Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.
Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.
Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.
Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.
Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).
Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...
Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nuoruus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 15. helmikuuta 2009
perjantai 17. lokakuuta 2008
Yäk
Vanha opinahjoni on näemmä päässyt otsikoihin.
Varsinais-Suomi - Satakunta -Pohjanmaa -akseli nostattaa henkiset niskavillani pystyyn. Ja aina kun kuulen jonkun puhuvan siitä, miten mukavia ja turvallisia pienet yhteisöt ovat, mieleeni tulee, miten nurkkakuntaisia ja kyräileviä ja sisäänpäinlämpiäviä ne myös voivat olla.
Ei toistaiseksi tämän enempää tästä. Ei ole mitään henkevää sanottavaa siitä, että koluissa voidaan pahoin ja tietyillä alueilla voidaan erityisen pahoin.
Varsinais-Suomi - Satakunta -Pohjanmaa -akseli nostattaa henkiset niskavillani pystyyn. Ja aina kun kuulen jonkun puhuvan siitä, miten mukavia ja turvallisia pienet yhteisöt ovat, mieleeni tulee, miten nurkkakuntaisia ja kyräileviä ja sisäänpäinlämpiäviä ne myös voivat olla.
Ei toistaiseksi tämän enempää tästä. Ei ole mitään henkevää sanottavaa siitä, että koluissa voidaan pahoin ja tietyillä alueilla voidaan erityisen pahoin.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Ruumisjuttuja
Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.
Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.
Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.
Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.
Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.
Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.
Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)
Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.
Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Äitiuni
Kirjoitin tänne yhden postauksen, joka tarkemmalla tarkastelulla sopii paremmin siihen toiseen blogiini (johon ei tahdo oikein mikään sopia tällä hetkellä). Jos siis etsit kirjoitusta "Kissanmuonaa munakupissa ja käsi rei'itettynä", niin se löytyy täältä.
Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.
Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.
Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.
Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...
Heräsin.
Maalla näin järkyttävän paljon unia. Unissa olin parikymmentä vuotta nykyistä nuorempi. Johtunee siitä, että olen ollut mökkimaisemissa useimmiten ennen täysikäisyyttä. Silloin vanhemmilla oli mökki, olin mökillä kaikki kesät jonnekin vuoteen 1990 asti. Viimeisimmät vuodet olisin kiivaasti halunnut olla kaupungissa yksin - vanhemmat olisivat kernaasti voineet olla siellä mökillä, minä olisin saanut sen oman tilan kaupungissa. Mutta mutta... Tämä kiivas halu jäi toteutumatta.
Unessa olin retkellä vanhempieni kanssa. Se oli bussimatka ja bussi oli pysähtynyt tauolla Hämeenlinnaan (ei siellä ollut mitään hämeenlinnamaista nähtävyyttä, mutta hämeenlinnaksi se unessa oli nimetty). Olimme matkamuistomyymälässä kaikki kolme, puolen tunnin kuluttua matka jatkuisi. Valikoin matkamuistoa metallisten miniatyyriesineiden joukosta. Esineet olivat kullan ja hopean värisiä, kiiltäviä nukkekoteja, posetiiveja, ihmispatsaita.
Äiti seisoi takanani ja supatti: Et sää ehdi täs ajas valitteen.
Myyjä selitti, että hän on tulossa myöhemmin kesällä vanhempien kotipaikkakunnallekin myymään.
Äiti sanoi: Nii kuulitko sää, ei sun tartte nyt ostaa. Sää voit sitte myöhemmin kotona ostaa.
Minä: Ei kun mä ostan nyt.
Äiti sanoi: Et sää millään kerkee.
Ajattelin itsekseni, että kerkeän vallan hyvin.
Äiti oli jostain tempaissut käsiinsä metallisen hopealta kiiltävän ison pyörätuolin. Hän lykki sillä jalkoihini ja sanoi: Sää näet paremmin, kun sää istut tähän.
Ajattelin, että tuo nyt on taas ihan äitiä, kuvittelee muka auttavansa ja oikeasti tekee pelkkää haittaa. Pyörätuoli! Niin - tokihan minä pyörätuolia tarvitsen, kaiken varalta, nähdäkseni. Minä tarvitsen pyörätuolin ja kala tarvitsee laskuvarjon ja äiti tarvitsee sen kuvitelmansa, että hän tietää, mitä joku tarvitsee...
Heräsin.
lauantai 19. heinäkuuta 2008
Teinimuisteloja
Eilen illalla kävelyllä sateen jäljiltä pestyssä maailmassa, kirkkaan vihreässä. Vastaan tuli teinipariskunta kädet toistensa vyötäröillä.
Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.
Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.
Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.
Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.
Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.
Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.
Sillä hetkellä olin vapaa omista kaunoistani. Mielessä liikahti, että teinit näyttivät onnellisilta ja hyvä niin. En tuntenut sisuksissäni kipua, joka syntyy kun törmään asioihin joista itse olen jäänyt vaille. Pääsin sivuun itsestäni. Ja sitten taas ajatukset palasivat itseeni... Siihen, että minun on vaikea pitää yhteyttä ainoaan todella Vanhaan ystävääni. Isämme olivat samalla tehtaalla töissä, äitimme kävivät neuvolassa yhtä aikaa, kun olivat pikkupaikkakunnan aakkosissa peräjälkeen, pyhäkoulussakin kävimme molemmat, tarhassa myös, ensimmäiselle luokalle kuljimme samaa matkaa, Vanha ystävä vain pari korttelia kauempaa.
Vanhan ystäväni elämä on monella lailla erilaista kuin omani. Osa minun vaikeudestani pitää yhteyttä häneen johtuu kaunastani. Murrosiässä ja nuorena aikuisena hän tuntui solahtavan vaivattomasti kouluun, kaveriporukoihin, ihastumisiin, seurusteluun, parisuhteeseen. Hän löysi ihastuksen pari vuotta vanhemmasta saman pikkukaupungin pojasta lukion ensimmäisen ja toisen vuoden kesällä, lukion jälkeen hän muutti pojan kanssa yhteen, opiskeli, poikakin opiskeli, he menivät naimisiin, syntyi ne klassiset kaksi lasta... Ne asiat, jotka minulle olivat hänen ikäisenään mahdottomia ja tavoittamattomia, olivat hänelle helppoja.
Minä, ystävä ja kaksi muuta tyttöä olimme pari vuotta jonkinlainen porukka. Kävimme yhdessä pikkukaupungin ostarilla notkumassa. Ei ollut pahemmin tekemistä - nuorisotiloja ei ollut, kapakohin ei päässyt, lähimmälle alaikäisillekin avoimelle keikkapaikalle menoon olisi tarvittu auto. Silti muistan, että meillä oli hirveän hauskaa. Kikatimme ostarin näyteikkunoille ja vartiointiliikkeen jääkaappimaiselle autolle, joka kurvaili muka tärkeänä siinä liikkeitten nurkilla. Kävimme katsomassa ö-sarjan paikallisen jääkiekkojoukkueen otteluita (vapaa pääsy, myös vapaa palelu). Olimme streittareita, vaikka sitä sanaa ei tunnettu. Emme juoneet mitään muistaakseni ikinä. Siinä sivussa katsoimme parin teinikännäävän tuttumme perään ja siivoilimme heidän jälkiään.
