Rikon hiljaisuuden

En ole kirjoittanut aikoihin. En ole kirjoittanut mitään muutakaan. Tuntui siltä, että kirjoittaessani jään kiinni huonoihin oloihin. Oli helpompaa olla kirjoittamatta.

Eroaminen on mun kohdallani ollut pitkällistä. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkoi helpottaa, mutta vielä tämän vuoden keväällä olin viikon verran sellaisessa räytymiskohtauksessa, ettei mitään rajaa. Nyt, tällä hetkellä, on jo vaikea käsittää niitä senhetkisiä mielentiloja ja sitä, miksi oikein jäin kiinni epätoivoiseen junnaukseen. Yksitellen luettelin mielessäni, missä kohden epäonnistuin ja mitä asioita alun perinkin ex-miehen kanssa suhteeseen ryhtyessäni sivuutin. Oli hirveä tarve muuttaa menneisyys toisenlaiseksi, vaikka mahdotontahan se on.

Toukokuussa alkoi kirkastua pysyvämmin. Melkoinen paradoksi, että se varsinainen oivallus tuli antikliimaksin kohdalla. Oli kello kolme yöllä, olin juuri havahtunut asuntoni lattialta, päässä humisi, kylmä hiki valui pitkin ihoa ja epäilin kuolevani ihan kohta. Aiemmin, samana iltana, olin loukannut jalkani (sen kampuraisen). Yöllä en saanut jalalta nukuttua ja nousin hakemaan särkylääkkeitä. Ensimmäiset kolme askelta pääsin, sitten silmissä pimeni.

Kun kuvittelin kohta kuolevani, halusinkin elää. Ei tämä elämä näin saa loppua, surkeasti eteisen lattialle. Yksi vaikea ja eroon päättynyt suhde ei ole sen arvoinen, että sitä voisi jäädä hautomaan loppuiäksi. Mitä siitä, että koin tulleeni väärinkohdelluksi, se kohtelu on jo loppunut ja ohitse.

On ollut ihana huomata, että minä muutun. En ole enää se kosketuspelkoinen arkaujopiiloutuja. Jopa tuttu gynekologi sanoi, että tunnun erilaiselta kuin ennen (siis hänen näkökulmastaan, fyysisesti). Ensimmäistä kertaa ikinä on helppo koskettaa toista, halata, silittää, suudella, nukkua sylikkäin.En olekaan se aina yksinäisyyden kuplassa kelluva pikkutyttö. Aivan kuin olisin saanut uuden raajan. Hämmentävää ja hienoa.

Onnekas olen

Tänään olen ainakin parin verkkolehden sivuilta lukenut uutista nuorille masennuksen takia myönnettyjen sairaslomakausien lisääntymisestä.

Niin, minun onnekkuuteni taitaa olla siinä, että aloin potea masennusta jo 90-luvun lopulla. Kun samat kelat alkoivat uudestaan pyöriä mielessäni 2005, niin minulla oli jo osoittaa, että tätä ja tuota on kokeiltu, näitä pillereitä syöty, mielenterveystoimistossa hoitsun kanssa juteltu. Tahdon terapiaan, kiitos, se on vielä kokematta.

Onneksi en ole arvoiltani erityisen suomalainen. Pari viikkoa sitten ainakin iltapäivälehdissä ja maakunnallisissa julkaisuissa revittiin juttua yhden viestintätoimiston tekemästä kyselystä. Siinä selviteltiin sata statusasiaa, joita suomalaiset arvostavat. Hiukan referointia kyselyn tuloksista (kaikki tulokset täältä, ykkönen siis nauttii kaikkein suurinta statusta, sadas kaikkein pienintä):

Ensimmäisellä sijalla oli "olla hyvä työssään"
Toisella sijalla oli "olla rakentanut omaisuutensa itse"
Sijalla 36 on "olla lapsia, jotka ovat hyvässä koulussa"
Sijalla 53 on "olla hoikka"
Sijalla 69 on "kauniit lapset"
Sijalla 61 on "omistaa arvostettuja merkkivaatteita ja asusteita"
Sijalla 98 on "käydä terapiassa"

Terapiassa käyminen on luettelossa samassa sarjassa golfin pelaamisen ja aidon turkistakin omistamisen kanssa.

