Oli syntymäpäivä taannoin. Tarvitsisi kai päivittää tämä virallinen vuosipäivä myös blogin kuvaukseen, kun siellä tuota vuosirengasmäärää roikotan. En tunne itseäni vuotta vaille nelikymppiseksi. Toissapäivänä suustani lipesi yhden ihmisen kuvauksessa jotakuinkin tämmöistä: "...nuori, suunnilleen mun ikäinen". Mies muistutti, ettei "mun ikäinen" ole erityisen nuori.
Missä kohden ei enää voi sanoa olevansa nuori? Menikö se nuoruus jo... yli kymmenen vuotta sitten? Mutta enhän minä silloin tuntenut itseäni nuoreksi, olin väsynyt, ikäloppu, harmaa, rätti.
Nyt sain elämäni ensimmäisen hevosen synttärilahjaksi. Se ei syö heinää eikä potki, mutta on iso ja pehmeä ja sen harja ja häntä ovat jotakin jouhimaista ainetta.
Jos ihan tarkkaan itseni asettelen, niin voin istua sen selässä. Kokeilin ratsua heti kun jäin kahden hepan kanssa. Miehen nähden en kehdannut alkaa istuksia ponin päällä. (Voi, pitäisi lopettaa nämä "en kehtaa"-jutut. Ei näissä ole mieltä. Jos mies kehtaa ostaa minulle valtavan pehmolelun, niin minunko pitäisi suhtautua siihen vakavasti ja totisesti... Eikä. )
Tässä kohden sivuhuomautus: meillä on paljon omituisia ja lapsekkaita esineitä, etenkin pehmoja. Lapsuudessa oli yksi musta iso pehmokoira. Ennen pehmokoiraa oli yksi nalle, jota hipelöin niin lujasti, että tuli raukka osin karvattomaksi. Molemmat ovat kai jossakin vanhempien asunnon kaapissa.
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
sunnuntai 25. tammikuuta 2009
Kotiäidin lapsen auvo
Onnekseni en ole nähnyt yhden Mikkosen tv-esiintymisiä. Olen vain osunut lukemaan niistä jälkikäteen kirjoitettuja - ja sen perusteella voin olettaa, että rva Mikkonen olisi nostattanut aika lailla verenpainetta.
Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.
Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!
Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.
Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.
Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.
Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.
Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)
Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?
Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.
Olen kotiäidin lapsi. Herrajumala etten olisi halunnut olla kotiäidin lapsi. Olisin halunnut että minulla olisi ollut leikkikavereita. Olisin halunnut olla jonkun kanssa enkä aina äidin kanssa (äiti ei ollut joku, äiti oli aina laittamassa ruokaa tai tekemässä jotain muuta tärkeää). En muista että äiti olisi leikkinyt koskaan.
Hullu ajatus, minun äitini leikkimässä. Kauheaa! Siitähän tulee sotkua! Tavaroita hujan hajan! Melua! Juoksemista ja juoksua seuraavia kaatumisia ja mustelmia ja haavoja ja verta nenästä!
Tiedän luissani, että perhe voi olla pielessä monin tavoin. Ei tarvita rapajuoppoja väkivaltaisia hulluja. Ihan riittää sellainen käpertyvä ja jäykkä oleminen.
Enpä tiedä, olisiko päiväkoti minut pelastanut. Ei se voinut eikä saanut minua pelastaa, sillä äidille ei olisi jäänyt mitään. Äiti halusi olla hyvä äiti, tehdä toisin kuin oma äitinsä, joka oli tehnyt nahkatehtaalla pitkää päivää silloinkin kun lapset olivat olleet pieniä.
Hyvät aikomukset on kai kaikilla vanhemmilla. Jonkun taidot ja valinnat osuvat sitten paremmin yksiin lapsen tarpeitten kanssa kuin jonkun toisen.
Olisinko vähemmän pelkäävä, osaisinko "olla" ihmisten kanssa, jos olisin ollut päiväkodissa? Tuntisinko itseni vähemmän yksinäiseksi, enemmän yhteydessä olevaksi? Olisiko minulla vähemmän ahdistusta, kun en olisi ollut niin kovin kiinni äidissä ja imenyt itseeni hänen pelkojaan ja ahdistuksiaan? En tiedä... Tarhassa olin ennen ensimmäistä luokkaa. Tykkäsin sinne menosta ja siellä olosta, vaikka tunsinkin itseni monesti sivulliseksi, kömpelöksi, vieraaksi.