Porukka hajosi, kun Vanha ystävä ihastui ja rakastui. Toinenkin siitä samasta porukasta meni ihastumaan ja rakastumaan, jäljelle jäi minä ja yksi toinen tyttö, me vähän pulleat ja vähän kömpelöt olimme vähän jättöpaloja teinien seurustelukuvioissa.
Tajuamattani taisin olla vihainen ja kateellinen Vanhalle ystävälle. Hän oli ollut porukan vetäjä, nyt kun häntä ei enää kiinnostanut pyöriä tyttöjoukossa, niin menetin paitsi hänet, myös koko ryhmän. Yks kaks olin taas yksin. Näin Vanhaa ystävää enää koulussa. Viikonlopun jäljiltä hänellä oli aina jokin huomiota herättävä kasarihuivi kaulassa ja puhe täynnä poikaystävää. Ja mitä minulla oli? Olin ollut kotona isän ja äidin kanssa ja lukenut kirjoja.
Olen pitkään ajatellut kirjoittaa Vanhalle ystävälle. Ei ole hänen syynsä, että tunsin itseni hylätyksi, kun Ystävä taas eli omaa elämäänsä. Minua pidättelee se, että olemme edelleenkin erilaisissa maailmoissa. Hänen avioliittonsa sen teinirakkauden kanssa on hajonnut, mutta uusioperhe perustettu. Hän ei ikinä ole asunut yksin (hän on nuorin muistaakseni viidestä sisaruksesta), erostakin hän taisi muuttaa suoraan uuteen liittoon. Ja töissä taas... kun itse olen vaihtanut paikkaa ja alaa ja ollut työttömänä ja opiskellut, niin hän on valmistumisestaan asti ollut samassa työpaikassa.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Hiukset
Aivan pienenä ihailin äidin hiuksia: ne olivat pitkät ja mustat ja nutturalla. Kun äiti avasi nutturan, hiukset vyöryivät laineina selkään.
Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.
Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.
Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.
Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.
En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.
Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!
Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?
Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.
Toisen luokan kesällä letit leikattiin pois. Oltiin mökillä, isä vei minut vespan tarakalla kampaajalle ja kampaaja leikkasi polkkatukan. Olin katsellut lehtiä ja halusin samanlaisen tukan kuin kuvan kiharatukkainen tyttö. Petyin: en näyttänytkään samalta kuin hän.
Toisen luokan jälkeen lopetin hameitten käyttämisen. Tahdoin olla eri kuin äiti, jolla oli aina hame ja aina se pitkä tukka nutturalla. Ihailin isää kaikessa ja halusin muistuttaa isää niin paljon kuin mahdollista. Eli kun etsittiin minulle ensimmäisiä silmälasinkehyksiä, niin ne olivat "poikien" malli, kantikkaat metallisankaiset lasit, joissa ei ollut mitään pyöreää tai tyttömäistä.
Jälkikäteen tajuan, miten tärkeää on ollut tehdä eroa äitiin edes jollain tavalla. En halunnut olla äidin kopio, sillä silloin olisi pitänyt olla myös yhtä vetäytyvä, vaitonainen, ahdistunut.
Toki minua ahdisti, varhaismurkkuiästä lähtien ahdisti aina vaan enemmän (nimitys tuolle ololle tuli vasta myöhemmin). Kehittelin ahdistuksilleni fyysisiä syitä: löysin patteja, luomia, näppyjä, kolotuksia, hengenahdistusta, rintakipuja. Niiden takia oli lupa olla ahdistunut, vaikka syvimmiltään ahdistukseni ovat ruumiista riippumattomia.
En osaa kuvitella, että minua alkaisi ahdistaa vanheneva ruumis (no, sitten kenties ahdistaa, kun ruumis on niin raihnainen, että perusliikkuminen käy hankalaksi). Toistaiseksi olen ihmetellyt mainoksia ryppyvoiteista ja muista ikääntymistä muka estävistä tuotteista. Miksi pitäisi taistella ryppyjä vastaan, miksi pitäisi "olla sen arvoinen", kun ihmisen arvoa ei takuulla mitata rypyissä.
Minulle lapsuudesta nuoruuteen siirtyminen oli hirveää, kaikki muu tuntuu leikiltä siihen verrattuna. Muutama vuosi sitten näin ensimmäiset pysyvät rypyt silmien ympärillä. Tunsin lämpimän liikahduksen itseäni kohtaan. Kas tässä sitä mennään! Vanhenen!
Murrosikäinen ruumis ahdisti aivan hirvittävästi, mutta se liittyi siirtymään lapsuudesta nuoruuteen, ihastuksiin, haluun, kaikkeen siihen sukupuoliseen sotkuun, jonka kohtaamiseen en kotona saanut mitään eväitä. En halunnut mitään sievää, naismaista itselleni. Isä joskus myöhemmin totesi äidin toivoneen, että olisin ollut "vähän pimumaisempi". Pimumaisempi? Millä eväillä?
Koskaan ei näemmä ole liian myöhäistä. Tällä hetkellä nimittäin Taas tukka kasvaa - on kasvanut jo olkapäille ja lainehtii hyvää vauhtia lapaluiden suuntaan. Tämä tukka ei kyllä ole musta, vaan punaisen-ruskean-harmahtava. Punainen on väripurkista, ruskea syntymässä saatua ja harmaa sitä kamalaa vanhenemista.
sunnuntai 24. helmikuuta 2008
Antaa anteeksi
Voisin antaa itselleni anteeksi.
Antaa anteeksi mitä?
Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.
Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.
Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.
Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).
Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.
Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".
Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.
Antaa anteeksi mitä?
Sen etten osannut nuorena irtautua, sen että jäin kiinni vanhempiin ja jäin kiinni heidän antamiinsa malleihin. Jälkikäteen olen hävennyt sitä, hävennyt aina kun jossakin muualla olen kuullut toisenlaisista ratkaisuista: miten on tapeltu ja menty vaan, vaikka on kielletty. Miten on liftattu ja reilattu maailman ääriin. Miten on oltu 15 v. ja niin rakastuneita, vaikka mamma ja pappa ovat suunnilleen maanneet poikittain rakastavaisten tiellä.
Minulla on 1990-luvulta opiskelijaboksista otettu valokuva, minä ja vanhempani siinä. Olen yli 20 ja ulkoisesti aivan kuin vanhempani, pyylevä ja kumara ja hiukan hämmentynyt ilme naamalla katson kameraan.
