jos ja jos ja jos

Sunnuntaina ystävän kanssa kahvilla kaupungilla.

Puhuttiin siitä, miten hallitsematonta eläminen on - ja miten sitten kumminkin annetaan ymmärtää, että voisi hallita (elämää, terveyttä, parisuhdetta). Ystävä on himpun minua nuorempi, hänellä on reuma, jota tällä hetkellä lääkitään sytostaateilla. Hän sanoo antaneensa vasta hiljan itselleen anteeksi sen, ettei saanutkaan pidettyä tautia kurissa elämäntavoilla. Vaikka hän miten söi terveellisesti, liikkui, venytteli, noudatti kaikkia saamiaan ohjeita (ja vielä muutamaa omaansakin), hän ei parantunut. Ja sairastaminen tuntui rankaisulta, merkiltä, ettei olekaan tehnyt tarpeeksi tai hyvin tai edes riittävästi.

Kaikki hallitseminen syntyy lopulta pelosta, siitä pelosta, että kuvittelee asioiden (elämän, terveyden, suhteen) muuttuvan kestämättömäksi.

Pelottaa (jos ja jos ja jos) jos ne minun silmäoireeni ovatkin niitä, jotka etenevät ja sokeuttavat. Vanhuuden kuvitelmissani haluaisin säilyttää kaikki aistini edes jotenkin toimivina.

Eroamisesta luulisin selviäväni. Paitsi (jos ja jos ja jos) jos eroon yhdistyisi muutakin kuin ero. Jos puolisko päättäisi erota mennäkseen yhteen jonkun toisen kanssa ja hankkisi sen toisen kanssa lapsia, niin ketju tuntuu ajatuksena sietämättömältä. Meidän lapsikeskustelut ovat pelkistettyinä minun "ehkä" lapsille ja puolison "ei" lapsille. Puoliskon "ei" on pätenyt 40 vuoteen asti tässä ja hänen aikaisemmissa suhteissaan, minulla "ehkä" on ajatusleikki, joka ei vaadi toteuttamista. Mutta se ajatusleikki on kumminkin olemassa - minun mielessäni. Puoliso on "ei"-lauseellaan rajannut todellisuutta meidän molempien puolesta. Minulla on vain yksi elämä, joten tästä saan yhden rajan... Mutta olisi aika sietämätöntä, jos raja paljastuisikin myöhemmin vain sumeaksi toisen mielen oikuksi. Nyt lasten haluamattomuus (tai omalla kohdallani liian laimea haluaminen) yhdistää meitä ja erottaa meidät isosta osasta ikäisiämme lapsettomia pareja. Mies loikkaisi toiseen leiriin, jos hän haluaisikin lapsia.

Heh. Kaikesta huolimatta (tai juuri noista jos-lauseista johtuen) on ollut hyviä hetkiä. Näen juuri nyt oikein hyvin ja puolisko on tuossa lähellä

Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )

Jos olisin saanut sen työpaikan...

Maalaus on Dod Procterin Morning vuodelta 1926 (täältä).

Tänään töissä mietin, miten sen yhden työpaikan menettäminen voi olla hyväksi. Olen ollut tässä nykyisessä duunissa vasta runsaat puolitoista vuotta - ja sitä ennen olen maksimissaan kaksi vuotta ollut samassa työpaikassa. Se kaksi vuotta oli ammattikoulun ja iltalukion opettajana olemista. Odotin joka päivä, että löytäisin pakoreitin pois. Mietin aamuisin, voisinko vain jättää menemättä. Jos kävelisinkin kotoa työpaikan sijaan linja-autoasemalle ja ostaisin lipun ihan minne vaan rahat riittäisivät. Jos vain jäisin menemättä töihin ja jättäisin soittamattakin - katsoisin, miten pitkään kestää, ennen kuin joku reagoisi (ja kuka joku se reagoija olisi). Jos jättäytyisin tien varteen odottamaan rekkaa ja heittäytyisin alle.