Niin, nämä ahdistukset... Voi elämä, miten mitättömissä tilanteissa ahdistus laukeaa. Perjantaina aamulla ennen töitä päätin soittaa työterveyteen ja varata ajan lääkärille. (Minulla on eripariset jalat, vasen vahva ja oikea heikko. Nyt taas matkan jälkeen oikea jalkaterä alkoi kipuilla - ja vasen polvi myös. Voisin edes yrittää hoitaa koipiani. Tukipohjallinen? Vahvistusliikkeitä?)
Ah, puhelinpaniikki. Sydän hakkasi hulluna ja kädet tärisivät, kun painelin numerot ja kuuntelin hälytysääntä. Koitin rauhoitella itseäni: kaikki on hyvin, olen turvassa, ei ole hätää, mutta tällä ei ole mitään tekemistä järjen kanssa. Minä joudun puhumaan itsestäni vieraan ihmisen kanssa. Minä saatan tehdä itseni naurunalaiseksi. Minua ei välttämättä uskota. Onko minulla oikeus tähän?
Eihän siinä hirveitä tapahtunut. Soittoon vastattiin, sain uuden puhelinnumeron, soitin siihen samalla paniikkiololla ja kuuntelin nauhoitusta, kunnes siinäkin numerossa vastattiin ja sain ajan. Onnellinen loppu.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Matkustan
Viikonloppu kieppumista liikkuvissa vempeleissä takana. Oli kivaa, kivaa päästä pois tältä työ-koti-ruokakauppa-terapia -raiteelta, kivaa nähdä vieraita maisemia ja erilaisia ihmisiä. Sain tirkistysikkunoita eri maailmoihin: kas, tuossakin ränsistyneessä rapatussa kapeassa talossa asutaan, ovat avanneet verhot, pyykki lepattaa narulla... ja toisaalla joku mies kantaa nopein askelin, väsyneenä, saalista: on mandariinipuun taimi ruukussa, ruukku sylissä.
Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.
On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...
Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.
Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.
Oli kivaa taas kerran huomata, että mahdoton on mahdollista. Kadotan helposti uskoni siihen, että on muutakin kuin itselle tuttu, tavallinen, arkinen. Alan kuvitella, ettei poikkeamia "voi" olla - vaikka miten suunnittelisin jotakin erilaista, niin se on kumminkin pelkkä suunnitelma. Viimeiseen asti kuvittelen kolareita matkalla lentokentälle, peruuntuneita lentoja, kadonneita passeja, pudonneita koneita, kaikenlaisia peruuttamattomia esteitä, jotka tulisivat suunnitelmien tielle.
On euforista, kun kaikesta pelkäämisesta huolimatta mahdoton toteutuu. Kaikki portit ovat avoinna, vapaana. Joka hetki on puhdasta mahdollisuutta - siis kaikissa muissakin asioissa kuin sillä matkalla, jossa lentokone ei pudonnut, passi ei kadonnut, lompakkoa ei ryöstetty...
Tarvitsee muistaa järisyttää itseään aika ajoin. Tarvitsee muistaa järjestää poikkeama arkeen. Poikkeama heittää asiat (ne samat ja tutut) eri kohtiin kuin ennen. Pääsee irti siitä, että epämääräinen "kaikki" olisi "samaa" päivästä ja viikosta toiseen.
Miksi pitääkin sairastaa epämääräistä pelkoa ja ahdistusta? Elämäni olisi rikkaampaa ja vähemmän stressaavaa, jos muutokset arkirutiineihin eivät tuntuisi niin mahdottomilta ja pelottavilta. Vaikka noh, mistä minä tiedän, ehkä sitä sitten ei arvostaisi niitä asioita, joita toteutan peloista ja ahdistuksista huolimatta.
lauantai 10. tammikuuta 2009
Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnasta
Jonain hetkenä eilen tunsin huimaavaa vapautta. Se häipyi ja katosi, mutta ajatuskulku on vielä melkein tavoitettavissa.
Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.
Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)
Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.
Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.
Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.
Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.
On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.
Tähän viimeisimpään vuoteen asti lasten saaminen tuntui minusta mahdottomalta. Ajatus lapsesta herätti pakokauhua. Sellaisen järjettömän tunnetilan luulen löytyvän taustalta näissä median kauhutarinoissa löytövauvoista.
