Viimeinen kerta

Viimeinen kerta terapiaa on huomenna töitten jälkeen. Vaikka tämän "viimeisen kerran" jälkeen on optio, että voin edelleen epäsäännöllisemmin käydä samalla terapeutilla, niin tämä terapia on nyt suunnilleen tässä.

En ole halunnut kirjoittaa tänne blogille viime viikkoina. Lähinnä olen kai pelännyt, että kirjoittaminen voisi nostaa esiin taas jonkin vanhan jutun, josta yks kaks paljastuisi ylittämättömiä ongelmia. Tai löytäisin uuden ahdistuksenaiheen, joka jäisi kaivamaan ja kalvamaan ja toisi minulle (vaativalle) tyytymättömyyden tunnetta ja itsesyytöksiä.

Pitänee luottaa siihen, että asiat järjestyvät. It works if you work it - eikä work tässä nyt ole sellaista väkisin väännettyä puurtamista, vaan oman osuuden tekemistä.

Mitä olen ajatellut? Itsekriitikko-puoltani, lähinnä. Sitä miten on vaikea nähdä metsää puilta, kun se oma asenne on syyttävä ja soimaava. Pienissä asioissa sen huomaa. Esimerkiksi yritän askeltaa oikeammin kuin ennen, ja olen tyytymätön ja tuskainen, kun huomaan, että taas meni oikean jalan polvi yliojennukseen ja seison paino jalkaterän ulkosyrjällä. Sen sijaan, että kiittäisin itseäni siitä, että huomaan virheasennon, niin syytänkin itseäni siitä, etten heti saman tien ole oppinut sitä virheetöntä asentoa.

Hassua kyllä, päädyin viime viikonloppuna ajattelemaan, ettei itsekriitikkopuoleni olekaan kokonaan huono orjapiiskuri. En nyt jaksa selittää konkreettista tilannetta, mutta tajusin, että itsekriitikko saa minut myös hyvällä tavalla tarkaksi ja valppaaksi. En anna asioiden vain olla, en ainakaan kovin pitkään. Olen herkkä näkemään epäoikeudenmukaisuutta ja vääristymiä - ja kriitikko minussa pakottaa pyrkimään oikeudenmukaisuuteen ja johonkin, jota kuvittelen tasapainoksi. Pahaksi tilanne muodostuu vasta, jos en näe mitään tasapainon mahdollisuuksia. Jos pitäisi vain olla ja sietää asioita, joista itsekriitikkopuoleni hermostuu, niin... en kestä. Masennuskin on pakotie siinä vaiheessa.

Parilla sanalla sivusin puoliskon kanssa tätä terapian loppumista. Hän sanoi, että kyörää minut auton peräkontissa terapeutille, jos ne hiljaisuuteen jumiutumiset, joita mulla oli pari vuotta sitten, tulevat takaisin. En ollut tajunnut, että ne tilanteet olivat hänelle tosi piinallisia. Ne ajoittuivatkin mahdollisimman onnettomasti, saatoin juuri seksin jälkeen sanoa "mun pitäisi puhua" ja sitten sen puhumisilmoituksen jälkeen lakkasinkin puhumasta. Kun olin saanut toisen huomion, niin meninkin lukkoon, joko mielessäni ei liikkunut yhtään mitään tai sitten päässä kulki kaoottisesti ajatuksia siitä, miten se miettimäni puheenaihe on typerä ja mitätön tai suunnattoman tärkeä ja olennainen ja miten pitäisi aloittaa konkreettisella esimerkillä tai sittenkin yleistyksellä.

En tiedä, mitä ne kohtaukset oikein olivat psykologian termeillä. Iso pelko ja ahdistus niihin liittyi, kaksinkertaisesti oikeastaan. Pelkäsin puhumisen seurauksia - pelkäsin sitä, miten puolisko reagoisi niihin sanomiini asioihin, vaikka samaan aikaan tiesin, ettei olisi mitään konkreettista pelättävää. (Miehellä ei ole taipumus suuttua puheesta.) Pelkäsin myös pelkoa ja ahdistusta itsessäni, sitä että ne jäisivät päälle, en löytäisi sanoja enää ollenkaan, ei olisi yhteyttä minun ja puoliskon välillä eikä olisi edes yhteyttä minussa itsessäni (mitä silloin on, kun sanoja ei ole? miten paljon voi tajuta?).

Nyt terapian aikana näitä jumitumisia on ollut kotioloissa vain pari, terapiaa edeltävänä syksynä niitä oli monta, en tiedä, montako. Kymmenen? Viisitoista? Luulen, että ainakin osalti jumiutumiset ovat jonkinlaista taantumaa lapsuuteen ja vanhempien tunnemaailmaan. Eivät he puhuneet, eivät monestakaan asiasta. Eivät he puhuneet omista tunteistaankaan. Kovin monessa kohdin opin, että pitää vaieta. Ja vaikka tiedän nyt, että tietyistä asioista on pakko puhua (jos aikoo jonkinlaisessa luottamuksellisessa suhteessa elää), niin samaan aikaan koen vanhasta muistista, ettei ole lupa puhua.