Ja sitten se sivu suun mennyt työpaikka. Tässä nykyisessä työnkuvaan kuuluu lyhytkurssien vetäminen - kurssilaiset siis tulevat kodeistaan kurssitettaviksi ja ovat ihan aikuisia, suurin osa jo eläkeläisiä. Noiden kurssien pitäminen ahdistaa jossain määrin, mutta ryhmät ovat koostumukseltaan niin pieniä ja epäkoulumaisia, että koen selviäväni - ja selviytymisen kokemusta opettamisesta en ole ikinä ennen saanut. Sivu suun menneessä työpaikassa olisi periodeittain pitänyt käydä kouluissa pitämässä tunteja ryhmille (siis tavallisille koululaisille). Nuo periodit ovlisivat olleet lyhyitä... Silti pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi olla koululuokassa opettamassa, ahdistaa. Tiedän selviäväni koulusta hengissä, mutta mielelläni en sinne mene. Työhaastattelussa en koulu- ja luokkakammosta puhunut, viittasin vain esiintymisjännitykseen. Osatotuus... Jännittäminen on vielä aika positiivinen juttu, sen yleensä hallitsen. Sen sijaan en usko että kovin pitkään kykenen jaksamaan, jos päädyn vanhoihin opetus-ahdistus-tuntemuksiini.

Nyt kun en enää ole päätoimisesti opettajana, kehtaan selittää ääneen tuntemuksiani koulumaailmasta. Kun olin ensimmäisessä opettajan paikassa yläasteella, en kyennyt myöntämään tunteitani edes mielenterveyden asiantuntijoille. Koin hirveän "pitäisi" vaatimuksen - pitäisi olla työlleen omistautunut ja innostunut, pitäisi pitää oppilaista, vaikka iso osa heistä edusti sellaista mölisevää tai kikattavaa laumaa, josta olin jo omassa nuoruudessa jäänyt ulkopuolelle ja jonka koin vieraaksi. Hävetti, kun en pystynyt edes tunnetasolla täyttämään vaatimuksia - saati että olisin ollut edes kohtuullisen hyvä opettaja (siis: hyvin asiansa jäsentävä, jämäkkä, kannustava, faktatiedot hallitseva...). Sisäinen kokemukseni työn sujumisesta erkani jatkuvasti kauemmas siitä, mitä minun olisi ollut tarkoitus tehdä (oli tarkoitus, mutta en kyennyt tavoittamaan sitä tarkoitusta, kun olin niin jumissa). Jumiuduin häpeään ja siihen etten osannut opettaa.

Jossakin vaiheessa vaihdoin sähköpostilla kokemuksia yhden sairaseläkkeelle päätyneen opettajan kanssa. Hän kertoi tragikoomisen tilanteen työvuosiltaan: oli pitänyt aamulla oppitunnin, sen jälkeen hyppytunnilla ajanut autollaan koululta järven rantaan ja päättänyt hukuttautua, rannalla kumminkin epäröinyt, ajanut takaisin koululle ja pitänyt iltapäivän tunnit. Koko päivästä ulkopuolinen näki rikkumattoman kuvan: oli aamun tunnit, poistuminen koululta asioita hoitamaan, paluu ja taas iltapäivän tunnit. Kaikki hyvin.

Nykyinen duuni on unelma päätoimiseen opettajana olemiseen verrattuna. Lähden mielelläni töihin, kaipaankin sitä tiettyä toimeliaisuutta, joka siellä vallitsee. Kotona tähän vuodenaikaan venyn, vanun, rämetyn. Saatan puoliksi maata tunnin sohvalla tekemättä mitään. Tai kävellä jääkaapille närhimään juustokimpaleesta palaa (juu, syön juustoa ihan paljaaltaan). Tai pyöriä netin huuhaakeskusteluissa. Tai kulkea rapsuttamassa jotakuta nelijalkaista.

Vatkaan vaan samaa taas

Niin, olenhan minä saanut sanottua terapiassa ne isoimmat asiat. Olenko sitten päässyt niiden läpi tai niistä irti tai työstänyt ne häiritsemättömiksi, en tiedä.