Se että lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, oli tarpeeksi iso irtiotto. Sen isompaan en kyennyt. Olisi ollut liian isoa silloin tajuta, että olen kokonaan erillinen vanhemmistani. Kovin moni teini ei yleensäkään sitä tajua, mutta monelle riittää se, että he seuraavat vanhempiensa jälkiä. Vanhemmille on yleensä luonnollista se, että lapsensa jossain vaiheessa ihastuvat, alkavat seurustella, kenties muuttavat yhteen.
Äitini muutti pois lapsuudenkodistaan, kun hän oli 38 (ja isä oli juuri kosinut häntä). Äiti suhteuttaa kaiken itseensä: äidin silmissä parikymppinen tytär oli kai kuin hiukan isompi lapsi, ei hän sen ikäisenä tehnyt itsenäisiä päätöksiä. Isä suhteuttaa kaiken itseensä: isä on avioton lapsi ja lapsuudessaan isättömyydestä kärsinyt. Isä on lähinnä pelännyt, että tytär joutuisi raskaaksi. Molemmille naisen seksuaalisuus on ollut mahdollisen häpeän aihe ja se "sopiva" seksuaalisuus kovin kapeaa: ei ole pitänyt herättää huomiota naiseudella (se olisi vaarallista, voisi joutua raiskatuksi tai vahinkoraskaaksi).
Tuosta on kovin pieni matka siihen, että häpeää omaa sukupuoltaan ja kokee sen uhaksi. Kaikki oikeastaan olisikin hyvin, jos olisi sukupuoleton.
Jotenkin noin sen teini-iässä päättelin: on turvallista olla sukupuoleton. 1980-luvulla oli ensimmäinen aids-epidemia ja valtio päätti valistaa turvaseksistä niin, että kaikille teineille postitettiin ilmainen valistuspaketti, mukana kondomi ja esitteitä. Vanhempani ilmoittivat ykskantaan, että se on heidän mielestään minulle tarpeeton enkä saa sitä. Tuostakin jutusta myöhemmin mietin, miten voin olla niin alistuvainen, etten edes yrittänyt protestoida. Mutta ei minulla tainnut olla eväitä protestiin - en voinut puolustaa omaa seksuaalisuuttani tai tarvetta tietää tai yhtään mitään, kun koko asia tuntui olevan jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tavalla "huono".
Minulle jäi tilaa vain kirjoissa. Luin kaikkea, tosin en juurikaan rakkausromaaneja tai harlekiineja. Luettuna seksuaalisuus ei hävettänyt, oikeassa elämässä kyllä.
lauantai 16. helmikuuta 2008
Musiikki (vapaus, avaruus)
Murkkuiässä kirjat ja kasetit pitivät minua tolkullisena. Muihin teineihin en niiden avulla päässyt liittymään - paitsi kyllä joo, kuuntelin Dingoa ja Dingon konsertti oli se ensimmäinen keikka, jossa olen ikinä ollut. Dingon lisäksi ja jälkeen kuuntelin kaikkea listojen ulkopuolelta, mielellään kaukaa, ulkomailta, Englannista tai Amerikasta.
Siihen Dingon konserttiin pääsin vahingossa, kun keikkapaikka sattui olemaan kotikaupungissa. Olisin mennyt muillekin keikoille, mutta en päässyt (ja kiltisti sitten istuin kotona korvalappustereot täysillä sen sijaan että olisin matkannut bussilla sinne muutaman kymmenen kilometrin päähän keikkapaikalle). Kerran tosissani yritin, muistaakseni rääyin eteisessä kiukkua, kun Melrose jäi näkemättä. (Ja äiti esiintyi aivan kuin olisin ollut haluamassa helvettiin...)
Oli aivan ihana, kun pääsin opiskelemaan isoon kaupunkiin ja keikoille. Eikä tarvinnut selitellä menemisiä ja tulemisia kenellekään. Kun myöhemmin muutin pikkupaikkakunnalta toiselle, vanha tuttu ahdistava vahtoehdottomuus palasi: ei ollut keikkoja joilla käydä, ei ollut elokuvia, ei ollut teatteria.
En minä riennoissa jatkuvasti juokse, mutta tarvitsen edes mahdollisuuden. Ahdistaa, jos ei ole tarjolla kuin pururata, metsä ja kirjasto. Kovin tuttua lapsuudesta ja nuoruudesta.
Onneksi asun nyt taas kaupungissa. Inhoan pikkukaupunkeja, niissä ei ole maaseudun luontoa mutta eipä kaupunkikulttuuriakaan, lähinnä vain rumia taloja ja 1970-luvulla rakennettu ostari.
Runsaan tunnin päästä kuuntelen näitä. We yeah!
Siihen Dingon konserttiin pääsin vahingossa, kun keikkapaikka sattui olemaan kotikaupungissa. Olisin mennyt muillekin keikoille, mutta en päässyt (ja kiltisti sitten istuin kotona korvalappustereot täysillä sen sijaan että olisin matkannut bussilla sinne muutaman kymmenen kilometrin päähän keikkapaikalle). Kerran tosissani yritin, muistaakseni rääyin eteisessä kiukkua, kun Melrose jäi näkemättä. (Ja äiti esiintyi aivan kuin olisin ollut haluamassa helvettiin...)
Oli aivan ihana, kun pääsin opiskelemaan isoon kaupunkiin ja keikoille. Eikä tarvinnut selitellä menemisiä ja tulemisia kenellekään. Kun myöhemmin muutin pikkupaikkakunnalta toiselle, vanha tuttu ahdistava vahtoehdottomuus palasi: ei ollut keikkoja joilla käydä, ei ollut elokuvia, ei ollut teatteria.
En minä riennoissa jatkuvasti juokse, mutta tarvitsen edes mahdollisuuden. Ahdistaa, jos ei ole tarjolla kuin pururata, metsä ja kirjasto. Kovin tuttua lapsuudesta ja nuoruudesta.
Onneksi asun nyt taas kaupungissa. Inhoan pikkukaupunkeja, niissä ei ole maaseudun luontoa mutta eipä kaupunkikulttuuriakaan, lähinnä vain rumia taloja ja 1970-luvulla rakennettu ostari.
Runsaan tunnin päästä kuuntelen näitä. We yeah!
perjantai 8. helmikuuta 2008
Sanoja, asiasanoja, luokkasanoja
Olen muutamaan otteeseen vaihtanut tämän blogin kuvailusanoja blogilistalla. En tiedä, vastaavatko ne mitään muuta kuin omia mielikuviani näistä kirjoituksista.
Luultavasti tänne on eksynyt eräitä lukijoita sanojen seksuaalisuus, ruumiillisuus, sukusalaisuus, toipuminen -sanojen takia.
Ei, täällä ei ole raiskaus-, insesti-, seksipaljastus-, pettämisjuttuja.