Älä kuule, älä näe, älä puhu. - ne kolme apinaa, joista yksi peittää korvansa, toinen silmänsä, kolmas suunsa.

11 käyntiä

Minulla on 11 käyntiä jäljellä terapiaa. Viime viikkoina on tuntunut, ettei ainakaan tänne ole mitään uutta kirjoitettavaa. Tietyt ilmiöt kyllä pyörivät ja pyörittävät, mutta ne ovat nimettyjä, tunnistettuja.

Hirvittää hiukan.

Ne terapian aloituksen aikaan akuutit asiat ovat monet edelleen olemassa, ne vain eivät ole samalla lailla ylipääsemättömän vuoren kokoisia. Voin vieläkin välillä kieriskellä lapsuudessa ja nuoruudessa ja siinä kaunassa, mitä olen tuntenut äitiä kohtaan. Se olotila ei enää jää päälle tai lytistä. Samalla lailla pysähdyn joskus siihen elämättömään varhaisaikuisuuteen, mutta osaan palata nykyhetkeen. Välillä olen itseni ystävä - aiemmin olen ollut kriitikko ja tuomari.

Terapian aikana olen hankkinut tatuoinnin, mennyt naimisiin, saanut lääketieteellistä selitystä seksiongelmille ja motorisille vaikeuksille.

Nuo viimeiset kuulostavat ehkä mitättömiltä, mutta eivät ole. Olen syytellyt itseäni ja pitänyt ruumiin oireita vain kuviteltuina ja jonkinlaisina asenneongelmina, jotka loppuisivat, kunhan vain yrittäisin tarpeeksi. On ollut helpottavaa, kun on tajunnut, ettei kaikki olekaan yrittämisestä kiinni.

Viimeksi viime viikon käynnillä fysioterapeutilla FT käsitteli nilkkojani ja ihmetteli ääneen, kun oikean jalkateräni liikerata on kovin rajoittunut. Hän epäili, että jalkaterän luustossa on poikkeama tai akillesjänne on aivan liian lyhyt. Aloin puhua ääneen siitä, miten en koskaan oppinut luistelemaan. Muistikuvissani kaikki muut liikkuivat liki liidellen jäällä, minulla oli potkukelkka ja pysyin pystyssä, kuin tuin itseäni kelkalla. Vasemmalla jalalla pystyin liukumaan, oikealla voin vain potkia vauhtia. Jokainen oikean jalan liukuyritys päätyi siihen, että makasin rähmälläni jäällä - tämä jos olin uskaltanut olla toiveikas ja irrottanut otteeni kelkasta.

Miten helvetisti yritinkään - ja miten aina, jokikisellä kerralla, epäonnistuin.

Niissä tilanteissa aloin lopulta tuntea, että epäonnistuisin joka tapauksessa. Kun en voinut onnistua, voin lähinnä vain keskittyä sietämään epäonnistumiset. Siis olla ulospäin tavallinen, piilottaa harmi ja pettymys ja kiukku ja turhautuminen. Minä tässä vaan huvikseni mokailen, ihan pellenä.

Sama tunne, varmuus epäonnistumisesta ja sietämisen pakko, heräävät minussa vieläkin yksittäisinä hetkinä. Olotila on aika sietämätön - mutta se on vain tunne vanhasta. Joskus kai nämä luisteluhetket ovat niin kaukana historiassa, että lakkaan sätkimästä samassa vanhassa narussa.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Hiukan lapsekas ja yksinkertainen

On paljon helpompi olla töissä hiukan lapsekas, yksinkertainen, kyselevä ja ilmeilevä.

Ahdistaa, kun rupean tärkeileväksi, selittäväksi, totiseksi. (Miksi rupean? Pelko, pelko pelko, pelko. Mikäpä muu. Pelko pienen lapsekkaan minän puolesta vetää vakavaksi.)

Onneksi en osaa kovin paljon. En voi olla kovin tärkeänä ainakaan kovin pitkään.

Yksi kissa sylissä

Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.

Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)

"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.

Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)

Heittäytymisestä

... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).

Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.

Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.

Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.

Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.

Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.

Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.

Siivet

Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.

En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.

Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?

Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.

Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.

Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).

Olinpa ovela

Henkinen mutapainiottelu sisäisen itsekriitikon kanssa päätyi tänään 3-1 voitokseni.

Pääosa vääntöä käytiin tällä kertaa työajan ulkopuolella. Kas näin:

Sisäisen itsekriitikon mielestä minun pitäisi huolehtia tämän talouden ihmisten ja eläinten ruokapuolesta. Töiden jälkeen olisi kriitikon mielestä tehokasta mennä suoraan kauppaan, kaupasta kotiin ja kotona sitten laittaa ruokaa - kas kohta olisi lämmin ateria valmis, eikä kello olisi kuin puoli kuusi (aamuvuorosta palatessa) tai puoli yhdeksän (iltavuorosta palatessa).

