Rukoilevat kädet

Eräitä murheita, ihan turhia sellaisia, pyörii mielessä.

Pieni havahtuminen, tänään, suihkussa. Minulla roikkuu aina kaulalla pieni riipus, sen etupuolella rukoilevat kädet, kääntöpuolella tyyneysrukous

Jumala suo minulle tyyneyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa
rohkeutta muuttaa, mitkä voin
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Pitää aika ajoin oivaltaa, ettei siinä ole kyse muusta kuin vastaanottamisesta. Tyyneys ja rohkeus ja viisaus tulevat, kunhan ne suostuu ottamaan vastaan. Ja miten voi ottaa vastaan? Niin ettei kasvata mielessään pelkoa, levottomuutta, pikkumaisuutta... Minä helposti kasvatan kärpäsistä härkäsiä, liioittelen huonoja puolia, näen harmaan sävyjä kokonaan mustina.

Oikeasti ei tarvita kuin kovin pieniä asioita. Pari lausetta puolisolle esimerkiksi. Ei se mitään, vaikka ne eivät tulleetkaan ihan täydellisellä hetkellä. Tärkeämpää että tulivat, rakentavat lisää rohkeutta, vähentävät pelkoa.

Savi

Yksi ihme lisää: löysin muutama vuosi sitten saven. En ole kokenut itseäni erityisen näppäräksi tai käteväksi, en askartele, en ompele. Joskus kudoin, monta monta villapaitaa, mutta sitten kyllästyin.

Menin keramiikan alkeiskurssille työväenopistoon. Päässä melkein naksahti ensimmäisellä kerralla: vaikka en saanut aikaan symmetristä muotoa, en edes sellaista muotoa kuin tavoittelin, niin tekeminen tuntui vapauttavalta, riemulliselta. Hiukan kuin olisi jumalaa leikkinyt: kas, ensin oli möykky savea, sitten oli maailmassa yksi muoto lisää, ainutlaatuinen, juuri valmis.

Olen tehnyt kymmeniä keramiikkaolentoja. Niillä ei ole mitään käyttöarvoa, ne eivät käy kupiksi tai säilytysastiaksi. Niiden tekeminen on arvoitus itselleni, en tiedä mistä ne ottavat muotonsa enkä aloittaessani edes tiedä, mitä niistä tulee. Se juuri on parasta: kun ei ennakolta tiedä, mitä niistä tulee.

Jossakin haaveessa olen vanha nainen savipajassa. Tiedän kaiken lasitteitten sekoittamisesta ja savilaaduista, teen päivät hahmojani. Niillä on henki ja elämät.

Haaveet

Olenpas outo. Tänään terapiassa valkeni, miksi niin usein sanon, etten osaa haaveilla.

Kas, omassa pienessä päässäni olen päätellyt, että pitäisi haaveilla tavallisista ja konkreettisista asioista. Pitäisi haaveilla paikasta firman johdossa (tai projektijohtajana), lottovoitosta, filmitähtiaviomiehestä, neljästä lahjakkaasta ja menestyvästä lapsesta, omakotitalosta maalla (mutta palvelujen lähellä), farmariautosta, hevostilasta, eläkepäivistä etelän auringossa, rypyttömästä ihosta, ampiaisvyötäröstä, isoista pystyistä tisseistä, perinnöstä...

Mistään noista en ole haaveillut. Haaveeni eivät omasta mielestäni ole haaveita ollenkaan. Siis jos haaveilen vaikka hyvästä olosta ja siitä, etten jännittäisi ihan kohtuuttomasti tämän kuun lopulla, kun on tulollaan pari tiukkaa ja stressaavaa työjuttua. Haaveilen siitä, että rohkenen mennä ihan selvin päin ja omana itsenäni työporukan illanviettoon parin viikon päästä. Haaveilen siitä, että saisin tulevana viikonloppuna luettua Houretta vähintään puoleen väliin. Haaveilen matkasta Grönlantiin, jäätikölle, talvella. Voi kun olisikin pakkaslunta, paljon, hankikanto!

---

No, nyt tulee Monty Python. Pal. myöh.