Ei kai ole ihme, että lääkitys on mielenterveyden ongelmissa se kaikkein käytetyin keino. Pillereillä vältetään esim. kiusalliset statuskysymykset, eikä tarvitse tunnustaa läheisilleen (tai työnantajalle tai vaikka naapurin Martta-mummolle) tarvitsevansa henkistä apua. Mieluummin kallisarvoisia koruja, kiitos (ne ovat listalla 60) tai viinikellari (listan sijalta 73).

Jokainen joka hiukan lähemmin minut tuntee, tietää terapiastani. Ystäväni taitavat olla aika outoja hekin, en nimittäin saa heitä sovitettua statusluetteloon.

Mutta hei, onhan listalla kaksi asiaa, joita arvostetaan vielä vähemmän kuin terapiassa käymistä.

Sijalla 99 on "olla vähintään 15 vuotta nuoremman miehen kanssa" ja
sijalla 100 "parantaa ulkonäköään lääketieteellisin apukeinoin"

Viiraako silmissäni, vai näenkö jotain yhteyttä nuorten mielenterveysongelmien ja tämän statusluettelon kanssa? Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän (toivottavasti) tartun siihen, mitä "muut" ajattelevat. Miten muka "pitäisi" elää. Mitä asioita hankkia kuuluakseen "joukkoon". Mutta nuorena... olin kovin arka tekemään mitään omaa. Tuntui turvalliselta myötäillä muita. Edelleenkin tuntuu ajoittain. Mutta... koko ajan harjoittelen aidosti omana itsenä olemista.

Ei saa?!

Miten paljon minussa itsessäni - piilossa - vaikuttavat vanhempien maailmankuva, heidän arvonsa, asenteensa, uskomuksensa?

Hetkittäin tuntuu, että olen loputtomassa painiottelussa. Tuo työpaikanhaku on siitä lähin esimerkki. Laajemmin tässä on kysymys siitä, mitä minun on lupa tavoitella ja haluta. Jos on jo työpaikka, niin onko lupa pyrkiä toiseen paikkaan, vai pitäisikö pysyä ruodussaan? Ja voiko lähteä toteuttamaan jotakin ihan muuta vain sen takia että haluaa?

Ei samassa työssä pysyminen ole ole "hyvä" tai "paha", se on pelkästään yksi valinta, josta seuraavat asiat ovat osin positiivisia, osin negatiivisia. Mutta vanhempieni maailmassa muuttumattomuus, paikallaan pysyminen, minkään ison tavoittelemattomuus on itsessään hyve. Pitää olla vaatimaton. Ei saa olla pyrkyri. Ei saa olla ahne (siis haluta asioita, olivat ne sitten materiaa tai aineettomia asioita). Ei saa haihatella

Vaikka selkeämmin näen vanhempieni asenteet, niin samat asenteet ovat minussa itsessäni myös. Ne tulevat näkyviin, kun joudun vastakkain omien halujen ja sen mitä "saa" ja "ei saa" kanssa. Pitkän pätkän mietin, onko minun mitään mieltä hakea sitä työpaikkaan. Haaveilenko turhia (eh, onko haaveissa erikseen "turhia" ja "ei -turhia"?)? Eikö minun pitäisi oppia olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on nyt, sen sijaan että pyrkisin jonnekin toisaanne?

Kadehdin niitä ihmisiä, jotka osaavat tavoitella asioita kyselemättä jatkuvasti "saanko", "onko lupa", "voinko". Olen niin tolkuttoman nöyristelevä, en osaa tuoda esiin sitä mitä osaan, kun sisäisesti olen epävarma siitä, osaanko oikeastaan yhtään mitään (eh, osaanhan minä... mutta samaan aikaan kun on tiedon määrä kasvanut, on kasvanut myös tietoisuus siitä, että osaamattomiakin asioita on... paljon).

Isä oli 35 vuotta samassa työssä, työssä jota hän sanoi inhoavansa. Silti hän vaan toteutti velvollisuuttaan, ei tietääkseni koskaan edes hakenut muualle (eikä hakenut edes tuohon työpaikkaan, se osoitettiin hänelle sotien jälkimainingeissa, olihan hän kätensä menettänyt invalidi). Niin että... Vanhempien jalanjäljissä - sillä erotuksella, etten tätä tämänhetkistä työtä inhoa, tosin se ei välttämättä ole paras mahdollinen vaihtoehtokaan.

