihminen...

Tuon kotoa opitun elämänasenteen kanssa olen ollut alttiimpi sairastumaan masennukseen. Se (masennus) on tavallaan ollut sitä, mitä on elämän 'pitänytkin' olla. Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää...

tiistai 25. joulukuuta 2007

Kerrokset

Tunteet ovat kerroksia, sipulikuoria, vuosirenkaita. Masennuksessa jumiuduin yhteen kerrokseen pitkäksi pitkäksi aikaa.

Tai ehkä masennus oli minulla kyvyttömyyttä tunnistaa tunteita ja elää niiden kanssa. En muista olleeni erityisen surullinen tai ahdistunutkaan, oli vain sameasti paha olla, harmaata, piittaamatonta, raskasta, muodotonta massaa. Päivät pötkylöitä, viikot pitempiä, kuukaudet jo käsittämättömän pitkiä. Hiukan itseni ulkopuolella ihmettelin pötkylää, sitä milloin se katkeaa, nyt vai myöhemmin.

Nyt olen herkkä itkussa ja hätääntymisessä. Hätäännys on ahdistuksen sukulainen, itku pahan olon. Kumpikaan ei ole yhtä kuin masennus. Nämä kerrokset liikkuvat, surun alta nousee jotakin muuta, tyyneys tai ilo tai liikutus, hätääntymisen jälkeen tulee rauhoittuminen. Oleminen virtaa, on keveitä hetkiä ja raskaita hetkiä, tasaista-ei-niin-erityistä.

Muistaakseni pelkäsin ensimmäisen masennuksen jälkeen uutta sairastumista niin, etten uskaltanut luottaa omiin oloihini. Jokaisesta hiukan alakuloisesta hetkestä olin valmistautumassa oikean depression merkkeihin. Nyt se pelko on poissa. En muutenkaan suhtaudu omiin oloihini niin kauhean painokkaasti. Kas, nyt tuntuu tältä. Kyllä tämä olo ohi menee...

Masennusvaiheissa olen luullut, että olemiseni perustunnetila on pelkoa ja/tai kipua (kipu ei ole tunne - ehkä se on kivun pelkoa). Kuvittelin tietäväni, mistä kaikki pohjimmiltaan johtuu: olen ollut keskonen, olen syntymän jälkeen saanut sairaalainfektion ja päätynyt kuukaudeksi happikaappiin. Olen ensimmäiset päivät ja viikot ollut koneiden ympäröimä ja sairaalan jälkeen minua on hoitanut hermoheikko synnytysmasennuksesta kärsivä äiti. Järjetön annos pelkoa ja kokemus siitä, että elämä on hirviö, niin se varmasti on ollut.

Nyt taas tiedän, että pelon alla on voima, joka ei ole selvästi mitään tunnetta, se on silkkaa puhdasta energiaa. Ja se energia kantaa tavalla tai toisella eteenpäin, tapahtuipa mitä tahansa. Muutaman kerran on käynyt niin, että olen ensin ollut pelon tai surun vallassa, sitten mennyt sen lävitse, niin kuin se olisi verho tai sadeseinä. Alla on voima. Kun sen muistan, ei mikään tunne ole mahdoton, vaarallinen, vangitseva.

tiistai 18. joulukuuta 2007

Toisenlainen työterveystarkastus

Jännitän järjettömästi lääkäreitä ja hoitajia. Osaan luultavasti aika hyvin peittää jännitykseni, mutta viimeistään se näkyy, jos pitää mitata verenpaine. Ensimmäisellä kerralla sydän läpättää saparona ja paine on kohtuuttoman korkea.

Tämänpäiväinen täti mittasi verenpaineen kolmesti, koko ajan mittari antoi laskevaa suuntaa. Alussa yläpaine oli jossakin 140 huitteilla, mikä kai pysyvänä tuloksena merkitsisi jo taudin oireita.