Joskus alkusyksystä kävin Kiasmassa Notkea katu -näyttelyssä. En muista siitä mitään muuta kuin Ann-Sofi Sidénenin In Passing - videoinstallation. Siinä nainen jättää babyklappe-luukkuun vauvan, sairaalassa kuuluu hälytys, henkilökunta juoksee paikalle, vauvaa punnitaan, mitataan, käännellään, tarkastellaan. Istuin videokuvien keskellä penkillä ja itkin. Yritin itkeä sillä lailla hillitysti, että kukaan ohikulkija tai samaa työtä katsova ei olisi huomannut, mutta en kyllä osannut lopettaa itkemistä, kun kerran olin aloittanut. (Loppuihan se myöhemmin, kun siirryin seuraavaan huoneeseen.)
Jostakin tuli mieleeni lause: Aina on sylejä, joihin voi pudota.
Se babyklappen luukku oli syli, metallinen mutta suojeleva. Omanlaisensa babyklappe on ollut se keskoskaappi, josta en muista mitään. Ja äidin syli, jota sitäkään en muista. Ja eräät muut tärkeät ihmiset ovat henkisiä sylejä - heidät voin sentään muistaa.
Huimaava vapaus tuli siitä ajatuksesta, että vaikka haluaisinkin jossain määrin lasta, ei minulla ole mitään pakkoa tai velvollisuutta lapsen hankintaa yrittää.
Nyt minulla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus olla vapaaehtoisesti lapseton. Aiemmin olen ollut lapseton pakosta. Omien lasten saamiseen liittyvät tunteet ovat olleet niin ahdistavia, etten ole tehnyt valintaa lapsettomuuden ja lasten saamisen välillä. Lasten saaminen ei ole ollut vaihtoehto, korkeintaan se on ollut jotain, johon olen pelännyt joutuvani pakotetuksi.
On hienoa, että pakotuksen pelko on väistynyt. Olen vihdoinkin tajunnut, että minä saan tehdä oman valinnan. Tietysti päätöksillä on seurauksensa, mutta seurauksena ei ole se, että minua "rangaistaisiin", kun poikkean ruodusta tekemällä toisin kuin kuuluu. Voin lakata syyllistämistä itseäni ja moittimasta itseäni siitä, etten yritä tarpeeksi. Että olisin pelkuri tai laiska tai itsekäs tai saamaton. Saan olla oma itseni - ei se lapsettomuus minua huononna.
keskiviikko 7. tammikuuta 2009
Anna ajatukselle pikkusormi...
Voi hyvää päivää tätä päätä. Piti mennä hankkimaan ainakin yhden vuorokauden unettomuus ja parin ajatusmylly, ihan vaan koska muutakaan tekemistä ei ollut.
Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.
Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".
Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?
Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.
Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.
Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).
En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.
Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.
Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.
Pukkasin jo ajatukset ilmoille tuolla, joten en taida enää jaksaa vääntää tähän tiivistelmää.
Sitä myllyn käynnistänyttä ajatusta en ole tainnut näkyviin kirjoittaa. Se on tyyppiä "murehdin ennakolta asioita, joita on mahdoton tietää".
Siis: miten voisin varmistua siitä, etten esim. kymmenen vuoden kuluttua haikaile oman jälkikasvun perään ja olekin sitä mieltä, että oli virhe olla yrittämättä lisääntymistä?
Ei tuohon kysymykseen ole vastausta. Haluan taas mahdottomia. Ei ole olemassa mitään tunnemankelia, jonka läpi veivaamalla tuloksena olisi silkoisia ja huolella laskostuneita tunteita, juuri niitä mitä halusinkin.
Itsekseni pelkään tylsistymistä, elämän kapeutumista ja kaunaisuutta. Mutta kai nuo kolme kamaluutta voivat hiipiä elämään ihan ilman lapsia (tai lasten kanssa). Pitäisi vain osata luottaa. Ja osata olla kaunoittumatta.
Lapsettomuus on aika ehdoton asia miehen takia. Mies ei millään lailla edes harkitse lapsia, sillä hän ei siedä sitä mahdollisuutta, että lapsi myöhemmin elämässään sairastuisi alkoholismiin (niin kuin mies itse, miehen veli, miehen isä, miehen äidin veli, miehen äidin veljen poika... lista on aika loputon ja vakuuttava, osa on kuollut tautiinsa ja osa on hengissä mutta pää reikäjuustona).
En osaa kumota miehen logiikkaa, joka perustuu omaan kokemukseen. En minä tiedä alkoholismista kuin välillisesti ja etäältä. Ei minulla ole pokkaa mennä sanomaan, että mehän hoitaisimme sen lapsen (tai lapset) sukupuolesta riippumatta niin taidolla ja suojeluksessa, että geneettiset heikkoudet jäisivät piileviksi.