Retkeilyä mielen sisällä ja ulkona

Kuvassa Otto Mäkilän Ihmisiä itsessään, noin 1950

Tänään ennen iltavuoroa kävelyllä. Peräti toinen kerta tänä syksynä (siis toinen kerta kävelyä ennen iltavuoroa.)

Jossakin taka-alalla hulluja ajatuksia siitä, että minun pitäisi olla kotona varustautumassa töihin. Tai jos ei varustautumassa, niin ainakin valmiustilassa. Ennen töitä ei ole lupa olla vapaalla... Kun nyt olen vapaalla, niin yks kaks myöhästyn tai kaadun ja katkaisen jalkani tai auto ajaa päälleni ja sitten en pääsekään töihin ja se on oma vika, mitäs en pysynyt kotona varustautumassa ja valmistautumassa.

Vähän olen näemmä taas ahdistusteni keskellä. En niitten vallassa kumminkaan, kun omat kelaukset huvittivat. Töissäkin huvitti aloituksessa: otin takin pois pukuhuoneessa ja laitoin hanskat naulakkoon. Hanskat putosivat lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon. Penteleet putosivat uudestaan lattialle. Nostin ne takaisin naulakkoon... Näin mielessäni, miten ne putoavat taas ja käyn raivokkaaseen painiin naulakon kanssa (se on lattiamalli, valkoinen metallinen miehenmittainen hökötys).

Lauantaina olin etelän syrjäisessä rannikkokaupungissa. Ajatus kirjamessujen tungoksesta ahdisti, en siis mennyt (ei ole vapaa-ajalla pakko tehdä ahdistavia asioita... vapaa-ajalla saa olla vapaalla). Kävin katsomassa Wardin töitä, oli vähän vähempi tungos, selvisin yksin kaupunkibussilla Kuusisaareen ja sieltä takaisin keskustaan. (Vieraassa paikassa bussilla liikkumiset hermostuttavat minua, mutta eivät ole samalla lailla vastenmielisen ahdistavia kuin ihmistungos messuilla on.)

Wardin värit ovat hienoja. Ja ihana oli nähdä muutokset töissä: ne kolme vanhinta näyttelyn taulua olivat abstrakteja, harmaahkoja, ahdistavia. Niistä vanhimmista nykyhetkeen on valtava muutos. Mitä se minulle merkitsee? Ettei tarvitse olla mestari alusta lähtien. Saa muuttua, saa tehdä toisin kuin alussa - ja on hyvä, että muuttuu. Voi kulkea ulos ja sisään mielen huoneissa, ei se ensimmäinen ole yhtään sen omempi tai parempi tai enemmän "itseä" kuin kaikki muut. Eikä alku tarkoita sitä, ettei voisi lopussa olla jossakin aivan toisaalla, kaukana.

Kävin Ateneumissakin. Portaikossa on Charles Sandisonin Sinuhe, siis projektoreilla kattoon ja seiniin heijastettuja sanoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä. (Sanat ylhäällä - ihminen niiden alapuolella - sanoilla tavoitetaan kohti henkeä, jotakin enemmän kuin mitä on...) Näyttelyissä muiden joukossa tuo Mäkilän maalaus, jonka löysin netistä.

Lauantain lopuksi tapaaminen kahden ystävän kanssa. Alun perin meidän piti tavata kirjamessuilla, mutta ketään ei huvittanut. Yksi meistä oli sentään käynyt paikan päällä. Se yksi sanoi jaksaneensa paikan henkeä 20 minuuttia ja paenneensa sitten. Kirjojen ympärillä tarvitaan hiljaisuutta.

Opetusflashback

Perin inhottava tunne tänään töissä. Palasin tunteissani takaisin siihen vuoteen, jolloin olin töissä yläasteella. Epävarmuutta, hämmennystä, ajatusten hitautta, kontrollin menettämisen pelkoa. Tilanteen jälkeen itketti, mutta piti istua palvelutiskissä, eikä se ole kovin hyvä paikka itkemiseen.

Terapiassa puhuin siitä, miten helposti vanhat tuntemukset palaavat. Työkokemuksiani on terapiassa jonkin verran käsitelty, mutta kun ne ovat jo liki kymmenen vuoden takaisia, niin kovin pitkään ja perusteellisesti en ole niitä selvitellyt. Läpikäymisessä on se vaikeus, että muistikuvani koko ajalta ovat aika sumeat. On vaikea selittää miksi minulla oli niin kammottava olo koko ajan. En muista yksittäisiä tilanteita tarkasti, enkä osaa selittää, mistä se kammottava olo syntyi. En oikein tiedä, miten suhtautuisin silloiseen itseeni: toisaalta tuntuu, että liioittelen pahaa oloani, toisaalta taas vähättelen vaikeuksiani, joiltain osin.

Pelkistetysti en kyennyt pitämään tunneilla työrauhaa ja osin työrauhan puuttumisen takia tuntien sisältökin oli sitäsuntätä. Kun kumminkin olisin halunnut olla vähintäänkin kohtuullisen hyvä ope, niin podin syyllisyyttä kykenemättömyydestäni. Muutamassa kuukaudessa häpeä oli kasvanut niin isoksi, etten kehdannut kenellekään kollegalle tai ulkopuoliselle selittää, miten sekavia oppitunnit oikein olivat.

Samaan aikaan epävarmuuteni oli oppilaitten joukossa huomattu ja minulle tehtiin kaikenlaista pientä ja isompaa jäynää. Tunsin siitäkin häpeää, kun en osannut suhtautua kiusaamiseen huumorilla, vaan tosissani loukkaannuin ja kiusaannuin. Millaista kiusaa? Vanhoja temppuja kai. Kun olin aloittamassa tuntia, heilui naapuriluokan poikia siinä minun luokan oven edessä muka sattumalta estämässä oven aukaisua. Tai joskus oli suljettu luokka sisustettu uudelleen, kun menin sinne pitämään tuntia: pulpetit oli koottu pyramidiksi. Tai kun käänsin selkäni, niin joku liimasi paidanhelmaan lyijykynänterotustöhnää. Sain myös "lahjan" yhdeltä luokalta: sellaisen puoli metriä pitkän puisen patukan. Ja joskus tunnilla oli liitusota. Ja -- niin, yhtä sohlausta se oli, tunnista tuntiin, päivästä toiseen, viikko viikon perään. Muistanhan minä yksityiskohtia.

En muista, olenko terapeutille kertonut päätöksestä, jonka tein kun lähdin pois koulutyöstä. Päätin silloin, että tappaisin itseni, jos vielä joskus minun olisi pakko mennä opettamaan. Olin vakavissani päätöksen kanssa, sillä tuntui mahdottomalta selvitä hengissä koulussa. Päätös vaikutti osin asuinpaikan valintaankin: ajattelin, että tarpeeksi iso paikkakunta olisi kannaltani tavallaan turvallinen - jos en tyrkyttäisi itseäni kouluihin, niin tuskinpa kouluista otettaisiin minuun, tuntemattomaan, yhteyttä.

Onneksi tässä nykyisessä työssä pääosin teen muuta kuin opetan, suurimmaksi osaksi opetettavat ovat aikuisia, enkä joudu fyysisesti oleilemaan koulussa. Lasten kanssa minulla käy silti helposti niin kuin tänään - vanha tunnemoska on taas nenäni edessä.

Kammoni kaikenlaisia opetustilanteita kohtaan on ollut niin iso, että jokainen ryhmänveto on pieni ihme. Vaikka sen tilanteen aikana heräisi miten inhottavia tunteita, niin ne ovat - lopulta - vain tunteita. En voi omista olotiloistani käsin päätellä sitä, miten hyvin tai huonosti ryhmän kanssa meni, sillä omat oloni ovat ylikierroksilla (kiitos vanhojen muistikuvien, jotka häiritsevät nykyhetkessä). Sain itseni rauhalliseksi, sitten lopulta. En alkanut itkeä palvelutiskissä. Tunsin että jokin on jäsentynyt hitusen lisää.

Katsomon eturivistä

Katsoin näytelmän. Olimme tosiaan katsomon eturivissä, yhdessä kohtauksessa päällemme satoi ranskanpastilleja.

En edes yritä analysoida sitä.

Jokin minussa riehaantuu silloin, kun taiteessa toteutetaan jotakin järjetöntä. Siis kun näyttämölle tuodaan myskihärkiä ja neandertahlin ihmisiä, esimerkiksi. Sama tapahtuu, kun rikotaan perustavanlaatuinen kaava, laitetaan vaikka naisnimiseen rooliin miesnäyttelijä, esimerkiksi.

