Ilahduttaa se, että näemmä koululiikuntakirjoitukseni on saanut muutkin kirjoittajat tarttumaan aiheeseen. Puolihuolimattomasti olen noita muita kuntoilu-teeman kirjoituksia lukenut, ja ne tuntuvat keskittyvän kovasti mekaniikkaan: mikä syke ja montako minuuttia, paljonko kaloreita, montako kilometriä.
Jos syke, minuutit, kalorit ja kilometrit ovat olennaisia, niin on ihan turhaa innostaa minua liikkumaan minnekään. Ahdistun mittaamisesta, yhdistän kaikenlaisen mittaamisen vikojen etsimiseen. Ahdistun myös "liikuntapakkopuheesta", siis siitä yleisestä terveyshöpinästä, jossa annetaan ymmärtää, että ihminen on jotenkin erityisen holtiton ja liki itselleen vaarallinen, jos hänellä ei ole liikunnallisia harrastuksia.
Ymmärrän paljon paremmin himolukijaa kuin himoliikkujaa. Olen himolukija-aikoinani ollut paljon paremmassa kunnossa henkisesti kuin 'himoliikkujana', sillä minulla liikkumisen pakko liittyy sisäiseen levottomuuteen. Minua on hirveän vaikea vakuuttaa siitä, että olisi moraalisesti "parempaa" käydä viiden kilometrin lenkillä kuin lukea Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta. Kaikkea ei ennätä. Mieluummin hankkisin sielun sivistystä kuin ruumiin kuntoa, jos ne joutuisi asettamaan vastakkain.
En luultavasti kävisi kävelyilläni, jos minulla olisi ulkoinen pakko niihin (ts. ne kuuluisivat osana johonkin liikuntaryhmän viikkosuoritukseen tai jos esim. koiran kanssa olisi 'pakko' mennä lenkille. Jollakulla se ulkonen pakko kai vetää liikkumaan, minua se jähmettää ahdistumaan sohvan pohjalle.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti