Jossakin aiemmassa postauksessa olen kirjoittanut taipumuksestani eristäytyä (no, ainakin täällä). Usein koen, että muut ovat omana isona joukkonaan, ja minä olen niiden muiden ulkopuolella, kauhean kaukana.
Oivalsin tuon mielikuvan yks kaks pari vuotta sitten, kun olin mukana viikonlopun mittaisella psykodraamakurssilla. Samassa ryhmässä oli suunnilleen itseni ikäinen mies, joka oli liki naapurikunnasta kotoisin. Hänen lapsuudenkotinsa (sen perusteella, mitä sitä hahmotettiin meille) oli ollut tunneilmastoltaan samalla lailla vinsallaan ainakin vaitonaisuudessa ja tietyssä lapsen yli kävelemisessä. Tuolla miehellä oli ilmeisesti vielä voimakkaammin sellainen olo, että hän on _aina_ yksin, eikä hänellä ole lupa olla muiden kanssa (tai jos on lupa, niin itse tilanteessa ei "osaa olla", puuttuu sosiaalisia taitoja).
Eilen oli työpaikan illanvietto. Kas, mitä huomasin: ne "muut ihmiset" tuskin ovat sen vapaampia sosiaalisista jännityksistä kuin minä... matkalla ruokapaikkaan oli kollektiivisesti hakusessa se, mistä tässä nyt oikein puhuisikaan. Ja perillä sama jatkui. Toki tuolla on ihmisiä, jotka ovat vuosikymmenen tai pitempäänkin olleet samassa paikassa ja ovat vapaallakin yhteydessä toisiinsa, mutta sitten oli joukko (minä ja muita) tuntosarvet koholla haistelemassa ilmapiiriä.
Toinen havainto: olen alkanut huomata entistä selvemmin ne samalla aaltopituudella olevat ihmiset. Muistan että vielä muutama vuosi sitten huomio liikkui toiseen suuntaan: aistin vain ne, jotka EIVÄT ole samalla aaltopituudella. Aina niitä löytyi! Ja samalla vahvistui se yleisvaikutelma, että muut ovat kaukana yhdessä ja minä taas olen yksin erillään.
On paljon helpompaa nyt, kun voin huomata noita "samankaltaisia". Turha kysyä, mitä se "samankaltaisuus " pohjimmiltaan on, luultavasti vaihteleva yhdistelmä eleitä ja puheita ja samanlaista arvomaailmaa.
Jokin yksinäisyyden linnake huojuu ja rakoilee. Hyvä juttu. Vielä kun pääsisin siihen, että epämääräiset puheet mallia "mennään joskus kahville/elokuviin" toteutuisivat oikeasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hei, törmäsin blogiisi kun googlettelin psykodraamaa. Olin itsekin sellaisella aikoinaan ja mieleeni jäi eräs mies, jolla oli samankaltaisia ongelmia, kuin miehellä, jonka kuvailit postauksessasi. (Ei lupa olla muiden kanssa, tai ei osaa) Ikäkin täsmää.
Oliko tämän miehen, joka oli sun kurssillasi, nimi Antti? Tiedän että hän on käynyt useita psykodraamakursseja.
Muutenkin blogisi vaikuttaa kiinnostavalta, vaikka onkin tauolla, täytyy kahlailla läpi! Jos julkaiset tämän, niin laitatko miehen nimen kohdalle vaikka rukseja tai jotain ja vastaat siihen kyllä tai ei tms? :) Kiitos!
Hei! Ei ole turhaa vastata tähän, vaikka näkisitkin sen pitkän ajan kuluttua yhteydenotostani. Käyn vilkaisemassa kommentteja. Kiitti!
Pakko tuottaa sinulle pettymys, en kerta kaikkiaan enää muista tyypin nimeä. Jokin tavallinen se oli, sen enempää ei ole enää jäänyt mieleen.
Kiitos kun vastasit kumminkin :) Hyvää jatkoa!
Lähetä kommentti