Minun pitäisi lopettaa googlaaminen sinne tänne. Lueskelin äsken muutamaa vestibuliitti-aiheista juttua, eikä olo niistä varsinaisesti parantunut. Ja sitten vielä TherapiaFennica toteaa näin:

"Vulvassa sijaitsevat kondyloomat eivät muodosta suurta riskiä maligniteetin suhteen ja niiden hoidossa kannattaa olla melko konservatiivinen. Liian aggressiivisella hoidolla saatetaan aiheuttaa pahempia oireita (vulvodynia, vestibuliitti), kuin itse tauti aiheuttaa."

En osaa olla jossittelemättä tässä kohden, sillä jos tuo pitää kohdallani paikkaansa, niin se vuoden 1991 kondyloomanhoitorumba sairastutti minut. Lisäksi se sai aikaan ihan helvetinmoista ahdistusta ja gynekologipelon. Olin siis silloin mennyt YTHS:n lääkärille epämääräisten virtsatievaivojen, alavatsakipujen ja kirvelyjen takia. Virtsasta ei löytynyt mitään, sain jotakin aineenvaihduntaan vaikuttavia pillereitä, mutta ne eivät auttaneet. Minut lähetettiin ultraäänitutkimuksiin ja virtsaputken tähystykseen (jälkimmäinen oli melkoisen kivulias toimenpide). Ultrassa näkyi kysta munasarjassa, ja sain pikalähetteen paikallisen keskussairaalan naistentautien poliklinikalle. Siellä oli sitten päivystävä gynekologi, keski-ikäinen mies, ja ensimmäinen gynekologikäyntini ikinä. Jännitin niin paljon, etten osannut jännitykseltäni edes sanoa, että jännittää. Lääkäri runnoi sisuksiini jonkin tähystimen (?), operaatio oli sitä virtsaputken täyhystystä kivuliaampi. Siinä sivussa hän löysi myös kondyloomia ulkoisilta limakalvoilta. Jälkikäteen minulla kulki mustelmavyö alavatsan päällä (hän kun myös tunnusteli munasarjat) ja vuosin verta ja mulla oli paitsi syöpäepäilys myös tieto sukupuolitaudista - jonka olin saanut ihan ilman seksiä noin vaan lennosta nappaamalla.

Kuukauden päästä oli jatkotutkimus. Lääkäri oli toinen, nuori naiskandi, joka marssitti diagnoosinsa tueksi lauman lääketieteen opiskelijoita. Makasin siinä tuolissa koivet levällään ja valkotakit vakuuttivat: kysta oli kadonnut. Kondyloomat päätettiin hoitaa laserilla pois (poliklinikalla, nukutuksessa). Papanäyte oli puhdas.

Ja tästä eteenpäin oireet jatkuivat edelleen, mutta olin päätellyt, että niistä on ihan turha selittää mitään. Annoin olla. Koitin toipua edellisistä tutkimuksista. Taidan toipua niistä edelleen.

Jos voisi valita jotakin hetkiä elämästään pois, niin noista toisen opiskeluvuoden tutkimuksista ei seurannut mitään hyvää. Mutta kun en pääse aikakoneella säätämään niitä olemattomiinkaan... Ilman noita juttuja olisin luultavasti vähän enemmän sovussa kroppani kanssa ja osaisin hoitaakin itseäni paremmin. Esimerkiksi olisin uskaltanut mennä lääkäriin hiukan aikaisemmin.

Joskus

Joskus haluaisin olla kissa. Tai kenties jokin lintu. Tervapääskynen - ne eivät laskeudu koskaan maahan, nukkuvatkin ilmassa.

Haluaisin lentää, mutta en näe edes unia lentämisestä.

Tynnyristä ulos

Äiti ei ole paha ihminen. Olisi yksinkertaisempaa, jos hän olisi ollut väkivaltainen tms. Silloin voisi osoittaa lakipykäliä yhdellä sormella ja toisella äitiä, voisi sanoa, mitä pykäliä vastaan hän on rikkonut.

