Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

Vaikeneminen kultaa

Raahaan mukanani tätä vanhempien arvomaailmaa, vaikka omassa elämässä olen huomannut, etten kykene elämään sen mukaan.

Esimerkki tältä päivältä: puhuin äidin kanssa puhelimessa, hän sanoi lauseen kouluampumisista, totesi että se on niin kauheaa, ettei siitä voi puhua.

Niin, sanoin.

Ei minulla ollut tarvetta puhua asiasta äidin kanssa. Mutta toisaalla, muuten putoan tähän ansaan: Olisi sen parempi, mitä enemmän ratkaisisin asiat vain mieleni sisällä, itsekseni, puhumatta niistä kenellekään. Puhuminen on luovuttamista, heikkoutta.

Miehen kanssa törmään vähän väliä näihin asioihin, joita jään mielessäni hautomaan. En puhu. Olen jopa tyytyväinen, kun en ole "häirinnyt" toista höpinöilläni, vaan hillitsen itseni. Kas kummaa, jonain päivänä - taas - huomaan, ettei meillä oikein ole mitään yhteistä, puhumme lähinnä kissoista ja jostain muista turvallisista aiheista, ne muut jutut ovat mielessäni siirtyneet vain osiksi sisäistä puhetta. Siihen sisäiseen puheeseen taas toisella ei ole pääsyä. Ja kun en ole läpinäkyvä, niin alan tuntea itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, koen ettei toinen ymmärrä minua. Miten voisikaan ymmärtää, jos en puhu asioitani julki. Ihan itse olen kaivanut tämän haudan.

Kuka käskee istua turpa kii?

Äiti. Tai se vanhempien sukupolven kulttuuri.

Joka kerralla joudun pakottamaan sanat ulos itsestäni. Perkele. Minä haluan olla minä, en mikään mini-äiti.

Ulos kartalta

Putosin tänään töissä kokonaan ulos kartalta hetkeksi. Olin vetovastuussa yhdestä ryhmästä ja yks kaks hukkasin punaisen langan, en muistanut miten jatkaa. Mahdoton hätäännys iski: ajattelin että minun on pakko jatkaa, mutta kun en osaa enkä tiedä, miten jatkaisin. En, vaikka olin samankaltaista juttua käynyt läpi monta kertaa. Sisällön piti olla tuttu. Jäsentelyn piti olla tuttua. Tilanteen ei pitänyt olla mitenkään erityisen jännittävä. Ryhmänkin olin tavannut ensimmäistä kertaa jo pari päivää sitten.

Hirveän pitkään olen ajatellut, että noita putoamisia ei saisi tulla. Putoamiseen liittyy lukkiutuminen, joka kai on tyypillistä sosiaaliselle fobialle - päässä humisee tyhjää, tuntuu ettei saa sanaa suusta. Silloin joskus peruskouluvuotena kuvittelin, että putoamiset johtuivat järjestyshäiriöistä, ilkeä olo taas olisi ollut vain isoa syyllisyyttä siitä, etten kyennyt hallitsemaan ryhmää. Mutta sama voi käydä oikein sympaattisen ryhmän kanssa.

Minä jännitän. Jumalauta että jännitän ryhmävetoa joka armas kerta. Jos en jännitä etukäteen, niin sitten alankin jännittää kesken kaiken. Ajatukset eivät toimi. Huomaan puhuvani ihan höpöjä. Toistan samaa asiaa. Havaintokyky sumentuu.

En osaa olla järjestelmällinen tai tarkka. Putoilen ulos kartalta ja kun se putoaminen tuo tullessaan ikävän tunteen, niin osa ajasta menee oman olon korjailuun.

Tämä on minua. Jollain lailla tämän kanssa tarvitsee tulla toimeen - tai sitten hakeutua niihin töihin, joissa ei vakituisesti joudu vetämään yhtään minkäänlaista opetus-perehdytys-kurssitusjuttuja. On tämä lahjakastakin: miten onnistunkin putoilemaan, vaikka jäsentely on tuttu ja materiaalit myös ja tekniikkakin toimii?

Aivoluteilun perusteet

Teen kovin helposti päätelmiä rivien väleistä ja lausumattomuuksista. Kuvittelen että toinen tarkoittaa lausumuksellaan jotakin (ja jätän sitten varmentamatta, onko tulkintani ollenkaan pätevä).