Nyt nämä lääkäri- yms. jännittämiset tuntuvat voimakkaammilta kuin ennen. Luultavasti kyse on enempi siitä, että annan itseni pelätä ja jännittää - aiemmin näyttelin itsellenikin pelotonta. Muistan lapsuudesta tilanteita, joissa minut on kyörätty lääkäriin ja olen käyttäytynyt pelokkaasti, tästä olen sitten saanut myöhemmin palautetta: Noinko lapsellinen pelkuri sinä olet? Mielessäni olen tulkinnut, että tunteeni (pelko) on väärä ja paha. Pitäisi tuntea paremmin ja olla yleensäkin parempi. Ristiriitaisinta noissa hetkissä on ollut se, että olen huomannut aikuisten (vanhempieni siis) olevan huolestuneita ja pelästyneitä. Miksi siis minun piti olla kiltti reipas peloton tyyni aurinko?

Muutama kuukausi sitten olin päivystysajalla hammaslääkärissä. Kun kävelin sieltä kotiin, itketti. Tilanteeseen nähden kohtuuton tunne. Kuin olisin lapsi ollut, ja yksin sen kipeän hampaan kanssa.

Tämänpäiväinen työterveyshoitaja oli toista maata kuin se, jonka kohtasin elämäni ensimmäisessä työterveystarkastuksessa. Silloin olin maaseudun pikkukaupungissa opettajana, söin mielialalääkkeitä, nukkuminen oli mitä sattuu ja minulla oli aika voimakkaita itsetuhoajatuksia. Kun se hoitsu kuuli depressiosta ja univaikeuksista, hän suositteli minulle luontoa, liikunnan lisäämistä ja painonvartijoihin liittymistä. Tulin vastaanotolta itkua vääntäen kotiin, tuntui että oloni oli kokonaan mitätöity ja selitetty huonolla fyysisellä kunnolla ja ylipainolla. Ongelmani ei siis ollutkaan psyyke vaan sooma, ja minun pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa kuntoilla.

Tänään tässä työterveystarkastuksessa (työhöntulotarkastuksessa oikeastaan) kerroin kättelyssä masennuksesta ja Kelan terapiasta. Olisi ollut mielenkiintoista, jos se edellisen kerran täti olisi joutunut kohtaamaan minut uudestaan. Olen tavallaan omassa tahdissa 'noudattanut' hänen ohjeitaan - tosin Painonvartijoihin en ole liittynyt missään vaiheessa. Paino on normaali (olen liki alipainoinen) ja kunto on kohtuullinen, mutta edelleen minulla on hoitoa vaativa masennus.

Eipä silti, olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse raahata mukanani 30 kiloa ylimääräistä painoa. Ei liikapaino depressiota helpota - muttei se kyllä selitäkään.

Nyt työterveyshoitaja totesi tapaamisen loppupuolella, että terapiatuen saaminen on todella hyvä juttu. Seuraavassa lauseessa hän mainitsi työterveyspsykologin palvelut, jotka ovat kenties tarpeen sitten terapian jälkeen. Onneksi eivät kaikki työterveyspuolen ihmiset ole näitä, jotka tarjoavat kuntoilua lääkkeeksi vaivaan kuin vaivaan.

Bussissa matkalla töihin mietin sitä, etten voi kaikkea omaa oireistoa ja hermoherkkyyttä laittaa vain oman persoonan syyksi. Kai sitä on ihmisiä, jotka ovat vapaita sukurasitteista, ei ole hulluja, juoppoja tai muuten vain omituisia? Tai ainakin heihin on suhtauduttu toisin kuin minun suvussa on, meillä se suhtautuminen on saanut aikaan lisää ongelmia. (Postaan välillä, jos alan sukua selvittää, niin tästä tulee piiitkä juttu.)

maanantai 3. joulukuuta 2007

Pitkän päivän ilta,

aamulla kahdeksaksi töihin, töistä bussilla terapiaan ja bussilla taas kotiin. Täällä klo kuuden jälkeen.

Edelleen käytän ruokaa hölmösti. Kotona kävelen suoraan jääkaapille ja teen voileivän, toisen ja kolmannen. Sinänsä se ei ole kauhean vaarallista, kun päällä ei ole voita ja meetwurstia. Mutta periaatteessa tarvitsisin jonkun muun keinon nollata (työ)päivä ja siirtyä vapaalle.

Joku muu juo, minä syön.

Jos vaikka lukisin kirjaa? Kirjoittaisin? Joogaisin? Se reitti jääkaapille vain on hirveän tuttu, sille lipeän automaattisesti, kun olen yksin, väsynyt ja nälkäinen.

