lauantai 28. marraskuuta 2009

Heureka...

Oivallus tässä sopassa.

Olen listannut mielessäni näitä ex:n ja meidän suhteen huonoja puolia, selittänyt itselleni sitä, miksi ei ollutkaan niin paha, että ex lähti toisen naisen matkaan. Rautalangasta väännettynä: ex:n kanssa oli aika paskamaista, ja onneksi pääsin siitä paskasta eroon, kun äijä häipyi. Silti on surettanut ja itkettänyt, ja sekös tuntuu turhauttavalta.

On minulla osuuteni siinä, miksi oleminen ex:n kanssa ei sujunut. Minähän jätin kertomatta omista toiveistani ja tarpeistani, piilottelin itseäni. Ihan alussa oli vielä yritystä - esim. avoliiton alkuvaiheissa kyselin, mikä olisi semmoinen läheisyysjuttu, joka olisi helppo toteuttaa ja joka ei ahdistaisi kumpaakaan. Tarkoitus oli myös sanoa, että minä tarvitsen läheisyyttä ja tuntuu aivan helevetin ahdistavalta, jos pyörin minulle rakkaan ihmisen kanssa samassa huushollissa päivätolkulla ilman että fyysisesti kosketamme toisiamme. Sovittiin, että halataan ennen nukkumaanmenoa. Luulin sen olevan alku jollekin, mutta se meidän välinen läheisyys ei laajentunut mihinkään, kun ex-miehellä ei ollut tarvetta läheisyyteen minun kanssani. Joskus itse ulos lähtiessäni menin halaamaan miestä. Olisi pitänyt tehdä niitä halauksia enemmän, mutta en jaksanut ponnistella. Moinen spontaani lähentyminen vaati liikaa minulta, kun toinen oli epämääräisellä tavalla torjuva jatkuvasti.

Minun on pakko miettiä oma osuuteni tässä sopassa. Ilman oman osuuden tiedostamista en selviä eteenpäin, vaan jään siihen ansaan, että epäilen ja pelkään ja hätäilen siinä seuraavassa suhteessa ja kuvittelen, että kohta mies lähtee aivan niin kuin ex lähti. Jos ihmiset lähtevät noin yleensäkin aivan miten sattuu suhteista - ilman että puolisko on mitenkään osallisena lähdön syihin - niin en halua olla suhteessa enää ikinä. En siedä sitä, etten voisi itse millään lailla vaikuttaa siihen, loppuuko suhde vai ei. Helevetti, minähän olen 50% suhteesta! Tai ainakin minun pitäisi olla... Ex:n kanssa tuntui välillä sitä, ettei hän missään suhteessa ollut, vaan eleli ihan sinkkuna. Ei hänellä muita suhteita ollut, mutta hän rytmitti arkensa minusta riippumattomasti, vaikka elimme saman katon alla. Hän eristäytyi omaan huoneenseensa nukkumaan päiväunia tai roikkumaan netissä tai pelaamaan. Minun piti ponnistella sen iltahalauksenkin kanssa - on vaikea lähestyä ihmstä, joka istuu selkä päin, näyttöä kohti kumartuneena. Tunsin monesti itseni lapseksi, joka yrittää herättää aikuisen huomion. Se oli helvetin ahdistavaa.

Tavallaan itse erosin ex:stä, kun lakkasin yrittämästä niiden minulle tärkeiden asioiden esiin tuomista. Läheisyyden puutteesta kirjoitan, kun se oli isoin tärkeä mutta puuttuva asia. Kun lakkasin yrittämästä, niin etäännyin - ja ex oli jo valmiiksi etäällä. Ei siinä kohden tarvitse olla avaruusfyysikko ymmärtääkseen, miten helposti kahden toisistaan etäällään olevan liittoon tulee kolmas osapuoli.