Minulla on ongelma siinä, miten kirjoittaa seksuaalisuudesta tai ruumiillisuudesta. On oikeastaan kovin vähän tapahtumia tai tilanteita, joita voisin tähän kirjata. Sukusalaisuudestakin on kovin vähän konkreettista kerrottavaa: on tuffa, jota en ole koskaan tavannut.
Katsoin pari päivää sitten pikkuelokuvan, jonka sivujuonne avasi yhdenlaisen näkökulman. Siinä mies muisteli ensi-ihastusta teini-iässä, ihastus oli ollut molemminpuolinen, murrosikäiset olivat sopineet, että he vielä aikojen päästä joskus tapaisivat. Mies oli vuosia elänyt siinä luulossa, että sovittu tapaaminen vielä toteutuisi. Olisi elokuvan mittainen tarina kertoa, miksi tapaamista ei tullut. Oikea elämä oli kuljettanut miehen ja naisen sivupoluille ja aina vaan etäämmäs toisistaan (etäämmäs myös niistä melko onnellisista nuoruuskuvista).
Elämäni tuntuu kelaantuvan toisin päin. Nuorena ei ollut ketään oikeaa ihastusta. Oli se yksi tyttö, jota ihailin. Oli myös yksi luokan poika. Tietääkseni näillä ihailemillani luokkakavereilla oli lievä romanssi joskus lukiossa. Olin itse ihan sivussa, en osannut olla muuta kuin sivussa.
Tunsin itseni poikkeavaksi. Muut elivät, minä poikkesin - vaikka miten olin koulussa, kuosissa, hyvissä arvosanoissa.
Miten kirjoittaa sivullisuudesta, kun päähenkilöstä väkisinkin tulee keskipiste?
Luultavasti tänne on eksynyt eräitä lukijoita sanojen seksuaalisuus, ruumiillisuus, sukusalaisuus, toipuminen -sanojen takia.
Ei, täällä ei ole raiskaus-, insesti-, seksipaljastus-, pettämisjuttuja.
Minulla on ongelma siinä, miten kirjoittaa seksuaalisuudesta tai ruumiillisuudesta. On oikeastaan kovin vähän tapahtumia tai tilanteita, joita voisin tähän kirjata. Sukusalaisuudestakin on kovin vähän konkreettista kerrottavaa: on tuffa, jota en ole koskaan tavannut.
Katsoin pari päivää sitten pikkuelokuvan, jonka sivujuonne avasi yhdenlaisen näkökulman. Siinä mies muisteli ensi-ihastusta teini-iässä, ihastus oli ollut molemminpuolinen, murrosikäiset olivat sopineet, että he vielä aikojen päästä joskus tapaisivat. Mies oli vuosia elänyt siinä luulossa, että sovittu tapaaminen vielä toteutuisi. Olisi elokuvan mittainen tarina kertoa, miksi tapaamista ei tullut. Oikea elämä oli kuljettanut miehen ja naisen sivupoluille ja aina vaan etäämmäs toisistaan (etäämmäs myös niistä melko onnellisista nuoruuskuvista).
Elämäni tuntuu kelaantuvan toisin päin. Nuorena ei ollut ketään oikeaa ihastusta. Oli se yksi tyttö, jota ihailin. Oli myös yksi luokan poika. Tietääkseni näillä ihailemillani luokkakavereilla oli lievä romanssi joskus lukiossa. Olin itse ihan sivussa, en osannut olla muuta kuin sivussa.
Tunsin itseni poikkeavaksi. Muut elivät, minä poikkesin - vaikka miten olin koulussa, kuosissa, hyvissä arvosanoissa.
Miten kirjoittaa sivullisuudesta, kun päähenkilöstä väkisinkin tulee keskipiste?
tiistai 5. helmikuuta 2008
Vaitonaisuus on tapa suhtautua
Tv on auki, taustalla kuuluu jo tämä.
Unettaa mutta taidan katsoa ainakin alun.
Vuosi 1918 on yksi niistä vanhoista puhumattomuuksista suvussa. Tajusin vasta hiljan, että molempien vanhempien suvut ovat paikkakunnilta, joissa iso osa ikäluokkaa kuoli tai joutui leireille tuolloin.
En tiedä, ketä muistimme, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Lakkiaispäivänä ,eillä marssittiin koulusta hautausmaalle kaikki kirjoittajat, vanhempia oli mukana seuraamassa. Sankarivainajien kohdalla hiljennyttiin hetkeksi, sitten hajaannuttiin kuka minnekin - valokuvaan, juhlavalmisteluihin... Isä sanoi silloin: Viedään ruusu sen toisen sodan muistolle.
Punaisten muistokivi on sivussa, melkein risukon keskellä.
En tiedä, keille se ruusu oli. Kumpikaan vanhemmista ei näistä ole puhunut.
Unettaa mutta taidan katsoa ainakin alun.
Vuosi 1918 on yksi niistä vanhoista puhumattomuuksista suvussa. Tajusin vasta hiljan, että molempien vanhempien suvut ovat paikkakunnilta, joissa iso osa ikäluokkaa kuoli tai joutui leireille tuolloin.
En tiedä, ketä muistimme, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Lakkiaispäivänä ,eillä marssittiin koulusta hautausmaalle kaikki kirjoittajat, vanhempia oli mukana seuraamassa. Sankarivainajien kohdalla hiljennyttiin hetkeksi, sitten hajaannuttiin kuka minnekin - valokuvaan, juhlavalmisteluihin... Isä sanoi silloin: Viedään ruusu sen toisen sodan muistolle.
Punaisten muistokivi on sivussa, melkein risukon keskellä.
En tiedä, keille se ruusu oli. Kumpikaan vanhemmista ei näistä ole puhunut.
sunnuntai 3. helmikuuta 2008
Seksuaalisesta häirinnästä
Kurkistus blogistaniaan palautti mieleen eduskunnan seksuaalinen häirintä -kohun ja sen roiskeet. Ensinnäkin tuntuu käsittämättämättömältä, että tilanteita selitetään pelkiksi väärinymmärryksiksi tai häirityn yliherkkyydeksi (näin muuten käyvi myös tämänpäiväisen HS:n jutussa, jossa toimittaja oli jalkautunut peräti Keminmaalle kansan pariin). Toiseksi sekä iltapäivälehdet että Helsingin Sanomat ovat ansiokkaasti kaivaneet esiin julkkiksia/poliitikkoja, jotka eivät ole tutkimukseen osallistuneet, mutta muussa yhteydessä tuoneet esiin häirintäkokemuksiaan. Noiden juttujen perusteella alkoi vaikuttaa siltä, että avustajat ja harjoittelijat nyt ovat yhtä kuin "tyttö-ei-kukaan", ei heistä tarvitse välittää. Mutta saadaanpa kirjailija tai oikea kansanedustaja puhumaan samasta asiasta, se on jo jutun arvoista!
