Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukulaiset. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sukulaiset. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. elokuuta 2008

Sleepless in Tampere

Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.

Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.

Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...

Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...

Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).

Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).

Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.

sunnuntai 27. tammikuuta 2008

Jumin aukaisu

Puuh, lopulta sitten soitin. Puhuttiin niitä näitä, siinä kohden olen ihan taitava.

Muistin kesken puhelun, että tämä täti on sentään kirjallisuutta lukeva ja omalla tavallaan valpas kulttuuri-ihminen. Meillä on siis positiivistakin yhteistä.

Olen huono käyttämään puhelinta. Tekstiviestillä sovin monesti tapaamiset ja sitten naamakkain puhe voi virrata, mutta puhelimessa... Minun on vaikea soittaa, pelkään soittavani huonolla hetkellä, kun toinen on juuri tulossa/menossa tai kesken tekemisen. Puhelun aikana jännitän äänensävyjä ja pelkään hiljaisia hetkiä. En tahdo osata lopettaa sopivan ajoissa, vaan jään roikkumaan linjalle.

Virallisten asioitten hoitamista puhelimella vältän viimeiseen asti. Jos jutun voi hoitaa netissä tai sähköpostilla, niin hoidan sen. Jos voi mennä itse paikalle, niin mieluummin menen kuin soitan. Olen muutaman kerran hukannut oikein tosissaan sanani ja änkyttänyt luuriin sekavia - pelkään että sama voi toistua milloin vain.

En juuri ole soitellut miehenkään kanssa, en missään vaihessa seurustelua. Tekstareita nakutettiin puolin ja toisin ja sähköpostia ja messenger-viestejä, mutta äänipuhelut tuntuivat töksähtäviltä ja vaivaannuttavilta. Kun toissasyksynä olin viikot muualla töissä, niin iltaisin oli kyllä kiva kuulla toisen ääni - mutta silti mukaan luimi jotakin jäykkää.

Jumi

Aamusta alkaen olen lykännyt yhtä puhelua, jonka "päätin" soittaa tänään. Viikolla äidin sisarpuolelta tuli kortti, hän kyseli kummitätini osoitetta, oli kortin loppuun laittanut oman puhelinnumeronsa.

Minulla on ollut jo monta päivää aikaa soittaa, mutten ole ennättänyt, muka.

Minusta ei tunnu luontevalta soittaa hänelle - mutta ihan yhtä epäluontevaa olisi laittaa kortti ja korttiin se hänen kysymänsä osoite. Sinänsä soittamisesta voisi seurata hyvää, mutta minä kartan sukulaisia, etenkin äidin sukulaisia. Yhteydet heihin ovat olleet jonkinmoiset lapsuudessani, mutta kun lähdin opiskelemaan liki toiselle puolen Suomea -89, niin etäännyin. Vähän lisää etäännyin, kun äidin äiti kuoli, ja äitini ja hänen sisarpuolensa alkoivat monivuotisen mökötys-tora-perintöriitansa. Siinä riitelyssä pahansisuisin osapuoli on kylläkin ollut äidin toinen sisarpuoli, ei tämä kortinlähettäjä.

Tässä matkan varrella äidin sisarpuoli on eronnut ja avioitunut uudelleen, sisarpuolen tytär (serkkuna häntä olen pitänyt, vaikka hän serkkupuoli tarkkaanottain on) on alkoholisoitunut ja raitistunut, perustanut perheen ja saanut kaksi lasta, retkahtanut kerran ja toisen, kolmannenkin kai. Serkku tuli perheineen meidän häihin (täti uuden miehensä kanssa oli siellä myös). Hän onnistui näyttämään kulmakuppilan kulahtaneelta ruusulta. Nykyhetki tuntuu surkealta, lapsuudessa minulla on hänestä hyviä muistoja.

Niin että pitäisi soittaa tälle serkun äidille tänään. Äh. Vaikea saada aikaiseksi. Huomaan että käyttäydyn ihan niin kuin äitini: lykkään kontaktinottoa ja odotan että se täti soittaisi itse (hänellä on puhelinnumeroni, luulisin). Minua pidättelee se, että näiden äidin suvun jäsenten kanssa puhumattomat asiat kertautuvat ja monistuvat. Jos täti on ollenkaan ollut hereillä ja läsnä kesän häissä, niin hän on tajunnut että olen naimisissa alkoholistin kanssa - aivan samoin kuin minä olen tajunnut, että hänen tyttärellään on akuutti viinaongelma. Eri asia sitten, puhutaanko näistä mitään. Ei ole ollut tapana puhua.

maanantai 31. joulukuuta 2007

Nimipelit

Eilen vaihdoin useamman tekstiviestin yhden vanhan koulukaverini kanssa. Hän oli kuullut, että olen kesällä mennyt naimisiin, ja halusi tarkistaa osoitetietoni ja sukunimen. Aiemmin päivällä äiti puolestaan selitti puhelimessa, miten hänen sisarpuolensa oli nyt kysellyt kummitätini osoitetta ja 'uutta' nimeä, kummitäti kun on 70-luvun jälkeen mennyt uudestaan naimisiin ja vaihtanut sukunimeä. Samainen nimeä kysellyt sisarpuoli (tätipuoleni siis) on itsekin vaihtanut nimeä 1990-luvulla, ja on uusissa naimisissa.