Se on syvästi vapauttavaa. Sisäinen pienisieluinen kaavanlaatijani mykistyy hetkeksi ihan täysin. Pääsen irti.

Joskus vielä uskon itseeni tarpeeksi. Voin itse tehdä sitä, minkä katsomisesta tai lukemisesta nyt nautin. Jossain pisteessä tajuan perin juurin, ettei minun tarvitse olla sen kummallisempi, luovempi, taitavampi, lahjakkaampi, kuin olen. Se mitä olen riittää ja sillä mitä olen pääsen käsiksi siihen, mikä on pinnan alla, ytimessä.

Näytelmässä soi kummallinen versio vanhasta biisistä. Vuonna 1988 (tai -89) se soi minulla kasettimankalta, minulla oli koko kasetti Chapmania, olin ostanut ison kaupungin musiikkikaupasta. Ei kappale tuo mieleen ihmisiä (minulla harvemmin mikään kappale liittyy ihmisiin), mutta muistan täsmälleen sen ruskean vanhan Toyotan, jolla ajoin hetken aikaa ajokortin saamisen jälkeen. En ole koskenut auton rattiin 1990-luvun alun jälkeen.

" I love you
Is all that you can't say"

Ha, juuri näin... Minulla tai hänellä ei juuri ole tapana sanoa r-sanoja. En tiedä, onko sillä lopulta merkitystä - voi tehdä rakkaudellisia tekoja.

Paljastus

Tein äsken kronologisen luettelon tärkeinä pitämistäni vaiheista ja tallensin sen sille kolmannelle blogilleni, kun en äkkiseltään ymmärtänyt, voiko tänne bloggeriin lisätä sivuja, jotka eivät kokonaan näkyisi sivupalkissa.

Onpa tuolle suuli-osoitteellekin nyt jotain käyttöä. Kuvittelin pari vuotta sitten, että kirjaisin sinne runoja ja muita omia tuotoksia. Kirjoitusblokki ja ihana sisäinen itsekriitikko näivettivät sen kuvitelman aika rivakasti. Olkoon siellä nyt pelkästään Meri-henkilön vuosiluetteloa. Kenties se selventää uteliaille, miksi pyöritän täällä tiettyjä asioita eestaas ja miksi ne jutut ovat melko etäällä toisistaan (minähän ne linkkaan toisiinsa, äitinatinan ja opettamisnatinan esimerkiksi). Toivottavasti vielä lopetan menneisyyden jauhamisen. Luulisi että jossain vaiheessa käy tarpeettomaksi selittää itselleni, miksi esim. opettaminen oli niin mahdotonta ja miksi oli pakko hakeutua toisaalle. Tarvitsisihan sitä päästää irti vanhasta ja suunnata katse tulevaisuuteen...

Tulevaisuus on tuntunut epämääräisen pelottavalta. Minuun on pesiytynyt sota-ajan ihmisten huoli ja levottomuus: tulevaisuudesta ei tiedä, mitä pahaa se tuo tullessaan. Minun pitää paimentaa itseäni, sillä yhtä hyvinhän tulevaisuus voi tuoda hyvää. Ja - totta puhuen - harva asia on pelkästään paha tai hyvä. Milloin osaisin luopua mustavalkoisesta ajattelusta? Perin pohjin?

Hermostuttaa, osa 2

Hetkittäin ajattelen, ettei huomisessa ole mitään erityistä. Hiukan epätavallinen työpäivä, sillä lailla epätavallinen, että olen varustautunut etukäteen.

Hetkittäin taas huominen tuntuu mahdottomalta. Mahdottomalta tuntuu selvitä siitä - ja miten taas olen joutunut tällaisen "mahdottomuuden" eteen?

Hetkittäin taas tuntuu hyvältä - pääsen käsiksi siihen, mikä kenties on tällä hetkellä tärkeintä. Jos tällä nykyisellä työpaikalla on minulle tarkoitus, niin se tarkoitus voi olla, että saisin korjaavia kokemuksia yläasteopettamisen ja ammattikouluopettamisen tilalle. Voisin huomata, ettei "aina" "kaikki" epäonnistu niillä tunneilla, joita pidän.

