Näen öisin loputtomasti unia. Aamulla muistan vain hämäriä kohtauksia.
Ja minähän en yleensä "näe" unia.
Kappas.
Oli näillä näkymin viimeinen tapaaminen terapeutin kanssa. Aina on asioita, joista voisi jatkaa. Mutta en usko, että terapia on tässä kohden paras tapa jatkaa. Olen käynyt jonkinlaisessa terapiassa syksystä 2004 alkaen liki yhtäjaksoisesti. On sellainen tunne, että ainakin ne alkuperäiset terapian syyt ovat lakanneet olemasta kipupisteitä. Näemmä aina tulee uusia (minun tapauksessani ero), mutta silti tuntuu nyt tarpeelliselta lopettaa. En ole enää erityisemmin odottanut etukäteen terapiaan menoa. Tietyt jutut on tullut puhuttua moneen kertaan. Jälkikäteen on ollut hyvä olo, aina. Silti se terapiakäynnin jälkeinen hyvä olo ei enää tunnu niiiin välttämättömältä kuin ennen.
maanantai 31. toukokuuta 2010
keskiviikko 26. toukokuuta 2010
Toivun...
Viime viikolla reissusin. Kävin kahden kaukana asuvan ystävän luona - heitä kaipasin talvella lähemmäs ja liki unohdin, että he ovat maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta olemassa.
Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.
En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.
Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.
Edelleen on hyvä olo. En enää juuri riitele ex:n kanssa mielessäni. Talvella riitelin jatkuvasti, loputtomasti, kuluttavasti. Kuvitteelliset riidat loppuivat, kun keksin käsikirjoittaa ne uudelleen: molemmat pyydämme anteeksi siinä uudessa käsikirjoituksessa. Sanomme ettemme osanneet emmekä kyenneet enempää. Olemme pahoillamme. Voi olla, ettei sellaista vuoropuhelua koskaan käydä todellisuudessa, mutta eipä noita riitojakaan ole todellisuudessa käyty, pelkästään pääni sisällä.
En muista varmasti, koska olen viimeksi itkenyt. Viime viikolla alkuviikolla? Valtava muutos siihen verrattuna, että olen itkenyt, vollottanut, parkunut ja kyynelehtinyt päivittäin.
Voi kun osaisin kuunnella itseäni. En kuuntelisi sitä, miten "pitäisi" tuntea, olla, tehdä. Olisin muuta kuin omien vanhempieni kaltainen suhteessa itseeni. En mitätöisi, vähättelisi, vaatisi, moittisi... No, tällä hetkellä en moiti tai vähättele. Olen selvinnyt syksystä ja talvesta, vaikka se tuntui mahdottomalta. En hajottanut itseäni lisää. Olin (olen) omalla puolellani.
tiistai 18. toukokuuta 2010
Olen aika auki (heh)
Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.
Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.
Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.
Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.
Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.
Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.
Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.
Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.
Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.
torstai 13. toukokuuta 2010
Oikopolku
Monenlaista tapahtunut. Kohta matka... startti tänään illalla.
Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.
Ja on kevätkin... Elämä näemmä kantaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