Nälkäänsä pitää syödä, mutta pitääkö sitä ruoka hotkia seisaaltaan jääkaapin vieressä suoraan kiposta?

No, oikeasti tämä on vielä pieni juttu. Koitan olla syyttelemättä itseäni, vaikka olen siinä ihan hirveän hyvä. Olen tosi hyvä rypemään kohtuuttomissa itsesyytöksissä ja tosi huono auttamaan itseäni vaikeuksissa. Siis, olisin voinut syödä vielä nopeammin ja vielä enemmän, sain lopetettua melko pian. Fyysisesti olo on melko hyvä, en ole ähkyssä. Oikeastaan ihan hyvä, tämän päivän jälkeen. Töissä oli yksi ihminen sairastunut ja työjärjestelyt menivät sitä myöten uusiksi, soittelin heti aamusta työkaverille kotiin (inhoan ihmisten häiritsemistä tuolla lailla... mutta oli pakko kysyä, voisiko hän vaihtaa vuoroa ja tulla silloin kun sairastuneen olisi pitänyt tulla). Päivä oli hiukan kireä ja terapiaan mennessä satoi vettä, sieltä palatessa räntää.

Jos nyt söin kolme voileipää, eilistä kylmää kasviswokkia, purkillisen yosaa ja lakritsia kourallisen, niin ei se maailmaa kaada.

Taidan mennä lukemaan kirjaa. Ihana huomata, että pystyn keskittymään lukemaani helpommin kuin ennen. Ei tarvitse pinnistellä päästäkseen käsiksi romaanin maailmaan.

sunnuntai 2. joulukuuta 2007

Kävelin ulkona

tänään, näin oravan, tikan ja jonkin tunnistamattoman pikkutirpan (varpunen se ei ollut). Tikka hakkasi männynrunkoa, mänty oli korkea, se huojui ja tikka huojui männyn mukana.

En pääsisi sinne tikan korkeuksiin omin voimin, tarvitsisin vintturin ja silti perillä huimaisi.

Pelkään korkeita paikkoja. En kykene keittiötikkaillekaan nousemaan, jos lähettyvillä ei ole seinää tai muuta tukea.

Korkeissa rakennuksissa tunnen silti olevani turvassa. Niissä on seinät ympärillä. Ei seinien lävitse voi pudota kuin unessa. Nyt tässä uudessa asunnossa olen taas maan yläpuolella. Makuuhuoneen ikkunasta näkyy taivasta ja nostokurki. Edellinen makuuhuone oli sisäpihalle päin ja sisäpihan keskellä oli lasten leikkipaikka. Ikkunan ohi kulkivat lapset ja aikuiset. Pidin verhot kiinni, en halunnut nähdä ihmisiä enkä halunnut tulla nähdyksi.

Lapsena olin kömpelö, aikuisena kömpelyys on säilynyt. Lapsuuden kömpelyys on peruja vanhempieni peloista: he kuvittelivat etukäteen ne pahimmat mahdollisuudet ja varoittelivat, mitä sitten tapahtuisi, jos kiipeäisin ja jos putoaisin - ja niin, varmasti putoaisin, kun kerran olen niin kömpelö.

Kävely rauhoittaa ja vapauttaa minua. Kulkeminen ilman erityistä päämäärää, ilman kasseja tai muita kantamuksia, pysähtyminen kun siltä tuntuu - löytyy oma rytmi. Tarmokkaat tuulipuku-urheilijat syöksyvät ohi molemmilta laidoilta sauvat tai sykemittarit käsissä, mutta mitä sitten.

Mietin etten ole moneen vuoteen ollut myöhäissyksyllä näin hyvässä kunnossa. Jaksan kaamosta, kun on niin paljon uutta, virtaavaa, muuttuvaa. Viime syksynä sinnittelin, sitä edellisenä olin pudonnut masennukseen, jota jo ennakolta olin pelännyt. Monta marraskuuta olen ollut voimaton, ahdistunut, väsynyt, itkuinen. Rähminyt päivästä toiseen mauttomassa arjessa. Nyt on erilaista. Ihanaa. Hienoa. Kiitos sille jollekin nimettömälle korkeammalle voimalle, joka auttaa minua.