Lemmikkieläinkauppa on käsittämättömän kätevästi sijoittunut - työmaata vastapäätä, noin 200 metrin päässä kotoa. Yritin kyllä selittää itselleni, etteivät raksut ja mössö ole ihan lopussa - miten olisi huomenna? Maanantaina? Menin silti ostamaan kolmen kilon pussin "nirsoille kissoille". Saavat keskenään päättää, kuka se "nirso" on.

Piste itsekriitikolle.

Kotona mies oli jo asettunut päiväunille - ilmiö, jonka edessä itsekriitikko heittäytyy marttyyriksi. Tuo sen kun makaa, ja mää kannoin kauppakassit / mun tarttee laittaa ruokaa / siivota kissojen hiekkaloota.

Mikään muu kuin minä itse ei estä minua menemästä päiväunille.

Asetuin siis sohvalle kirja (Lotta Lundberg: Klovnin kyyneleet) mahan päällä. Luin. Torkuin. Luin taas.

Vähintään kaksi pistettä minulle.

Tässä vaiheessa itsekriitikko oli luovuttanut ihmisruokakaupan suhteen. Mutta päivällinen piti sen mielestä tehdä - olin kolmena päivänä syönyt samaa mössöä (soijarouhepihvejä ja maustettuja tattarisuurimoita), mies eläisi takuulla pelkillä voileivillä tämän päivän (kun makkaraakaan ei ollut jääkaapissa) - minun vikani, kun eläisimme huonolla ruualla ja epäterveellisesti. (Ei, en ole tätä mieltä kokonaan, mutta ajatus pyörähti mielessä.)

Keittiöhässäkän sijaan lähdin ulos kävelemään. Kolmas piste minulle. Kriitikolle voisi kenties antaa puoli pistettä siitä, että ulos mennessäni kannoin kompostin ja vanhoja sanomalehtiä roskiin.

Sleepless in Tampere

Ennenkokematonta: uniongelmia lomalla. Menin eilen puoli yhden aikaan nukkumaan, heräsin puoli seitsemältä. (Ei, en ole lyhytunista sorttia. Normioloissa 8-9 tuntia unta on hyvä määrä.) Edeltävinä öinä olen nukahtamisen jälkeen herännyt kolmen jälkeen ja valvonut sitten tunnin, kaksi.

Luulin että unettomuuteni johtuu kissa- ja ihmispotilaasta, mutta kumpikaan ei ole enää kovin kipeä.

Taidan suorittaa lomaa. Tämän tästä saa, kun ensin on puolitoista vuotta yhtä soittoa töistä. Siinä ajassa ehdin pantata kaikenlaisia tekemissuunnitelmia loma-ajaksi. Nyt kun on se loma, niin tämä vapaan valinnan mahdollisuus ahdistaa: tiedän, etten ehdi kaikkea sitä, mitä olen ajatellut kenties tekeväni. Tarvitsisi siis luopua jostakin. Mutta minähän en halua luopua mistään - joten luovun yöunesta...

Tekemiseni eivät muuten ole erityisen suurisuuntaisia: muutama ystävä pitäisi tavata täällä lähitienoolla ja hiukan kauempana, mökillä olla, kirjoja lukea, vanhempien luona poiketa, olisi tarkoitus kirjoittaa, leipoa... Ja ikävämpiä: pitäisi järjestää paperit parista rojulaatikosta, varata hammaslääkäri tai -hoitaja, pestä oman makkarin ikkuna, perata vaatekaapista risoja ja käyttämättömiä rättejä pois...

Aamulla minut herätti suunnitelma c. Se kuuluu asioihin, joita ainakaan en saa normiarkena tehtyä. Voisin ja haluaisin selvittää pari asiaa äidin puoleisesta suvusta. Olen ajatellut matkata etelän syrjäiseen rannnikkokaupunkiin, sillä serkkuni asuu sillä tienoolla. Hän on minua liki kymmenen vuotta nuorempi, isänsä on äidin veli. Serkun isä kuoli jo 1990-luvulta, joten häneltä en voi kysyä mitään. Serkulta haluaisin kysyä, mitä hänelle on kerrrottu isoisästään (vai onko mitään).