Etäisyys ja puhumattomuus eivät ole rikoksia. Ei ole rikos sekään, ettei äiti ole pitänyt minua sylissä lapsena tai halannut. On aivan kuin hän olisi fyysisen läheisyyden puutetta yrittänyt korvata ylihuolehtimisella, pitämällä jatkuvasti näköpiirissä, suojelemalla hyppimästä, kiipeämästä, juoksemasta. Ei sekään ole rikos. Ei ole rikos, jos lapsen opettaa avuttomaksi ja osoittaa hänelle, että hän on hyvä ja kiltti silloin kun hän on passiivinen, paikallaan, hiljaa.

Olen tynnyrityttö. Taaperona juoksentelin liian innokkaasti mökin pihamaalla sillä aikaa kun aikuisilla oli tärkeämpää tekemistä. Jotten olisi juossut vetiseen ojaan, niin vanhemmat laittoivat minut tyhjään sadevesitynnyriin, sellaiseen metalliseen ruostuneeseen hökötykseen, jossa on korkeutta puolitoista metriä ja halkaisijaa metrin verran. Vanhemmat istuttivat perunaa, minä olin tynnyrissä.

Sitä tekoa olen joskus nimittänyt pahuudeksi. Useimmiten se on tuntunut vain hiukan keinottomien ja hiukan ylihuolehtivien vanhempien ratkaisulta.

En muista tynnyristä mitään. Isä kertoi siitä joskus kun olin jo aikuinen, kertoi vähän naureskellen ja samalla kysellen: muistatko? tiedätkö?

Luulen että kaksivuotias minä on ollut hyvin hämmentynyt ja peloissaan tynnyrissä. Taivas on ollut jossakin korkealla, tynnyrissä on ollut hämärää ja kumisevaa, isä ja äiti näkymättömissä tynnyrin ulkopuolella.

Toisenlainen tynnyri rakentui ylenpalttisen suojelun ympärille. En lapsena tai nuorena ollut koskaan öitä poissa kotoa ystävien luona tai leireillä. Rippikouluun ilmoittauduin leirille, kun halusin syyn päästä pois vanhempien helmoista. Rippikoulun jälkeen olin taas kotona. En ole eläissäni ollut yökylässä tai kotibileissä.

Kun lähdin opiskelemaan yliopistoon, matkustin ensimmäisen matkan junassa äidin kanssa opiskelupaikkakunnalle. Olin noloudesta mykkä, kun kämppäkaverini oli minua vanhempi, Helsingistä ja muutti tavaroita kavereittensa kanssa. Minulla oli vain äiti, muita en tuntenut.

Seuraavana viikonloppuna matkustin ensimmäisen kerran junalla yksin (tietysti kotiin vanhempien luo). Seuraavalla viikolla - tai sitä seuraavalla - taisin opetella käyttämään pesukonetta.

Ei kai ole rikos kasvattaa lapsensa avuttomaksi ja riippuvaiseksi? Olen järjettömän kateellinen, jos kuulen tai luen toisenlaisesta äidistä. Sellaisesta joka koskettaa ja halaa, joka rohkaisee, joka uskoo, joka tukee, joka iloitsee lapsensa puolesta. Olen elänyt toisenlaisessa todellisuudessa. Minun on pitänyt kamppailla kahdella kentällä: omien epävarmuuksieni ja äidin pelkojen kanssa. Olen oppinut, ettei äidille kannata kertoa asioista, jotka eivät ole vielä toteutuneet. Kaikki muutokset ovat äidille mahdollisuuksia huonompaan. Silloinkin kun muutos on jo tapahtunut, häntä pitää vakuutella.

Olisi kenties ollut jollain lailla helpompaa, jos äidin pelot ja neuroosit olisivat äityneet niin isoiksi, ettei niitä olisi voinut pitää piilossa. Jos äiti olisi joutunut jonkinlaisen hoidon piiriin, niin olisin kenties aiemmin tajunnut, etteivät kaikki äidit ole samanlaisia, tai ettei äidin omituisuus ole minun syytäni. Vaikka eläisin miten rajattua ja turvattua elämään aivan hänessä kiinni, niin silti herättäisin (muka) hänessä huolta ja levottomuutta.