Ja sitten omaan. Oikeastaan vasta tänään häirintäjuttuja lukiessani tajusin, miksi se minun ensimmäinen kesätyöpaikkani oli henkisesti aivan järjettömän ahdistava. Olin leipomossa, olin 17 v. ja paikka oli pikkuyritys, muutama työntekijä. Paikan työnjohtajana oli toinen omistajista, viisikymppinen nainen.
Hän melskasi mennen tullen alaisten koskemattomuudesta välittämättä. Sain kuulla esim. olevani niin laiska, että minua ei kukaan muu kattelisi. En kuulemma koskaan saisi miestäkään (!!), kun olen niin paska. Kuulemma mustat neekeriv*n huorat tekisivät hommat paremmin (tai jotakin... en muista miten hän sai samaan lauseeseen tungettua ihonvärin, sukupuolielimen ja huorin tekemisen).
Edes ne työpaikan vanhat konkarit eivät puuttuneet omistajan solvaamiseen. Joku vanhempi täti muistaakseni mulle sanoi, että kyllä kaikkeen tottuu, antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Omistaja huusi kaikille, mutta minulle oli erityisesti varattu herjoja miesten saamattomuudesta ja huorista jotka olisivat parempia. Minun oli tarkoitus olla leipomossa koko kesä, mutta olinkin vain kolme viikkoa. Jälkikäteen kuulin, että paikan työilmapiiri oli jonkinlainen julkinen salaisuus - sinne ei työvoimatoimistonkaan puolesta annettu työhön osoituksia.
Tuosta on 20 vuotta aikaa, mutta sen jälkeen en ole joutunut vastaavaa sanallista saastetta kohtaamaan. Vain yhden kerran olen joutunut yhtä järjettömän verbaaliaggressiivisuuden kohteeksi. Silloin olin ollut kuuntelemassa keikkaa ja kuvitellut tilanneeni taksin ulko-ovelle (narikkamies oli luvannut). Menin ystäväni kanssa ulos odottelemaan ja sattumoisin paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi parikymppistä romanimiestä ja ajajana vanhempi nainen. Miehet alkoivat herjata aivan poskettomasti, puhuivat visvaa valuvista v*sta jne. Olin (ja ystävä oli) niin kertakaikkisen hämmentynyt, etten osannut muuta kuin olla ja odottaa taksia, seistä siinä samalla kun herjat (kaikki naisen ruumiiseen ja eritteisiin liittyviä) yltyivät ja yltyivät.
Taksi ei tullut. Me lähdimme kävellen pois - ne pojat autossa taisivat jäädä paikalleen. Muistan pelänneeni että auto tai sen sisältö lähtisi peräämme.
Kaikki ne kerrat, jotka lasken jonkinlaiseksi seksuaaliseksi häirinnäksi, ovat minulla olleet sinä aikana, kun yritin olla mahdollisimman näkymätön ja pukeutua neutraalisti tai sukupuolettomasti. Minusta tuntuu, että juuri se sukupuolettomuus ärsytti häiritsijöitä. Erään kerran yksi humalainen tissien kourija sanoikin: "Ootko sää nainen vai miäs".
Ja sitten omaan. Oikeastaan vasta tänään häirintäjuttuja lukiessani tajusin, miksi se minun ensimmäinen kesätyöpaikkani oli henkisesti aivan järjettömän ahdistava. Olin leipomossa, olin 17 v. ja paikka oli pikkuyritys, muutama työntekijä. Paikan työnjohtajana oli toinen omistajista, viisikymppinen nainen.
Hän melskasi mennen tullen alaisten koskemattomuudesta välittämättä. Sain kuulla esim. olevani niin laiska, että minua ei kukaan muu kattelisi. En kuulemma koskaan saisi miestäkään (!!), kun olen niin paska. Kuulemma mustat neekeriv*n huorat tekisivät hommat paremmin (tai jotakin... en muista miten hän sai samaan lauseeseen tungettua ihonvärin, sukupuolielimen ja huorin tekemisen).
Edes ne työpaikan vanhat konkarit eivät puuttuneet omistajan solvaamiseen. Joku vanhempi täti muistaakseni mulle sanoi, että kyllä kaikkeen tottuu, antaa vaan mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Omistaja huusi kaikille, mutta minulle oli erityisesti varattu herjoja miesten saamattomuudesta ja huorista jotka olisivat parempia. Minun oli tarkoitus olla leipomossa koko kesä, mutta olinkin vain kolme viikkoa. Jälkikäteen kuulin, että paikan työilmapiiri oli jonkinlainen julkinen salaisuus - sinne ei työvoimatoimistonkaan puolesta annettu työhön osoituksia.
Tuosta on 20 vuotta aikaa, mutta sen jälkeen en ole joutunut vastaavaa sanallista saastetta kohtaamaan. Vain yhden kerran olen joutunut yhtä järjettömän verbaaliaggressiivisuuden kohteeksi. Silloin olin ollut kuuntelemassa keikkaa ja kuvitellut tilanneeni taksin ulko-ovelle (narikkamies oli luvannut). Menin ystäväni kanssa ulos odottelemaan ja sattumoisin paikalle ajoi auto, jossa oli kaksi parikymppistä romanimiestä ja ajajana vanhempi nainen. Miehet alkoivat herjata aivan poskettomasti, puhuivat visvaa valuvista v*sta jne. Olin (ja ystävä oli) niin kertakaikkisen hämmentynyt, etten osannut muuta kuin olla ja odottaa taksia, seistä siinä samalla kun herjat (kaikki naisen ruumiiseen ja eritteisiin liittyviä) yltyivät ja yltyivät.
Taksi ei tullut. Me lähdimme kävellen pois - ne pojat autossa taisivat jäädä paikalleen. Muistan pelänneeni että auto tai sen sisältö lähtisi peräämme.
Kaikki ne kerrat, jotka lasken jonkinlaiseksi seksuaaliseksi häirinnäksi, ovat minulla olleet sinä aikana, kun yritin olla mahdollisimman näkymätön ja pukeutua neutraalisti tai sukupuolettomasti. Minusta tuntuu, että juuri se sukupuolettomuus ärsytti häiritsijöitä. Erään kerran yksi humalainen tissien kourija sanoikin: "Ootko sää nainen vai miäs".
lauantai 26. tammikuuta 2008
Tyypillinen hetero?
Kurkkasin sen Nelosen puhutun seksiohjelman kotisivuille, lukaisin vetäjien esittelyt ja tein hömppätestin (heh, olin muka Nautiskelija - Sinulla on seksuaalisesti hyvä itsetunto -).