En tajua naisten intoa vaihtaa avioliiton yhteydessä sukunimeä. Voi olla, että tajuaisin, jos oma sukunimeni olisi mallia virtanen/nieminen/hämäläinen, mutta kun ei ole! Tarkkaan ottain sukunimeni on naisen nimi: isäni on avioton lapsi, isän sukunimi on hänen äitinsä tyttönimi, melko harvinainen sellainen. Nimi on minulle konkreettisin jälki isän äidistä, hän ehti kuolla ennen kuin synnyin. Lähinnä nauratti tuon luokkakaverin kännykkäviestin kysymys: Oletko vaihtanut sukunimeä? Ei ollut meillä harkinnassa yhteisen nimen ottaminen. Olen 37 vuotta kulkenut tällä nimellä ja vaikka muuten olen muuttuvainen, niin nimen muuttaminen tuntuisi teennäiseltä. Nimellä on yhteys minuun, persoonaan, eikä se persoona naimisiin mennessä ole toiseksi muuttunut.

Äidin sisarpuolen tapauksessa syntymä-sukunimi on kaunis, runollinen ja harvinainen. Se nimi vaihtui ensimmäisessa avioliitossa melko rumaksi (tyyppiä rytkönen - vaikkei rytkönen olekaan, anteeksi vaan kaikki rytköset). Toisen liiton nimi kuulostaa paremmalta, mutta en tahdo muistaa sitä, kun olen lapsena oppinut sen rytkös-nimen.

Ymmärrän kyllä, ettei eroon päättyneen liiton sukunimeä välttämättä halua kanniskella loppuikäänsä omanaan. Mutta miksi alun perinkään vaihtaa sukunimensä? Ja miksi vaihdella sitä vuosikymmenen välein, niin kuin nämä tädit ovat tehneet - siinä eivät enää etäisemmät tutut pysy perässä (kenties tarkoitus onkin eksyttää hyvänpäiväntuttuja?).

Minulle ei riitä se, että jokin on tapa - on tapana avioparilla olla sama nimi. Nykyhetkessä ei enää ole lakisääteistä pakkoa valita yhteinen sukunimi, on pelkkä 'näin on ennenkin tehty' -tapasääntö. Se tapa ei ole edes kovin vanha, 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt. Muina aikoina ja muissa maissa ei ole moista tapaa.

Toinen kumma juttu on tämä tekstiviestin lähettäjä, vanha luokkakaveri. En ole nähnyt häntä varmaan kymmeneen vuoteen, joulukortti häneltä on yleensä tullut, siinä ei mitään henkilökohtaista. Joskus kenties tekstiviesti, sekin hyviä-ilmoja-pidellyt -tyyppinen. Itse olisin jo aikaa sitten lopettanut yhteydenpidon, mutta eilenkään en sitten tohtinut olla vastaamatta hänen tekstariinsa. En ymmärrä, mitä moinen yhteydenpito antaa. Olemme molemmat nimiä toistemme kännyköitten osoitekirjoissa, mutta ei meillä ole mitään käsitystä toistemme tämänhetkisistä elämistä. Jos minulle iskisi käsittämätön kriisi ja kaikki lähiystäväni olisivat tavoittamattomissa, niin en silti ottaisi tähän luokkakaveriin yhteyttä. Kouluaikana yhteinen kaveripiiri sai meidätkin kaveeraamaan keskenämme, nykyhetkessä ei sitä porukkaa enää ole.

Tässä on kai jokin sosiaalisuusjuttu: minä mieluummin jätän viestimättä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vain hyvänpäiväntuttuja. Tervehdin, jos kohdakkain osutaan, mutta en ota itse yhteyttä (laittele s-posteja tai tekstareita). Yksi toinen tuttu laittelee muutaman kuukauden välein hupisähköposteja, jotka on kimppalähetetty useammalle ihmiselle, mukana ei ikinä ole muuta kuin se 'hassu' juttu. Äh. Vähän kiusaannun noista - ymmärtäisi nyt laittaa jotakin muuta tai olla vallan laittamatta...