En osaa tuntea syyllisyyttä siitä, etten jaksanut yrittää. Yritin mielestäni riittävästi - ja toinen taas ei yrittänyt lainkaan, ex oli muodollisesti tyytyväinen suhteeseen. Ajoittain tunnen itseni ihan hirveän vialliseksi suhteemme läheisyysongelmaisuuden takia. Ex muutaman kerran sanoi minulle ääneen, että hänen mielestään minä en tahdo läheisyyttä. (Mistä hän sen tiesi? Ehkä lähetän ristiriitaisia viestejä, torjun vaikka haluan. )

On vaikea uskoa, että tämä joskus toimisi. Vanhemmillani ei ole toiminut. En ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joissa läheisyys olisi ollut helppoa ja vaivatonta ja olisin ollut täysin hyväksytty läheisyydessä toisen ihmisen kanssa. Ehkä tässä isoin kysymys on se, etten itse hyväksy omia läheisyydentarpeitani, vaan pidän niitä lapsenomaisina ja toisarvoisina. Tällä hetkellä niiden on pakkokin olla toisarvoisia, sillä ei ole ketään ihmistä, jonka kanssa voisin fyysistä läheisyyttä kokea.

tiistai 10. marraskuuta 2009

Pyhä jysäys sentään

Koko päivän olen ihmetellyt omaa logiikkaani tarpeitten ja toiveitten ilmaisussa. Logiikka ei toimi: en ilmaise itse tarpeitani enkä toiveitani, kun epäilen, ettei niitä kumminkaan kuultaisi. Eli niitä EI kuulla, tietenkään. Kai tämä on tällaisena jotenkin helpommin hallittavaa. On ollut helpompi piiloutua kuin ottaa se riski, että toinen ihminen reagoisi.

Hirveän pieni lapsi sisälläni on sitä mieltä, ettei se kestä pettymystä, joka seuraa, kun pyyntöjä/toiveita/tarpeita ei toteuteta. Mutta en halua elää niin, että pikkulapsen pelot hallitsevat ihmissuhteitani...

Parisuhteessa olen kuvitellut toiveet ja tarpeet kovin ehdottomiksi. Ne joko toteutuvat kokonaan tai jäävät kokonaan toteutumatta, ja oma itseilmaisuni on yhdentekevää siihen verrattuna, mitä toinen toivoo/tarvitsee. Olen muita palvelevan marttyyriäidin tytär ja mielessäni on ollut epäilys, että ne omat tarpeet ovat pahoja, vääriä, itsekkäitä. Jos ne lausuu julki, niin menettää sen pienenkin hyvän, josta on nauttinut (saa siis rangaistuksen itsekkyydestään). Kas näin ajattelee itseään häpeävä ihminen. Kuvittelen, että juuri minun tarpeeni ovat ne väärät/pahat/itsekkäät/mahdottomat/naurettavat, yksinkertaisesti huonot tarpeet.

Tuossa tuli näkyviin sekin, miksi pystyin elämään suhteessa, jossa omat tarpeeni olivat sivussa. Minähän halusin niiden olevankin sivussa! Ne hävettivät minua! En kehdannut näyttää niitä. Kuvittelin, että tarpeitteni paljastaminen olisi saman tien johtanut siihen, että toinen olisi minut huonoksi havainnut ja hylännyt. Nyt jäi kokeilematta, mitä olisi tapahtunut, jos aivan suoraan ja selväsanaisesti olisin paljastanut itseäni. En pystynyt suoraan ilmaisuun, pystyin kautta rantain vihjailemaan tai jossain yksittäisessä tilanteessa kysymään (esim. mieheltä kysyin, lähtisikö hän kanssani yhdessä kävelemään, kun todella olisin halunnut meille enemmän yhteistä olemista, oli se sitten yhdessä kävelyä tai jotain muuta. Sitä isoa asiaa "minä kaipaisin enemmän yhteistä olemista" en saanut sanottua).

Jospa olisinkin sanonut esim. tuon "minä kaipaan enemmän yhteistä olemista" ääneen. Mies olisi luultavasti sanonut "jaa, en minä vaan", mutta se tilanne olisi ollut ratkaisevasti erilainen. Siitä olisi voinut edes yrittää saada tarpeita balanssiin. Sen sijaan yritin pontevasti unohtaa omat tarpeet. Esimerkiksi tässä yhteisen olemisen kohdassa yritin kääntää huomioni siihen, mitä voin tehdä yksin, ilman puoliskoa, vakuuttelin nauttivani yksin tekemisestä ja olemisesta (on yksin olemisessa/tekemisessä nautinnollinenkin puoli, mutta se ei poistanut halua olla yhdessä).