Äh, on vaikea kirjoittaa tästä selittämättä täsmälleen, mitä oikein on huomenna edessä. Kurssia pidän huomenna ja torstaina. Kurssilla aikuisia vapaaehtoisesti sille osallistuvia ihmisiä, omalla kurssilla, itse tehdyt materiaalit ja suunniteltu kokonaisuus. Silloin joskus aiemmin olen "opettanut" murkkuja ja hiukan vanhempia, ne ovat olleet paikalla pakosta tai kun kuuluu, minä olen rääpinyt asioita oppikirjoista ja tuntisuunnitelmista, aiheina niin epämääräiset asiat kuin "kielentuntemus", "suomen kirjallisuuden varhaisvaiheet" ja "tekstilajit". Etenkin yläasteella tuntui siltä, että tunnit hajosivat käsiin. Se minun pelkoni on edelleen: tunti (se valmisteltu, suunniteltu, omassa mielessä jäsennelty kokonaisuus) hajoaa, mitään ei opita, mikään ei etene - minä en kykene opettamaan eivätkä kurssilaiset opi.

Tiedän, että minulle tekee hyvää yrittää uudestaan koulun ulkopuolella. Epäonnistuminen peruskoulussa opettajana oli hirveä pettymys itselleni ja itsevihan aihe. Tyhmäksi, huonoksi ja epäonnistuneeksi itseni tunsin - ja nyt olisi mahdollisuus nousta noista tunteista. Koulussa en kykenisi uudelleen yrittämään - koulurakennuksetkin herättävät minussa lievää pahoinvointia. Uh niitä kellanvalkoisia rapattuja kolosseja, epämääräisiä uuden ja vanhan puolen ulokkeita, välituntikellon pärinää, käytävien kaikuja. Nyt on ihan toisenlainen ympäristö, ja se tekee irrottautumisen vanhasta helpommaksi.

Luettelo

Täällä paukkuu, tasaisesti. Ei vielä likikään puolta yötä.

Olen ennenkin tehnyt listoja, paperiseen päiväkirjaan. Etenkin silloin kun on tuntunut, että tarvon suossa tai seisovassa vedessä, eikä mikään mitä teen vaikuta itseeni tai ympäristöön, olen kirjoittanut näkyviin asioita, jotka oikeasti ovat toisin kuin ennen. Tällä hetkellä tuntuu päinvastaiselta: virtaus niin luja, että olisin aiemmin pitänyt tällaista mahdottomana.

Siis

Mies kosi minua viime uuden vuoden päivänä.
Järjestimme hääjuhlat.
Ostimme asunnon.
Asunto oli 150 metrin päässä työpaikasta. Seuraavien viikkojen aikana selvisi, että työpaikkani vakinaistetaan vuoden vaihteessa ilman koeaikaa (olinhan toukokuusta asti tehnyt samaa työtä).

Nuo olivat ne kenties muidenkin silmissä merkittävät asiat. Ne ovat minullekin merkittäviä: olen kuvitellut, etten mene koskaan naimisiin enkä varsinkaan järjestä juhlia - inhoan keskipisteenä olemista, vai inhoanko? Ehkä enemmänkin olen oppinut, ettei huomionhakuisuus ole suotavaa... Vielä toissavuonna ihmettelin itsekseni ystävää, joka suunnitteli avomiehensä kanssa asunnonostoa - mietin, etten ikinä haluaisi olla pankin vuokralaisena vuosikymmeniä. Ja vielä viime talvena vaikutti mahdottomalta saada tältä paikkakunnalta vakituista paikkaa - tämä on koulukaupunki, alan ihmisiä, nuoria ja päteviä, valmistuu jatkuvasti yliopistosta, ja iso osa heistä kärkkyy kanssani samoja paikkoja. Aiemmin uskoin, että vakituinen paikka olisi minulle henkisestikin 'mahdoton', minulla oli kokemusta vain pitemmistä koulupesteistä, ja niissä pelkän syyslukukauden aikana mennyt romuksi.

Sitten on vain omassa mielessä merkittäviä asioita.