Se että ensinnäkin löytäisin itsestäni palavan halun saada lapsia ja sitten vielä lähtisin toteuttamaan tuota halua (eli etsisin lapsille jonkun muun biologisen isän kuin puolisoni), on ihan silkkaa scifiä. Omat lapsiajatukseni ovat niin häilyviä ja epämääräisiä, että niiden varaan ei rakenneta projektia, jossa etsitään mies, laittaudutaan raskaaksi ja siinä ohessa vielä sovitetaan monimutkaiset sosiaaliset velvoitteet ja vastuut kohdalleen.
Niin ja jos joku nyt ihmettelee, miten ihmeessä olen päätynyt naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei halua lapsia, niin... en minä ole halunnut lapsia. En viime vuonna, edellisenä tai viisi vuotta sitten. En koko ikänäni. Nyt viimeisimmän vuoden aikana on tullut lievä hiljainen ehkä. Sitä ehkää ei voi liian tarkkaan kuunnella, sillä en osaa elää sen mukaan. Olisi ehkä tullut aikaisemmin, vaikka kymmenen vuotta sitten, niin olisin ehtinyt varautua. Nyt tulisi vähän liian kiire.
perjantai 2. tammikuuta 2009
Harvinaisen hyvä
On niin hyvä olo, että olen melkein - terve? - mitä se ikinä tarkoittaakaan.
Olen lukenut romaaneja (ah). Olen käynyt elokuvissa. Kissat ovat maanneet mahani päällä epälukuisessa järjestyksessä.
Jonain iltana juuri ennen nukahtamista tajusin, että olen etäällä muutamista kipeistä asioista, jotka ovat niin kovin kauan ahdistaneet ja piinanneet.
Vaikka joulunalusvisiitti vanhempien luo oli yhtä piinaava kuin ennenkin ja vaikka äiti käyttäytyi samoin kuin ennenkin (esim. työnsi kaksi tonnia käteen, vaikka juuri olin selittänyt, etten tarvitse rahaa), niin en sen vierailupäivän jälkeen äitiä tai vanhempia juuri miettinyt. En suistunut tolaltani samalla lailla kuin joskus ennen olen tehnyt.
Vaikka sama vestibuliitti tuntuu edelleen, en pelkää tai tunne kaunaa (pelko: olen pelännyt yhdyntöjen kipua, kauna: olen ollut katkera siitä, että nyt kun minulla kerrankin elämässäni on rakkaus ja suhde, niin seksi on vaikeaa ja mutkikasta ja osin ahdistavaa).
Vaikka edelleen olen herkkä ahmimaan ja syömään liikaa, en joulun ajan ruokailuissa syönyt itseäni kipeäksi.
Vaikka olen edelleen se tyttö, johon kukaan ei ihastunut 15-vuotiaana tai 2o-vuotiaana tai 25-vuotiaana tai 30-vuotiaana, ei menneellä ole väliä. Nyt on nyt.
Ja haa, me mennään parin viikon päästä pikku lomaselle Lontooseen.
Olen lukenut romaaneja (ah). Olen käynyt elokuvissa. Kissat ovat maanneet mahani päällä epälukuisessa järjestyksessä.
Jonain iltana juuri ennen nukahtamista tajusin, että olen etäällä muutamista kipeistä asioista, jotka ovat niin kovin kauan ahdistaneet ja piinanneet.
Vaikka joulunalusvisiitti vanhempien luo oli yhtä piinaava kuin ennenkin ja vaikka äiti käyttäytyi samoin kuin ennenkin (esim. työnsi kaksi tonnia käteen, vaikka juuri olin selittänyt, etten tarvitse rahaa), niin en sen vierailupäivän jälkeen äitiä tai vanhempia juuri miettinyt. En suistunut tolaltani samalla lailla kuin joskus ennen olen tehnyt.
Vaikka sama vestibuliitti tuntuu edelleen, en pelkää tai tunne kaunaa (pelko: olen pelännyt yhdyntöjen kipua, kauna: olen ollut katkera siitä, että nyt kun minulla kerrankin elämässäni on rakkaus ja suhde, niin seksi on vaikeaa ja mutkikasta ja osin ahdistavaa).
Vaikka edelleen olen herkkä ahmimaan ja syömään liikaa, en joulun ajan ruokailuissa syönyt itseäni kipeäksi.
Vaikka olen edelleen se tyttö, johon kukaan ei ihastunut 15-vuotiaana tai 2o-vuotiaana tai 25-vuotiaana tai 30-vuotiaana, ei menneellä ole väliä. Nyt on nyt.
Ja haa, me mennään parin viikon päästä pikku lomaselle Lontooseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