Tuskinpa seuraan. Tuon tyypin ohjelmissa on se huono puoli, että olen yliherkästi tulkitsemassa niitä ja vertaamassa itseäni johonkin keskimääräiseen tai normaaliin. Seksuaalisuudessa minun on pakko opetella olemaan oma itseni, vertailematta. Ihan pelkästään juontajaesittelyjen lukeminen muistutti minua omasta outoudestani. Että onkin pitänyt elää kolmekymppiseksi ilman seksiä tai parisuhdetta tai jalat alta lyövää ihastumista. Enpä voi erityisesti puhua 20 vuoden kokemuksesta seksissä (höh) tai villistä sinkkuelämästä.
Onhan se hienoa, että seksistä puhuminen ei ole hys-hys. Mutta kuka puhuisi siitä, että saa olla haluamattakin seksiä? Tai ettei tarvitse tietää kama sutraa ja löytää g-pistettä ja saada orgasmia yhdynnässä ja olla silti hyvä ja riittävä, itselleen ja kumppanille?
En koe itseäni edes erityisen heteroksi. Minusta on kauhean hämmentävää, että muut ihmiset tietävät jo ennakolta rakastuvansa joko naisiin tai miehiin, olevansa selkeästi heteroita tai homoja. Ihmiseenhän sitä rakastuu, ei sukupuoleen, eh? Olen ollut ihastunut naiseen kai yhtä monta kertaa kuin mieheen, tosin ne naisihastukset ovat jääneet täysin omaan tietooni. Ensimmäinen ihastukseni ikinä oli poikatyttö samalta luokalta, olimme kuudennella tai viidennellä ja se tyttö oli kaikessa hyvä ja silmissäni kerta kaikkiaan ihailtava, fiksu, sananvalmis, urheilullinen. Oikeassa elämässä emme olleet erityisen ystäviä mutta emme riidoissakaan (en ollut kenenkään kanssa riidoissa, enhän minä... ). Ihastustunne oli erilainen kuin mikään ennen, ei sellainen kuin kavereitten kanssa. Saatoin unohtua pitkäksi aikaa vain katsomaan sitä tyttöä ja kulkeutua välkällä olemaan hänen lähellään, vaikken varsinaisesti seurassa ollut.
Isä on luullut minua lesboksi. Hän kai oli tehnyt omat päätelmänsä siitä, etten opiskeluaikanakaan puhunut pojista ja olin kovin kiinteästi silloisen parhaan ystäväni kanssa (asuimmekin yhteistä solua aina välillä).
Minun oli pakko vastata isän suoraan kysymykseen: En oikein tiedä.
Isä: Kyllä mää olen aina tollaset tiennyt. Oon tiennyt senkin, että haluan lapsia. Oli iso suru, kun ensimmäisen vaimon kanssa ei lapsia saatu.
Minä: En mä tiedä lapsistakaan. Sulla on kaikki kovin selkeetä.
Tavallaan yritin vetää minun ja ystäväni suhteen seksuaaliseksi. Puhuin pariin otteeseen kauhean kautta rantain siitä, että minun ei olisi mahdotonta ihastua naisiin. Olin ihastunut tuohon ystävään, vaikka fyysinen veto ei ollut kovin voimakasta. Ystävä sivuutti tässä kohden minut ihan täysin - aivan kuin olisin hepreaa puhunut. En rohjennut puhua suoremmin ja se pieni vetovoima hiipui.
Tuo oli sitä vaihetta, kun en kerta kaikkiaan tuntenut vetoa kehenkään mieheen - no, David Bowieen kyllä ja Kauko Röyhkään myös, mutta heitä ei lasketa. Noin se meni, ikävuodet 18 - 27, suunnilleen, "villi sinkkuaika". Välillä olisin fyysisesti kaivannut jotakuta lähelle, vaikka pelkkää halausta. Se tarve ei kumminkaan kohdentunut kehenkään senhetkisen elämäni ihmiseen, olipa vaan epämääräistä ympärillä leijuvaa tarvetta, jota ystävyys ei riittänyt täyttämään (Minun ja parhaan ystävän oleminen oli fyysisesti jähmeää, emme halailleet tai koskettaneet toisiamme.)
Tuskinpa seuraan. Tuon tyypin ohjelmissa on se huono puoli, että olen yliherkästi tulkitsemassa niitä ja vertaamassa itseäni johonkin keskimääräiseen tai normaaliin. Seksuaalisuudessa minun on pakko opetella olemaan oma itseni, vertailematta. Ihan pelkästään juontajaesittelyjen lukeminen muistutti minua omasta outoudestani. Että onkin pitänyt elää kolmekymppiseksi ilman seksiä tai parisuhdetta tai jalat alta lyövää ihastumista. Enpä voi erityisesti puhua 20 vuoden kokemuksesta seksissä (höh) tai villistä sinkkuelämästä.
Onhan se hienoa, että seksistä puhuminen ei ole hys-hys. Mutta kuka puhuisi siitä, että saa olla haluamattakin seksiä? Tai ettei tarvitse tietää kama sutraa ja löytää g-pistettä ja saada orgasmia yhdynnässä ja olla silti hyvä ja riittävä, itselleen ja kumppanille?
En koe itseäni edes erityisen heteroksi. Minusta on kauhean hämmentävää, että muut ihmiset tietävät jo ennakolta rakastuvansa joko naisiin tai miehiin, olevansa selkeästi heteroita tai homoja. Ihmiseenhän sitä rakastuu, ei sukupuoleen, eh? Olen ollut ihastunut naiseen kai yhtä monta kertaa kuin mieheen, tosin ne naisihastukset ovat jääneet täysin omaan tietooni. Ensimmäinen ihastukseni ikinä oli poikatyttö samalta luokalta, olimme kuudennella tai viidennellä ja se tyttö oli kaikessa hyvä ja silmissäni kerta kaikkiaan ihailtava, fiksu, sananvalmis, urheilullinen. Oikeassa elämässä emme olleet erityisen ystäviä mutta emme riidoissakaan (en ollut kenenkään kanssa riidoissa, enhän minä... ). Ihastustunne oli erilainen kuin mikään ennen, ei sellainen kuin kavereitten kanssa. Saatoin unohtua pitkäksi aikaa vain katsomaan sitä tyttöä ja kulkeutua välkällä olemaan hänen lähellään, vaikken varsinaisesti seurassa ollut.
Isä on luullut minua lesboksi. Hän kai oli tehnyt omat päätelmänsä siitä, etten opiskeluaikanakaan puhunut pojista ja olin kovin kiinteästi silloisen parhaan ystäväni kanssa (asuimmekin yhteistä solua aina välillä).
Minun oli pakko vastata isän suoraan kysymykseen: En oikein tiedä.
Isä: Kyllä mää olen aina tollaset tiennyt. Oon tiennyt senkin, että haluan lapsia. Oli iso suru, kun ensimmäisen vaimon kanssa ei lapsia saatu.
Minä: En mä tiedä lapsistakaan. Sulla on kaikki kovin selkeetä.