Suunnitelma c on muuten ihan hyvä suunnitelma, mutta. Ensimmäisen askelen ottaminen on ylen työlästä. Serkku oli viime syksynä minun ja miehen häissä, mutta silloin emme ihmeitä ehtineet jutella. Ennen häätapaamista taas olen puhunut hänen kanssaan joskus isänsä hautajaisissa suunnilleen. Emme siis pidä yhteyttä. Tuntuu vaikealta soittaa hänelle noin vain - tämä on juuri sellainen tilanne, jota varten minun pitäisi kirjoittaa konsepti mahdollisista repliikeistäni etukäteen paperille. Voisin tietysti laittaa sähköpostia, mutta en tiedä, miten aktiivisesti hän lukee postiaan. ÄÄÄH. Tässä kohden ajatusketjua alan miettiä, onko serkun tapaamisella niin väliä. Tuffa on joka tapauksessa kuollut ja kuopattu, onko silläkään enää edes minun kannaltani väliä, millaisia tietoja (tai tietämättömyyttä) serkulla on (omista tuffatiedoistani yhtäällä ja toisaalla).

Noh, tämän päivän lopputulos oli, että lähdin ennen yhdeksää tikkana torille (tämäkin asia, jonka ajattelin lomalla tehdä: jonain aurinkoisena aamuna olisi kiva istua torikahvilla ja sen jälkeen ostaa perunaa ja porkkanaa ja muuta tuoretavaraa). Ennen puolta päivää olin jo takaisin. Kahdelta aloin operaatio siivouksen puolittaisena kiitoksena siitä, että puoliso oli raivannut keittiön tasot, ladannut ja käynnistänyt tiskikoneen ja pyyhkinyt hellan. Keittiön järjestäminen on minulle mahdoton tehtävä - sotkeminen sen sijaan sujuu. Neljältä keitin perunoita. Voi että olenkin ollut puuhakas. Äh.

Tauolla

Viimeinen terapiakerta pitkään aikaan oli tänään aamulla. Jatketaan elokuun lopulla.

Viime viikolla psykiatrilla tajusin ihan ilmeisen asian, se oli ollut nenäni edessä niin isona, etten ollut sitä nähnyt.

Jostakin toisen vuoden puolivälistä lähtien olen suorittanut terapiaa. On ollut muka kiire käsitellä kaikki tarpeellinen ennen kuin toinen vuosi loppuu, on yrittänyt olla kovin puhuvaa ja tulkitsevaa terapiatunneilla, on pitänyt terapiaa jonakin kurssina tai pakettina, joka on kohta valmis ja paketissa.

Hei haloo. Minuudestahan terapiassa on kyse. Niin että valmis? Tuotos? Suoritus?

Olin ahdistunut ja pettynyt, kun eräällä terapiakerralla toukokuussa terppa otti puheeksi kolmannen vuoden mahdollisuuden. Tuntui että olen jollain lailla epäonnistunut - liian hidas tai jumissa tai kertakaikkiaan vaan huono. Minähän olin itse päättänyt, että kahdessa vuodessa on terapiaa tarpeeksi. Kelakin oli päättänyt, sehän myöntää tukea hiukan väljemmin perustein kahdelle vuodelle ja sille kolmannelle on enemmän ehtoja.

Tätä suorittamispuolta itsessäni olen eräille ihmisille yrittänyt selittää. Jos itse yhdistää suorittamisen vain esim. opiskeluun tai ylitöihin tms. kohtuullisen selvästi mitattavaan, ei varmaan voi tajuta tätä.

Välillä suoritan arkista olemista. Tuokin roskapussi pitää viedä, ruokaa pitää laittaa - siis oikeaa ruokaa, ei eineksiä tai pelkkää voileipää - , tuo dvd pitää katsoa, kun se pitäisi palauttaa huomenna, ulos pitäisi mennä kun kerran aurinko paistaa, pyykkiä pitäisi pestä koneellinen ja kaverille laittaa tekstiviesti... Olosta riippuen joko alan tehdä listaamiani asioita tai en - mutta silloinkin ne jutut ovat mielessä ei-tekemisenä, joka on ihan yhtä ikävää kuin suklaalakossa on konvehtien ajattelu. Työmaalla juttelusta saan suorittamista, kun koen että ruokatauolla pitää ja kuuluu puhua vaikka juuri sillä hetkellä ei erityisesti huvittaisi tai vaikka mielessä ei olisi mitään jutunaihetta.

Ainoa juttu johon en saa mukaan suorittamisen hiventäkään, on kissat. Niiden kanssa oleminen on suorittamisen ulkopuolella.

Kunpa osaisin ihan vaan elää järkeilemättä ja suorittamatta ja kontrolloimatta.

Tunnehuora

Minulla on joitain ystäviä, jotka sanovat vaivattomasti lauseita :"Olen pettynyt kun..." "Iloitsen kun..." "Surettaa että..."

Ja sitten on joitain, jotka kertovat mitä ovat tehneet, mikä elokuva/kirja/levy viimeksi osui likelle, ja sitten taas jatkavat, mitä ovat tehneet (tai mitä muut ihmiset ovat tehneet).

Ensimmäisten kanssa hätkähdän ja havahdun. Niin, noin voi sanoa. Ihan suoraan voi sanoa ilman että ilmaisisi olonsa kautta rantain ja jättäisi kaiken muiden tulkittavaksi.