No, näitä samoja asioita olen hiukan eri muodissa kirjoittanut monta kertaa. Tämä kerta ei taida sisältää mitään olennaista muutosta. Sen verran terapia on auttanut, etten ole enää ihan niin kiinni kaunassa ja katkeruudessa. Välillä on hetkiä, jolloin tuntuu että olen hukannut elämästäni vähintään vuosikymmenen pelkkiin irtipääsemisyrityksiin ja oma elämä on ollut lähinnä hengissä pysymistä. Jos olisinkin ollut hiukan vähemmän lapsi silloin kun aloitin opiskelun, olisin rohjennut enemmän, olisin kenties kyennyt valikoimaan toisenlaiset aineyhdistelmät ja välttänyt kokonaan sen, että seurasin laumassa ja ajattelematta opetusharjoitteluun ja lopulta kouluun. Olisin kenties kyennyt solmimaan jonkinlaisen miessuhteenkin, olisin saanut korjattua vääristyneitä käsityksiä ruumiista ja seksuaalisuudesta ja naisena olemisesta.

Josjosjosjos.

Haja-ajatuksia

Tänään ei taida olla kovasti asiaa.

Heräsin aamulla lievään valoon makuuhuoneessa - kevät alkaa olla liki.

Töissä mietin yhtä tuttua, joka tekee ihanan rauhallisesti hommansa esim. kurssien vetämisessä. Ihan eri tyyli on hänellä kuin minulla, hän on kuin hyvin määrätietoinen juna, joka etenee radallaan aikataulussa... Mutta toisaalta hänellä on myös laput silmillä: hän ei oikein kuule eikä näe muuta kuin oman kurssimateriaalinsa ja ohjelmansa.Hän on myös vetänyt samat jutut vuodesta toiseen samalla lailla (näin mulle kerrottiin). Ehkä minun hötkyilevässä kuuntelevassa poukkoilussani on omat hyvät puolensa. Ainakaan en missään vaiheessa unohda läsnä olevia ihmisiä.

Jospa nyt alkaisin vähitellen nähdä muitakin kuin vikoja tekemisissäni.

Töitten jälkeen makasin sohvalla lukemassa romaania (Augusten Burroughs: Juoksee saksien kanssa). Oi autuutta.

Juu ei

Että voi yksinkertaisten päätösten tekeminen olla vaikeaa. Tässä ei edes ole kysymys isosta asiasta.

Tekisi kovasti mieleni mennä keikalle. Laiskottaa vaan armottomasti eikä laiskotuksen vallassa huvittaisi vääntäytyä bussilla keskustaan ja jonottaa sisäänpääsyä eikä järjestää itseään sitten yömyöhällä käänteisessä järjestyksessä takaisin.

Niin ja keikaus pitäisi tehdä yksin, kun puolisko pitää Kuulaa lievän vastenmielisenä tai ainakin mielenkiinnottomana. On tylsää notkua yksin baarissa odottamassa keikan alkamista, mutta vieraitten seuraan lyöttäytyminen taas nostaa ihan liikaa sosiaalista ahdistusta. Baaritiskillekään en halua, kun en tykkää juoda yksin. Sitä paitsi huomenna on työpäivä ja nykyisellä alkoholinkulutuksellani (ehkä kaksi viinilasillista viimeisimmän vuoden aikana) en taitaisi jaksaa edes yhtä olutta.

Noh, jos tätä vielä pari tuntia vatustelen, niin ehtivät aloittaa ilman minua.

Ihan kohta

Aamuvuoron jälkeen olen kohta puolitoista tuntia lykännyt ulos menoa.

