Ahneudesta

Toteutin muutamalla pienellä napinpainalluksella pitkään suunnittelemani jutun, lahjoitin Punaiselle Ristille ja Pelastakaa lapset -ry:lle.

Olisin voinut tehdä tuon jo joulun alla, mutta parempi myöhään...

Jouluinen vierailu vanhempien luona oli se lopullinen yllyke. Äiti alkoi silloin tavanomaisen ruuan ja rahan tuputtamisensa. Kävin pienen ja tuloksettoman keskustelun hänen kanssaan. Sanoin, etten tarvitse rahaa, on kuukausipalkkainen työ eikä äkillisiä menoja. Hän ei uskonut ('Aina sitä johonkin tarvitsee, osta itselles vaikka talvitakki' - heh, vitsihän on siinä, että minun pitäisi ostaa äidin silmille sopiva takki, sellainen rouvaskainen, nämä mitä minulla on ovat tikkitakkeja, karvattomia ja kaikkea).

Sanoin, että vastaan omista rahoistani - kiitos vaan, mutta käyttäkää rahat itse johonkin.

Äiti sanoi: Ei meillä ole mitään rahapulaa, jos sää sitä meinaat. Äiti kaivoi esiin pankin tiliotteet. Tiesin ne jo ennakolta, heillä on pankkirahaa pari kymppitonnia.

Katsoin tiliotteita ja sanoin: No voi, mä en näitä rahoja tartte. Käyttäkää nyt itte vaan.

Äiti: Muttei me tarvita mitään! Ja sulle nää tulee kumminkin sitten kun me kuollaan.

Minä: No voi, te ette tartte ja mää en tartte. Etkö sää voisi vaikka lahjottaa hyväntekeväisyyteen näitä?

Äiti: NO YH. (En muista oliko tässä sanoja - pahastunut tuhahdus se oli ainakin.) Sulle ne tulee kumminkin ja niistä tarttee sitten verotkin maksaa, jos ne perintönä tulee.

En jaksanut muistuttaa siitä, että tarpeeksi isot rahalahjat kiinnostavat verottajaa ihan nykyhetkessäkin. Sen sijaan sanoin: No eihän se mitään, vaikka tästä veroakin maksais - kun ei olla rahapulassa eikä varsinaisesti tarvita noita rahoja.

Äiti: MUTTA KUN NIISTÄ ON JO KERTAALLEEN VEROT MAKSETTU!!! (Ja sama hirveän pahastunut äänensävy toistamiseen.)

Tajusin tämän: Äiti ei anna mitään pois, äiti ei ole ikänään auttanut ketään (aineellisesti tai henkisesti) ilman että se ihminen olisi ollut joku tuttu kiitollisuudenvelkaan joutuva, joku jota äiti voisi auttamisella sitoa itseensä. Lahja ei äidin maailmassa ole 'lahja' sanan varsinaisessa mielessä, vaan siihen sisältyy velvoite.

Saita ja ahne ihminen, vaikka miten minulle rahaa työntää. Myös kateellinen muiden menestyksestä (näkyy muissa yhteyksissä.)

Varmasti itsekin olen jossakin tilanteissa saita ja ahne. Mittakaava on kumminkin hiukan eri. Äiti haalii rahaa itsensä turvaksi, eikä kykene luopumaan siitä. Hautaan ei saa mukaan rahaa ja kenelle tahansa sitä ei voi antaa, minä olen se ainoa kohde. Hänellä ei ole mitään suhteellisuudentajua, oli nimittäin minulle tarjoamassa 2 000 euroa 'kissojen ruokarahaksi'. En ottanut. Näissä rahantuputusneuvotteluissa äiti lopulta pudotti summan puoleen. (Ja juu, en olisi sitäkään tarvinnut.)

Rahantyrkytystä on aina kun käyn yksinäni vanhempien luona. Kun mies ja minä olemme olleet siellä molemmat, niin äiti on pysynyt aisoissa (arkailee ilmeisesti miestä sen verran). Joskus aikoja sitten on ollut kerran tai kaksi tilanne, että tililleni on yks kaks ilmestynyt rahaa 'kun sinä varmaan tarvitset', onneksi se on sentään jäänyt.

Äiti lähettää minulle ystävänpäiväkortteja, kirjekuoressa, kortin mukana 50 euron seteli. Syntymäpäiväkortit tulevat samassa muodossa. Ikinä niihin kortteihin tai kuoriin ei ole kirjoitettu ylimääräisiä sanoja, allekirjoitus vaan sen valmiiksi painetun korttitekstin lisäksi. 'Äiti ja isä', molemmat äidin käsialalla kirjoitettuina.

Äh. Minkäs tälle mahtaa, äidin päässähän se ongelma on.