Olen jaksanut käydä yhtä aikaa töissä ja terapiassa.
Olen saanut avattua seksuaalisia jumejani - kas, kävin jopa Makuuhuoneen maustekaupassa kahdesti, ihan itsekseni ja ilman kenenkään taustatukea.
Olen toteuttanut isoja asioita hyväksyttämättä niitä vanhemmillani ennakolta.
Olen oikolukenut yhden käsikirjoituksen ja tulostanut omaa raakavedosta 40 sivua.
Olen näyttänyt työkavereille tunteitani (yleensä työssä en kykene muuhun kuin kilttiyteen ja hätäilyyn, mutta Vieteri-kissan autokolari ja sen jälkeinen leikkaus sai minut itkemään ja nauramaan vailla suodattimia).
Olen (samaisessa Vieteri-kolarissa) rukoillut korkeampaa voimaa (joo, olen ennenkin rukoillut, mutta tässä oli myös usko siihen, että jokin voima ON olemassa, eikä se voima ole mikään Joulupukki. - Mitä minusta mahtaa kertoa se, että joudun elämäni isoimpaan tunnekuohuun, kun lemmikkikissa on vähällä kuolla?)
Olen päässyt irti (piilo)vihaisuudesta miestä kohtaan ja luotan enemmän kuin ennen.
Olen ollut ajattelematta työasioita vapaa-ajalla.
En tunne itseäni - olen muutamassakin kohden toiminut ihan toisin kuin olisin kuvitellut toimivani.

Uusi Vuosi on jo Australiassa, kohta täällä myös. En kirjoita sille toiveita tai suunnitelmia, tekisin niistä kumminkin vaatimuksia itselleni. Haluan säilyttää ajatukset sellaisina häilyvinä mahdollisuuksina.

Hyvää Uutta Vuotta :-)

Ruumis, rumuus, kauneus

Pitkään yritin unohtaa kokonaan ruumiin olemassaolon. En tehnyt sitä tarkoituksella, mutta suhde tähän lihaan ja ihoon oli nolostuttava ja kiusaannuttava. Oli helpompi sivuuttaa koko juttu.

Olen tottunut siihen, että ruumis pettää. Se pettää järjestämällä epäsopivia kuukautisvuotoja, jättämällä telinevoimistelutunnilla hevosen viereen, kamppaamalla jalat alta juuri kun olen lähdössä lentoon.

Vaikka miten olisin älyllä loistanut, niin ruumis kyllä muisti muistuttaa, minne kuuluin: navetanhajuun, pois silmistä. Ei pitänyt yritääkään olla liian hieno, haju kumminkin seurasi.

Yläasteella pari tyttöä kulki perässäni välitunneilla huutamassa, että haisen. Varmaan haisinkin, teinihieltä ja hormoneilta. Sauna oli kerran viikossa, kylpyammeen viemäri ei kunnolla vetänyt, ja lattia lainehti, kun amme tyhjeni vedestä.

Murrosiän nuhjuinen epävarmuus jäi minuun. En päässyt siitä itse irti, ja olin liian arka hakeutumaan sellaiseen seuraan, jossa olisin saanut kehua tai rohkaisua muusta kuin (koulu)fiksuudesta. Jälkikäteen olen kaivannut sitä, olisikin ollut jokin teini-ihastus onnellisten tähtien alla, olisikin joku sanonut minua kauniiksi. Kenties olisin säästynyt uppoamasta itseinhoon.

Viime syksyinen hääjuhla oli tavallaan vastalääkettä kaikelle menneelle. Kukaan ei moisia kemuja odottanut eikä niiden perään kysellyt, me halusimme ne järjestää. Ja minä halusin pukeutua diivaksi - omasta vapaasta tahdosta, ei siksi että 'pitää' tai 'kuuluu'. Minulla oli aniliininpunainen iltapuku, elämäni ensimmäinen iltapuku (ei, ne eivät olleet kirkkohäät). Jos olisin vuosia aiemmin nähnyt oman itseni siinä asussa, olisin pitänyt sitä huijauksena, valheena. En olisi uskonut, että se on mahdollista.

Edelleen on 'mahdottomia' asioita, sellaisia, joita haluaisin, mutta joiden toteutumiseen en usko. Haluaisin kirjoittaa romaanin. Joskus melkein olen halunnut lapsen, mutta sen halun kohdalla en osaa erottaa, onko haluni vain muunnelma teemasta 'kaikkien naisten pitäisi haluta lasta, kyllähän sinäkin haluat'. Haluaisin osata sellaista pientä arkipäiväistä halailua ja koskettelua luontevasti, ahdistumatta. (Äh, ehkä se ei vain minulle ole luontevaa?) Haluaisin vielä joskus näytellä, vaikka kesäteatterin lavalla tai jossakin puhtaasti harjoitusjutussa, mutta kumminkin.