Helposti peilaan itseäni, olen ensimmäisten seurassa yhtä ja toisten seurassa toista. Haluaisin olla avoin, vilpitön, aito. Liian usein olen sulkeutunut ja välttelevä. Kyselen oikeutusta omille tunteilleni. En oikein tiedä, mitä tunnen, kun haluaisin niin kovin tuntea niin kuin "kuuluu" tuntea, niin kuin oletan muiden haluavan. Taidan olla tunnehuora. Kaikki käy.

Äh. Jospa muistaisin, että tätäkin asiaa voi opetella. Vähintäänkin voin opetella irti siitä, että olisi "oikeita" tai "vääriä" tunteita. Ennakolta kaikki iso ja tärkeä huolestuttaa minua. Niin kuin nyt viime syyskesälle huolestuttivat häät - entäs jos ei tuntuisikaan sitten miltään sinä viikonloppuna (tai pahempaa, entä jos vain surettaisi ja ahdistaisi), entä jos pitäisi näytellä onnellista?

Yhtenä hetkenä sinä viikonloppuna olin pudota ulos tunnekartalta. Olin rautatieasemalla, odotin vanhempiani. Junasta tuli vain äiti, ei isää.

Äiti tuli hiukset hajalla kohti:
Ei pappa tullu.

Teki mieli huutaa tai ulvoa. Olisin halunnut isän! En halunnut paritonta äitiä, joka kaikessa parittomuudessaan tarvitsi minua seuraksi. Olin päässäni käsikirjoittanut paikat vanhemmille ja käsikirjoitus hajosi, kun isä puuttui. Jos etukäteen olisin tiennyt, ettei isä lähde, olisin - en tiedä. Ahdistunut vähintäänkin. Yrittänyt kieltää äitiä tulemasta. Pelännyt että jokin menee hirveästi pieleen.

Pelkään äidin kanssa jotakin epämääräistä katastrofia. Olen pelännyt pienestä asti. En muista, että oikeita katastrofeja olisi tapahtunut. Silti pelkään.

Lisää rönsyjä seksistä

On kauhean kiva, kun jokin vaikeasti määriteltävä on muuttunut. Tuon viimekertaisen kirjoituksen ajasta on suunnilleen kaksi vuotta aikaa. En edelleenkään ole mikään avoimen eroottisuuden leikkivä ylipapitar, mutta olen lakannut jankuttamasta samoista asioista itselleni. (Siis ne samat asiat: minä ja mies olemme niin kovin erilaiset aiempien suhteittemme määrässä, minä olen köntys ja ääliö myös, ääliömäisyys näyttäytyy etenkin kun olisi tarpeen toiselle välittää omia olojaan.)

Sisäinen paskageneraattori (tai sievemmin sanottuna itsekriitikko) on myös loistava nauhuri. Se nappaa vailla ihmeempää tarkoitusta sanotut lauseet, tekee niistä ylitulkintoja ja pyörittää samaa lausetta uudestaan ja uudestaan.

Onhan mies joskus jotakin entisistä ihastuksista tai suhteista sanonut. Yhdestä taisi sanoa:

Näin kerran vahingossa kun se tanssi. Se ei tiennyt että katselin, se oli yksin salissa ja sillä oli mankka josta tuli musiikkia. Se oli ihan uskomattoman taipuisa.

Toisesta se taisi sanoa:

Se oli niin luonnonlapsi, se käveli alasti pianolle ja alkoi soittaa ja seuraavaksi se teki ruokaa, eikä sille vissiin tullut mieleenkään pukea vaatteita.

Tällä lailla tähän kirjoitettuina nuo virkkeet ovat epätodellisia. Kyllä ne tietääkseni ovat todellisista tilanteista, ja molemmissa on asioita, joiden kanssa en ole yhtään väleissä (tanssiminen, notkeus, luonnonlapsena alasti kulkeminen, pianonsoitto). Minussa laukeaa kovin helposti häpeää ja huonommuudentunteita. Ei tarvita lauseita, joissa minua verrattaisiin johonkuhun toiseen. Teen ne vertailut ihan itse.

Kirjoitin äskeisen preesensissä, mutta mennyt aikamuoto taitaisi olla kuvaavampi. Tajuan oman olemukseni paremmin kuin ennen, tajuan samalla senkin, ettei minun ole tarkoitus olla kaikkea. Joku toinen on sitä mitä minä en ole - eikä se hänen olemuksensa ole minulta pois.

Olemme miehen kanssa aika kitsaita toistemme kehumisen suhteen. Siihenkö minä putosin alussa, sekö minussa ruokki epävarmuutta, tunnetta siitä, etten riittäisi sellaisena kuin olen? Mutta tässä kohden ymmärrän hiljaisuuttakin - joku "Olipa upeeta" lause rakastelun jälkeen kuulostaa niin epäaidolta, että mieluummin sitä on vaan, sanoitta.