Tavallaan yritin vetää minun ja ystäväni suhteen seksuaaliseksi. Puhuin pariin otteeseen kauhean kautta rantain siitä, että minun ei olisi mahdotonta ihastua naisiin. Olin ihastunut tuohon ystävään, vaikka fyysinen veto ei ollut kovin voimakasta. Ystävä sivuutti tässä kohden minut ihan täysin - aivan kuin olisin hepreaa puhunut. En rohjennut puhua suoremmin ja se pieni vetovoima hiipui.
Tuo oli sitä vaihetta, kun en kerta kaikkiaan tuntenut vetoa kehenkään mieheen - no, David Bowieen kyllä ja Kauko Röyhkään myös, mutta heitä ei lasketa. Noin se meni, ikävuodet 18 - 27, suunnilleen, "villi sinkkuaika". Välillä olisin fyysisesti kaivannut jotakuta lähelle, vaikka pelkkää halausta. Se tarve ei kumminkaan kohdentunut kehenkään senhetkisen elämäni ihmiseen, olipa vaan epämääräistä ympärillä leijuvaa tarvetta, jota ystävyys ei riittänyt täyttämään (Minun ja parhaan ystävän oleminen oli fyysisesti jähmeää, emme halailleet tai koskettaneet toisiamme.)
maanantai 14. tammikuuta 2008
Gynekologien ammattikunnasta
Hammaslääkärit ja gynekologit herättävät minussa pelkoa enemmän kuin muut lääkärit. Huomenna on aika g-lääkärille, pakosta (e-pillerit paria vaille loppu, papasta yli vuosi aikaa).
Taisin olla liki kymmenen vuotta käymättä, kun ei ollut sukupuolielämää. 1990-luvun alussa oli pakko mennä opiskelijaterveyden kautta gynekologille, kun kärsin kummallisista oireista ja luulosairaassa mielessäni olin jo kehitellyt itselleni pahanlaatuisen kasvaimen ja laskun haudan lepoon muutaman viikon kiivaan sairastamisen seurauksena.
Olikin sitten kysta munasarjoissa ja sitä hutkittiin paikallisen keskussairaalan polikilinikalla. Se elämäni ensimmäinen gynekologikäynti ei ollut järin mukava. Tutkimus sattui sairaasti ja lopulta kuulin, että tilannetta (siis sitä kystaa) tarkkaillaan, tervetuloa takaisin kuukauden kuluttua. Kuukauden päästä sama hässäkkä uudelleen eri lääkärin toimesta, tämä eri lääkäri oli ilmeisen nuori ja marssitti diagnoosinsa tueksi lauman erikoistuvia kandeja tarkastelemaan minua makaamassa siinä haarustuolissa sääret levälläni. Kandit muistaakseni kättelivätkin minua, eikä heitä tainnut olla kuin viisi-kuusi (seitsemän?).
Kysta oli kadonnut mutta epämääräiset oireet sen kun jatkuivat ja jatkoin gynekologilla laukkomista vielä pari kertaa. Tragikoominen huippu oli, kun minusta paikannettiin kondylooma, jota kaiken järjen mukaan ei olisi immellä pitänyt olla.
Sukupuolielämän kuvioissa minulla ei ole ollut kovin hyvä tsäkä. Tuosta kondylooman löytymisestä veisteli joku näppärä gynekologi jälkikäteen: "on suakin joku päässyt sutasemaan". Kommentti tuli kun olin puolipukeissa oikomassa puseroa - en osannut edes vinkua vastaan.
No, kristinusko perustuu neitseelliseen sikiämiseen. Minä olen sattunut saamaan neitseellisesti sukupuolitaudin. Eihän tässä mitään loogista mutkaa ole.
Monta monta vuotta tautia myöhemmin törmäsin juttuun, jossa käsiteltiin kondylooman eri alalajien sekoittumista. Syyliä minulla on vaihtelevassa määrin ollut käsissä ja jaloissa niin kauan kuin muistan. Samaa tautia nekin.
Tuurillani olen tavannut tasan kalmakouraisia, murahtelevia, mukavitsikkäitä ja tylyjä gynekologeja, jotka kaikki ovat hokeneet: Nyt lihakset rentona - tasan siinä pisteessä, kun sisälle tungetaan rautaa yhden perunakattilan verran. Voi elämä.
Taisin olla liki kymmenen vuotta käymättä, kun ei ollut sukupuolielämää. 1990-luvun alussa oli pakko mennä opiskelijaterveyden kautta gynekologille, kun kärsin kummallisista oireista ja luulosairaassa mielessäni olin jo kehitellyt itselleni pahanlaatuisen kasvaimen ja laskun haudan lepoon muutaman viikon kiivaan sairastamisen seurauksena.
Olikin sitten kysta munasarjoissa ja sitä hutkittiin paikallisen keskussairaalan polikilinikalla. Se elämäni ensimmäinen gynekologikäynti ei ollut järin mukava. Tutkimus sattui sairaasti ja lopulta kuulin, että tilannetta (siis sitä kystaa) tarkkaillaan, tervetuloa takaisin kuukauden kuluttua. Kuukauden päästä sama hässäkkä uudelleen eri lääkärin toimesta, tämä eri lääkäri oli ilmeisen nuori ja marssitti diagnoosinsa tueksi lauman erikoistuvia kandeja tarkastelemaan minua makaamassa siinä haarustuolissa sääret levälläni. Kandit muistaakseni kättelivätkin minua, eikä heitä tainnut olla kuin viisi-kuusi (seitsemän?).
Kysta oli kadonnut mutta epämääräiset oireet sen kun jatkuivat ja jatkoin gynekologilla laukkomista vielä pari kertaa. Tragikoominen huippu oli, kun minusta paikannettiin kondylooma, jota kaiken järjen mukaan ei olisi immellä pitänyt olla.
Sukupuolielämän kuvioissa minulla ei ole ollut kovin hyvä tsäkä. Tuosta kondylooman löytymisestä veisteli joku näppärä gynekologi jälkikäteen: "on suakin joku päässyt sutasemaan". Kommentti tuli kun olin puolipukeissa oikomassa puseroa - en osannut edes vinkua vastaan.
No, kristinusko perustuu neitseelliseen sikiämiseen. Minä olen sattunut saamaan neitseellisesti sukupuolitaudin. Eihän tässä mitään loogista mutkaa ole.
Monta monta vuotta tautia myöhemmin törmäsin juttuun, jossa käsiteltiin kondylooman eri alalajien sekoittumista. Syyliä minulla on vaihtelevassa määrin ollut käsissä ja jaloissa niin kauan kuin muistan. Samaa tautia nekin.
Tuurillani olen tavannut tasan kalmakouraisia, murahtelevia, mukavitsikkäitä ja tylyjä gynekologeja, jotka kaikki ovat hokeneet: Nyt lihakset rentona - tasan siinä pisteessä, kun sisälle tungetaan rautaa yhden perunakattilan verran. Voi elämä.
torstai 27. joulukuuta 2007
Ruumis, rumuus, kauneus
Pitkään yritin unohtaa kokonaan ruumiin olemassaolon. En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta suhde tähän lihaan ja ihoon oli nolostuttava ja kiusaannuttava. Oli helpompi sivuuttaa koko juttu.
Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.
Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.
Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.
Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.
Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.
Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.
Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.
Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.
Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.
Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.
Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.
Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.
Tunnisteet:
kauneus,
mahdollisuudet,
naiseus,
nuoruus,
ruumis
lauantai 1. joulukuuta 2007
Äidistä, takertumisesta, nuoruudesta
Takertumista ei kai voi olla, jos toinen on irti. Nyt olen lähempänä omaa elämää ja vapautta kuin ennen.
Äiti on varmasti yrittänyt parhaansa. Ulkoisesti hän on ollut hyvä äiti, vaatettanut, syöttänyt, kysellyt koululäksyjä. Sisäisesti hän ei ole nähnyt minua todella. Hän on nähnyt sen, mitä on itse pelännyt ja toivonut - ei sitä, millainen minä olen.
Jäin kiinni äitiin, kun hän ei nähnyt minua. Muistan kantaneeni kotiin koulusta piirustuksia, käsitöitä, kirjoituksia. Äiti ei sanonut niistä mitään. Ne laitettiin jonnekin kaappiin piiloon ja sen jälkeen oli kuin en olisi niitä tehnytkään.
Äiti ei nähnyt minua, kun muutuin pikkutytöstä naiseksi. En tiedä, voiko 10-vuotiasta nimittää naiseksi, mutta tässäkin kohden olen omituinen: kuukautiseni alkoivat, kun olin kymmenen vanha. En tajunnut silloin, mitä tapahtui - kuvittelin sisälleni ison vuotavan haavan ja luulin, että vuodan kuiviin. Huusin äidin apuun ja hän kauhistui. Lapsena luulin, että äiti kauhistui sitä, että vuodan kuiviin. En osannut yhdistää tv-mainosten sinisiä nesteitä siihen, mitä minulla oli pikkuhousuissa.
Luulin olevani kuolemansairas silloin lapsena. Seuraavana aamuna hämmästyin, kun olin vielä hengissä. Sitä seuraavana oli sama hämmästys.
Myöhemmin isä selitti minulle biologiaa. Äiti on kyvytön sanomaankin sanaa 'kuukautiset'.
Hirveän pitkään kuvittelin, että äiti joskus alkaisi puhua. Kertoisi omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhuisi jotakin siitä, millaista oli kun hän oli minun ikäiseni. Äiti ei ole tähän mennessä puhunut.
Suren sitä, että meidän välillämme on paljon puhumattomuutta. Puhumattomia asioita ja tilanteita. Tunteistakaan ei puhuta, ne tulevat vihjauksina ja puolittaisina lauseina esiin.
Olen ottanut etäisyyttä äitiin ensin konkreettisesti ja nyt henkisestikin. Meillä on viikoittain toistuva rituaalisoitto, soitan ja äiti vastaa (aina vastaaja on äiti, vaikka isäkin on paikalla). Yleensä äidin esimmäinen lause kuuluu: Onko kaikki hyvin? Hän sanoo sen huolestuneesti, melkein pakahtuneesti. Minulla on ollut kiire selittää, miten 'hyvin' kaikki on, sillä olen ollut huolestunut äidin huolestumisesta. Olen esittänyt pirteää, reipasta, kilttiä, ongelmatonta.
Nyt viime kuukausina en ole enää reagoinut äidin äänensävyihin. Jos 76-vuotias nainen ei usko, että hänen 37-vuotias tyttärensä selviää omasta elämästään, niin ei sitten. Äidin epäusko on äidin oma juttu, ei minun tarvitse lähteä mukaan hänen huoliinsa.
Äiti on varmasti yrittänyt parhaansa. Ulkoisesti hän on ollut hyvä äiti, vaatettanut, syöttänyt, kysellyt koululäksyjä. Sisäisesti hän ei ole nähnyt minua todella. Hän on nähnyt sen, mitä on itse pelännyt ja toivonut - ei sitä, millainen minä olen.
Jäin kiinni äitiin, kun hän ei nähnyt minua. Muistan kantaneeni kotiin koulusta piirustuksia, käsitöitä, kirjoituksia. Äiti ei sanonut niistä mitään. Ne laitettiin jonnekin kaappiin piiloon ja sen jälkeen oli kuin en olisi niitä tehnytkään.
Äiti ei nähnyt minua, kun muutuin pikkutytöstä naiseksi. En tiedä, voiko 10-vuotiasta nimittää naiseksi, mutta tässäkin kohden olen omituinen: kuukautiseni alkoivat, kun olin kymmenen vanha. En tajunnut silloin, mitä tapahtui - kuvittelin sisälleni ison vuotavan haavan ja luulin, että vuodan kuiviin. Huusin äidin apuun ja hän kauhistui. Lapsena luulin, että äiti kauhistui sitä, että vuodan kuiviin. En osannut yhdistää tv-mainosten sinisiä nesteitä siihen, mitä minulla oli pikkuhousuissa.
Luulin olevani kuolemansairas silloin lapsena. Seuraavana aamuna hämmästyin, kun olin vielä hengissä. Sitä seuraavana oli sama hämmästys.
Myöhemmin isä selitti minulle biologiaa. Äiti on kyvytön sanomaankin sanaa 'kuukautiset'.
Hirveän pitkään kuvittelin, että äiti joskus alkaisi puhua. Kertoisi omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhuisi jotakin siitä, millaista oli kun hän oli minun ikäiseni. Äiti ei ole tähän mennessä puhunut.
Suren sitä, että meidän välillämme on paljon puhumattomuutta. Puhumattomia asioita ja tilanteita. Tunteistakaan ei puhuta, ne tulevat vihjauksina ja puolittaisina lauseina esiin.
Olen ottanut etäisyyttä äitiin ensin konkreettisesti ja nyt henkisestikin. Meillä on viikoittain toistuva rituaalisoitto, soitan ja äiti vastaa (aina vastaaja on äiti, vaikka isäkin on paikalla). Yleensä äidin esimmäinen lause kuuluu: Onko kaikki hyvin? Hän sanoo sen huolestuneesti, melkein pakahtuneesti. Minulla on ollut kiire selittää, miten 'hyvin' kaikki on, sillä olen ollut huolestunut äidin huolestumisesta. Olen esittänyt pirteää, reipasta, kilttiä, ongelmatonta.
Nyt viime kuukausina en ole enää reagoinut äidin äänensävyihin. Jos 76-vuotias nainen ei usko, että hänen 37-vuotias tyttärensä selviää omasta elämästään, niin ei sitten. Äidin epäusko on äidin oma juttu, ei minun tarvitse lähteä mukaan hänen huoliinsa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
