Luovuus

On ihmeellistä että me olemme, me yhdessä ja erikseen.

Erinäisiä kertoja olen muitten ihmisten sanomana kuullut, että minä tai mies tai me yhdessä olemme luovia. Se sana töksähtää - luovia, miten niin, en ole taiteilija, ei hänkään, molemmilla kunnan pieni palkka, arki arkea, voisin nimetä monta luovempaa ihmistä.

Luovuus on jotakin liian isoa. Vähän niin kuin rakkaus. Molempia on, mutta molempien lausumista ääneen välttelee: jos se sana lipsahtaisi huulilta, niin manaisi pahaa silmää, huonoja enteitä. L- ja R -sanat kaikkoavat, jos niitä väkisin yrittää kutsua elämään.

Luovuus on selviytymiskeino. Alan kirjoittaa silloin, kun helvetisti pelottaa. Kirjoitan mitä tahansa, päiväkirjaa, kirjeitä, sähköpostia, tarinoita, mielipidekirjoituksen. Teen ruokia, joita ei löydy reseptikirjoista, leikin kameralla, piirtelen huvikseni. On hauskaa yhdistellä aineksia, katsoa mitä milloinkin syntyy.

Rakkaus on pelon vastakohta, väitettiin jossakin. Mitä vähemmän pelkää, sitä enemmän uskaltaa olla avoin, auki, vastaanottava, rakastava.

On ihme, että juoppo ja syöppö ovat yhdessä ja kumpikin on toipunut taudista niin pitkälle, että on vuosia jo kulkenut ulkoisesti taviskansalaisen kirjoissa. Alkoholisteistaa taitaa pari prosenttia selvitä pitempään raittiuteen, lihavilla syömisongelmaisilla prosentti on samanlainen. Suurin osa meistä lihoo ja laihtuu, lihoo ja laihtuu taas (tai ryyppää ja raitistuu, ryyppää taas ja raitistuu taas).

Kun tapasimme, niin minä oletin tapaavani jotenkin silminnähden juopon miehen, hän taas oletti tapaavansa lihavan syömärin. Yllätimme toisemme. Yllätämme edelleen.

Ehkä mahdottomien ovien aukaiseminen auttaa: kun kerran on ylittänyt mahdottoman, saman ylityksen voi tehdä aina uudestaan.