Tunnen tasan kaksi siinä mielessä kaltaistani naista, että he ovat aloittaneet ensimmäiset suhteensa aikuisina, yli 30-vuotiaina. Molempien miehet ovat kovin naisten kaltaisia - jos miehillä olisi aiempia suhteita ollut, niin ainakaan ne suhteet eivät ole olleet pitkiä tai virallistettuja. Helposti tästä tekisi tulkinnan, että ihminen etsii kaltaistaan, jotta välttyisi sitten sen toisen erilaisuuden mukanaan tuomalta epävarmuudelta.

Intuitio

Periaatteessa kaiken pitäisi olla kielen tavoitettavissa, mahdollista määritellä kerran ja toisen kerran.

Jäävuoren kokoinen osa minusta on tavoittamattomissa. Onneksi. Kiitos jollekin korkeammalle voimalle siitä, että joudun ihmettelemään itseäni ja yllättymään itsestäni.

Se mitä pystyn sanoilla määrittelemään, mistä pystyn tekemään tavoitteita, haaveita, mielikuvia... Se on itsekriitikkoni - tai armaan paskageneraattorin - näkyvillä. Siitä muusta, siitä pinnanalaisesta, itseriitikko ei saa otetta. Voin venkslata yksinkertaisten vaihtoehtojen välillä arjen pikku asioissa, miettiä ostaisinko nyt pussin kotimaisia porkkanoita vai maapallon toiselta puolen roudattuja viinirypäleitä (tällaisistakin asioista itsekriitikolla on mielipide). Mutta sitten voin yks kaks yhtään venkoilematta ilmoittautua vapaaehtoistyöntekijäksi KVT:n leirille (tapahtui nelisen vuotta sitten) tai mennä naimisiin tai ostaa asunnon tai... Isot asiat ovat sitten lopulta helppoja. Pienissä asioissa kadotan perspektiivin - tai pitkäkestoisissa asioissa, ne kun koostuvat pienistä paloista.

Intuition perusteella viehätyn joistakin ihmisistä ja välttelen toisia. Molemmille toiminnoille voin keksiä halutessani järkiperusteluja, mutta toiminta tulee jostakin tavoittamattomista.

Terapeutinkin valitsin silkalla intuitiolla. Ensin olin soitellut umpimähkään puhelinluettelossa ilmoittaville. Suurin osa soitoista oli huteja: ei ollut aikoja lainkaan tai oli joskus ikuisuuden päästä. Sitten sain sovittua kolme tutustumisaikaa. Kaksi ensimmäistä terapeuttia saivat minut ihan tolaltani. Järkisyitäkin oli monta, mutta pohjalla se intuitio. Nyt vasta kun ollaan näin pitkällä, siis likellä kahta vuotta, tiedän, miksi valitsin tämän terapeutin. Ne kaikki muut terapeutit koin arvosteleviksi, syyttäviksikin - ilmeisesti he ruokkivat vaativaa persoonan osaani (heillä tuskin oli tarkoitus toimia näin). Ja miksi käynkään terapiassa? Jotta pääsisin irti itsekriitikkoni liian isosta vallasta minuun... Se pyrkimys on mahdollisempi saavuttaa, kun tekee työtä sellaisen ihmisen kanssa, joka ei vahvista itsekriitikkoani.

Hassua. Joskus monta vuotta sitten pidin kovasti eräästä psykologista, joka oli kovin älyllinen, kriittinen ja kyselevä. Tämä nykyinen on aika lailla toisenlainen.

Pään paskageneraattori

Terapian loppumiseen on kovin vähän aikaa. Toukokuussa ja sen jälkeen pitäisi pärjätä omillaan.

Ei se sinänsä pelota, sehän on kamalan tuttua. Mutta kovin moni asia on kesken. Masennuksesta olen selvinnyt, joo, mutta alanko jatkossa taas kerätä itseeni samaa kuormaa kuin ennen masennusta (ja masentua uudelleen), sitä en tiedä.

En ole tainnut kirjoittaa näkyviin, miksi terapiassa käyn. B-lausunnoissa on keikkunut seuraavaa: sosiaalisten tilanteitten pelo, piirteitä estyneestä ja vaativasta persoonallisuudesta, toistuva masennus.

Käsittääkseni tuo viimeinen määritelmä (masennus) on seurausta kaikesta edeltävästä. Kun tarpeeksi jännitän ja pelkään ihmisten joukossa, kun vetäydyn, kun olen kroonisesti tyytymätön itseeni, niin kas kummaa, masennun. Masennuskaudet luultavasti toistuvat jatkossakin, jos sosiaaliset ahdistukseni ja vaativat/estyneet puolet minussa pääsevät hallitseviksi.

Ja tässä kohden adistaa: minunhan pitäisi muuttua toiseksi! Mutta kun en voi! En vaan kykene!