Viime viikosta asti on mielessä pyörinyt, että puoliskolle voisin ihan kohta sanoa vaikka kolme sanaa tästä parisuhteesta. Jotenkin vaan ei osaa... Tai ei ole pakko. Kun ei ole pakko, niin vältän kaikkia ääneen sanottuja tunneilmaisuja. Samalla tiedän, että olisi pakko oppia ilmaisemaan niitä tunteitaankin, muuten oleminen näivettyy. Nurinkurista, että "pakko" löytyy aina sillä hetkellä, kun tarpeeksi iso ahdistus tai kiukku pyrkii pintaan. Välittämistä ja r-sanoja voin vältellä ilmeisesti vaikka maailmanloppuun asti.

Ihan kohta kännykän akku on latautunut sen verran, että se jaksaa soittaa musiikkia pakkasessa. Silloin menen.

Ja illalla sanon ne vähintään kolme sanaa. Olen luvannut itselleni.

Kuka olisin, jos

Jokin lukemani juttu sai miettimään, kuka olisin, jos

Jos en olisi syntynyt keskosena vaan normaaliaikaisesti, jos en olisi joutunut kuukaudeksi keskoskaappiin.
Jos äiti olisi käynyt töissä, jos äiti olisi ollut vähemmän pelokas.
Jos isä ei olisi ollut rintamalla nuorena, jos isällä olisi kaksi kättä.
Jos isä ja äiti olisivat tutustuneet nuorempina, jos he olisivat olleet aviossa jo vuosia ennen syntymääni.
Jos olisin lapsena ollut notkea, normaalipainoinen, motorisesti taitava.
Jos minulla olisi ollut oma huone.
Jos minulla olisi sisaruksia.
Jos olisimme asuneet isommassa kaupungissa.
Jos en olisi saanut silmälaseja.
Jos olisin päässyt Lallintalolle teininä.
Jos olisin alkanut seurustella lukiossa.

En minä tiedä! En tiedä, kuka olisin, jos vanhempani olisivat olleet vaikka 25 kun synnyin (todellisuudessa isä jäi eläkkeelle, kun olin kymmenen). Jos olisi kotona ollut muitakin kuin vanhemmat ja minä. Silloin ei ehkä minuun olisi kiinnitetty niin kohtuuttomasti huomiota, minua ei olisi suojeltu niin valtavasti. Olisin mennyt sille Melrosen keikalle vuonna -84 (suunnilleen), olisin mennyt monelle muullekin.

Jos olisinkin osannut splagaatit ja kärrynpyörät, loikannut keveästi hevoselle ja tehnyt piruetteja jäällä. Varmasti silloin olisi ollut hiukan paremmat edellytykset lähestyä teinihikeä pursuten naapuripulpetin Teppoa.

Nuo ovat niitä isoja ja pieniä asioita, jotka vaikuttavat taustalla minussa, nykyhetkessä. Miten sitä on niin vaikea hyväksyä? Ehkä siksi, että välillä pieni piru korvassani kuiskuttaa, miten voisi olla helpompaa ja yksinkertaisempaa, jos. Ei tarvitsisi painia huonommuudentunteitten ja joukkoon kuulumattomuudenolojen kanssa, eikä epäillä että omien estojen ja pelkojen ja hämmennyksen takia elämä menee ohi niin että sitä vain pysyy hengissä elämättä elämää. Estoja, pelkoja ja hämmennyksiä ei välttämättä olisi ollenkaan, jos olisin syntynyt eri aikaan ja muutama pikku yksityiskohta olisi ollut hiukan toisin.

Jos nuo yksityiskohdat olisivat toisin, niin luultavasti silloin mukana olisi aivan toisia ihmispoloa mutkalle vääntäviä asioita. Tai jos kaikki olisi ollut täydellisen helppoa, niin millainen ihminen olisin? Täysin empatiakyvytön muiden ihmisten pelkojen ja epävarmuuksien suhteen? Kyvytön näkemään ympäristöäni? Kontrollifriikki suorittaja?

Heh, tulipas tästä hyödytöntä hötkyilyä. Jospa menisin juomaan sen jo vähintään vartin verran hautuneen teeni.