Kaikkeen muuhun omituiseen itsessäni olen kenties kiintynytkin ja haluton luopumaan, mutta vaativasta puolestani haluaisin eroon. (Hm, se muu ei edes saa kovin pahaa tuhoa aikaan, olen tottunut säätelemään ahdistuksiani, olen tottunut siihen, että tietyissä kohdin saatan mennä lukkoon).

Sisäinen arvostelijani on varsinainen paskageneraattori, se moittii kaikkea mitä teen ja mitä jätän tekemättä, jos olen hiukankin heikoilla (siis heikoilla ei tarkoita välttämättä muuta kuin väsymystä). Kovin helposti siirryn elämään tyytymättömyyden tilassa. Ei tarvita esim. muuta kuin työpäivän jälkeinen paluu kotiin. Ah, ihana vapaa olotila. Tähän iskee paskageneraattori, se käynnistyy pitäisi-sanalla: pitäisi käydä kaupassa, pitäisi laittaa ruokaa seuraavaksi päiväksi, jotta olisi töissä eväät, pitäisi mennä ulos kun aurinkokin paistaa, pitäisi kirjoittaa yhdelle ystävälle josta en ole kuullut aikoihin, pitäisi katsoa se dvd, jonka palautuspäivä oli jo viime viikolla, pitäisi pestä koneellinen pyykkiä... Vaihtoehdot voivat olla sinänsä ihan miellyttäviäkin, mutta en voi valita niitä kaikkia - ja kun yhden valitsen, hermostuu paskageneraattori siitä: Kyllä nyt pitäisi sittenkin käydä kaupassa! Eikun olla ulkona! Eikun katsoa tv:tä! Eikun kirjoittaa! Eikun laita nyt se pesukone päälle!

Ja lopputulos on sisäinen ärtymys ja kiukku ja kiire ja turhautuminen, kun se valitsemani asia ei olekaan hyvä valinta, vaan se on sulkenut pois muuta. Ja jossakin luuraa paskageneraattorin seuraava heitto: jos olisin oikein organisoiva ja toimelias ja energinen, niin minähän ehtisin kaikki "pitäisit". Kyllä muutkin ehtii... Minä vaan olen saamaton laiska paska.

Tällaisia ajatusketjuja päähäni laukkaa joka päivä. Jonain päivinä ne pääsevät vaikuttamaan enemmän, toisina vähemmän. Tällä hetkellä vapaa-aika on erityisen hankala: työssä en pääse niin paljon valikoimaan tekemisiäni, että paskageneraattori ehtisi kovin äänekkäästi käynnistyä. Työssä se lähinnä on tyytymätön vain työn laatuun ja tekemiseen käytettyyn aikaan, kotona ja vapaalla se on tyytymätön aika lailla kaikkeen. Joka jutusta löytyy jotakin väärää.

Vaikka terapiassa on paljonkin puhuttu tästä, niin tuntuu, ettei minulla vieläkään ole tarpeeksi keinoja irrottautua sisäisestä paskanjauhajastani. Päh, pah, äh.

Olin kiirastorstaina retkellä etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin ja kävin Kiasmassa. Julian Schnabelin näyttelyosuudessa oli yksi valtavan iso teos, harmaalla pressulla päällystetty taulu, jossa on valkoinen kuutio, musta teksti sanoo "I hate to think". Se huvitti minua kovin - minäkin vihaan sitä, että olen pakotettu ajattelemaan paskageneraattoripäälläni.

Kirjoittamisesta

Luin kirjan, ihan hyvän kirjan . Ei mitenkään ihmeellisen, kumminkin riittävän hyvän.

Jos uskoisin itseeni tarpeeksi, saisin valmiiksi oman.

Eilisessä innonpuuskassa avasin vanhan tiedoston, kirjoitin, muokkasin. On sitä liki 50 sivua. On siinä jotakin tolkkua. On on on.

Kun vain saisin itsekriitikkoni hiljenemään. Kun ei tarvitsisi itselle perustella jokaista kohtaa. Kun en olisi niin oman arvostelijani vietävissä - se tekee kirjoittamisesta tylsää pakertamista.

Hemmetti.

Aika(taulut)

Väsytti niin, että nukuin töitten jälkeen päiväunet.

Monesti tunnen, että pitäisi olla toisaalla, viettää aikansa "paremmin". Kun makoilin puoliunessa sängyllä, niin olisi "pitänyt" mennä kävelylle (kun vielä on päivänvaloa). Olisi "pitänyt" myös käydä kaupassa ja varustautua huomiseen (ystävä on tulossa kylään). Ja vielä olisi "pitänyt" lukea jotakin niistä lukuisista lukemista odottavista kirjoista.

Hmp. Ainoa mitä pitäisi, on se, etten anna valtaa sisäiselle arvostelijalle. Se (itsekriitikko tai arvostelija) löytää loistavasti jokaisesta tekemisestäni jotakin vikaa. Jos vika ei ole siinä mitä teen, niin vika on siinä, miten teen (huonosti, hitaasti, hätäisesti tms.)

Jollain lailla ymmärrän niitä ihmisiä, jotka painavat aikataulun kanssa heräämisestä myöhäisiltaan. Jos on oiken tehokkaasti ohjelmoinut päivänsä, niin ei ehdi mieli kehittämään "pitäisi"-ajatuksia, jää jäljelle pelkkää suorittamista (ja kenties siihen liittyvää arvostelua).

En jaksa aikataulutettua elämää kovin isoina annoksina. En ole hyvä ohjelmoitava. Tarvitsen haahuiluaikaa, aikaa jolloin ei tarvitse lopettaa tai aloittaa yhtään mitään.

Juuri nyt olen pitemmällä kuin ikinä ennen aikatauluissa: on vuorotyö ja terapia-ajat ja siihen kuvioon sovitettavina muut mahdolliset menot (niin kuin nyt huominen ystävän tapaaminen). Koskaan en ole esim. töiden kanssa yhtä aikaa harrastanut mitään sellaista, joka olisi sidottu tiettyyn päivään ja kellonaikaan. Yrittänyt olen, mutta ne harrastukset ovat lopulta saaneet aikaan enemmän stressiä ja ahdistusta kuin innostusta tai iloa.

Terapiani on siinä mielessä epätavallista, ettei sille ole vakituisia viikko- ja tuntiaikoja. Sovimme ajat viikoksi tai kahdeksi eteenpäin työvuorojeni mukaan. Olen onnellinen siitä, että tämä on mahdollista. Vaikka terapia-aikojen vaihtuminen aiheuttaa oman stressinsä, niin vielä isompi stressi minulla olisi, jos pitäisi järjestää töistä vapaata aina samoihin aikoihin viikossa. Oikeastaan aika kummallista, etten ole kertaakaan puolentoista vuoden aikana joutunut perumaan terapia-aikaa. Terapeutti on ollut sairaana pariin otteeseen, ja hän on perunut jo sovittuja aikoja. Minä en.

Lennossa

Nyt on jalat hiukan maan pinnan yläpuolella.

Monesti epäilen, onko mitään oikeaa muutosta tapahtunut terapian aikana. Epäilen vain kuvittelevani muutokset, epäilen että muutokset ovat tilapäisiä, ja heti kohta vanhat oireet tulevat takaisin.

En todella voi tietää, mitä tapahtuu tulevaisuudessa. Tulevaisuuden tietäminen on paitsi mahdotonta, myös helvetin tylsää ja mielenkiinnotonta.

Sen tiedän, mitä on nyt. Jokin jäsentyminen ja luottamus on alkanut kasvaa minussa. Se näkyy monessa (osaan esimerkiksi hellittää työasioitten miettimisestä vapaalla, näen muitakin kuin työunia, nukun öitäni voittopuolisesti hyvin, kykenen aidosti nauramaan omille kömmähdyksilleni, syyllisyys tekemättömistä tai "huonosti" tehdyistä asioista on vähentynyt).

En ennen oikein uskonut, että tällaista voisi olla. Hienoa että tällä hetkellä on.

Terapiassa oli hetki, jolloin aivan aidosti puolustin itseäni sisäisen itsekriitikon edessä. Se kriitikko moittii minua tyhmäksi, kun erehdyn tai olen huolimaton tai epäonnistun. Kriitikon mielestä pitäisi suoriutua täydellisesti. Sehän on järjetön ja tyhmä tyyppi! Tekopyhä typerys voi vaatia täydellisyyttä, sellaiselta typerykseltä puuttuu viisaus ymmärtää virheitten ja epätäydellisyyden merkitys.

Töissä kehityskeskustelussa huomasin loppuvaiheessa puhuvani terapiakäynneistä, yks kaks. Se tuntui oikealta ratkaisulta, selvitti asiaa. Olen sanonut "mulla on menoa" tai muuta epämääräistä, jos olisi pitänyt vaihtaa vuoroa terapiapäivinä. Esinaiseni ei ole tyhmä ja hän sattuu ex-ammatiltaan olemaan mielenterveyshoitaja. Hän sanoi itsekseen tulkinneensa menoni terapiakäynneiksi, ne kun olivat sopivasti sellaisiin aikoihin (ja selitys hänelle tuli mieleen). Hyvä että puhuin ääneen enkä jättänyt kaikkea oletusten varaan.

Armottomuus

Aamulla ajatus (kissa tarpoo mahan päällä, kehrää).

Yritän liikaa. Kuvittelen että pitäisi koko ajan jotakin - pitäisi edetä, pitäisi ratkaista, pitäisi...

Sitten kun mitään näkyvää ei tapahdu, turhaudun. Heti. Teen mustan tulkinnan: ei tästä mitään tulekaan.

Jospa nyt vaan olisin ja hengittelisin.

Se riittää.