Nielen kysymyksiä. En uskalla kysyä, jos epäilen, että kysymykseni voisi osua mutkikkaaseen tai arkaan aiheeseen. Kysymisen sijaan aivoluteilen. Aivoluteilu on kuulunut minun kasvatukseeni yhtä isosti kuin jollakulla toisella vaikka pöytätapojen hienosäätö (minulla etiketissä on aukkoja... oikeasti puolisko oli ensimmäinen ihminen, joka selitti esim. että aterimet jätetään kello viiden asentoon, jos on lopetettu ruokailu). Etiketin sijaan olen oppinut miettimään seuraavaa:

Onko sopivaa puhua?
Saako tästä kysyä?
Loukkaantuuko joku tästä puheenaiheesta tai kysymyksesta?
Pidetäänkö minua tyhmänä, kun kysyn?
Kannattaako kysyä?
Suuttuuko joku, jos kysyn?

Jos haluaa lapsesta hiljaisen ja mukautuvaisen, niin kannattaa arvostella lapsen sanomisia ja nolata häntä. Kannattaa myös olla vastaamatta kun lapsi kysyy tai vastata muunneltua totuutta.

Olisi kiva kasvaa aikuiseksi tässä kohtaa ja päästää irti siitä painolastista, mitä kannan mielessäni. Olisi ihana päästä vapaaksi, lakata pelkäämästä kasvojen menettämistä. Itse minä itsessäni tätä häkkiä ylläpidän. Joskus aikaisemmin kaikki varovaisuus on ollut tarpeellista ja turvaa tuovaa. Nykyhetkessä se kapeuttaa ajatuksia ja vuorovaikutusta.

Yksi kissa sylissä

Näistä asemista on hiukan vaikea kirjoittaa blogia. Yksi kissa sylissä, häntä kainalossa ja pää tuossa kannettavan hiirikentän kohdalla.

Lupasin taas vaihteeksi itselleni, että puhun miehen kanssa ne muutamat jutut, jotka olin mielessäni siirtänyt "näistä ei tarvitse puhua" -osastoon. Voisin oikeasti oppia, että aina joutuessani miettimään pitempään pitäisikö jostakin puhua, niin ihan turhaa on se mietintä. Puhuisin vaan suoraan. (Mutku, ähku, eiku...)

"Näistä ei tarvitse puhua" -osastossa on kolme aihetta tällä hetkellä. Jokaisen kohdan olen selitellyt puhumattomaksi (ei kannata, nyt ei ole oikea aika, joskus toiste, miten minä tämänkin sanoisin...). En halua kirjoittaa niitä tänne, kun niiden ruotiminen toisaalla voisi taas vähentää tarvetta puhua ne ääneen auki miehen kanssa. Tiedättehän, jotakuta mietityttää lähi-ihmisen käytös ja sen sijaan että asiaa kysyisi, miettijä alkaakin spekuloida jonkun kolmannen kanssa.

Annoin itselleni aikarajan: tämän viikon loppuun mennessä on päästävä noista puhumattomuuksista eroon. (Tänäänkin olisi ollut mahdollista, mutta toinen osapuoli ei ole ihan vireessä vaan potee viimeviikkoisen flunssan uusintakierrosta.)

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

Heittäytymisestä

... ja vastaanottamisesta? Sitähän heittäytyminen on: ottaa vastaan sen mitä tulee (vaikka ei voikaan ennakolta kontrolloida tai määrätä, mitä tulee).

Järkeilen liikaa. Harkitsen ihan liikaa. Jossittelen vielä vähän enemmän.

Olen sivusta seurannut yhtä hyvää ystävää, joka on tehnyt minun mittakaavallani rohkeita ratkaisuja, sellaisia joista ei ole mitään takeita onnistumisesta. (Esimerkiksi hän päätyi ammattimaiseksi kirjailijaksi vain yksinkertaisesti lähettämällä käsikirjoituksen kustantamoon.) Tuntuu että hänen elämässään yrityksistä seuraa onnistumisia ja onnistumisista seuraa lisää uusia ideoita, jotka taas ruokkivat itseään.

Minua jumittaa seurauksien pelko. Olen tekemättä mitään, kun en kumminkaan voi tietää, johtaisiko se heittäytyminen johonkin pettymystä isompaan. Ja sitten olen tyytymätön passiivisuuteeni, kun kumminkin _toivoisin_ elämältäni muutakin kuin pakertamista sellaisessa palkkatyössä, jossa en kauheasti saa kosketusta itseeni.

Seurauksien pelon lisäksi jumittaa häpeän pelko. Se on seurauksien pelon pohjalla: jos olen ensin vakavissani, omien taitojeni mukaan, tehnyt työn ja se onkin jonkun ulkopuolisen silmissä lähinnä naurettava räpellys, niin olisi hävettävää joutua naurunalaiseksi. Häpeän pelko on läsnä aina kun kirjoitan - voi olla, että se on myös syy kirjoittamiseen. Vaikken suoraan häpeästä kirjoittaisikaan, niin sen laidoilta kyllä.

Voi olla, että nyt olosuhteet ovat tarpeeksi turvalliset heittäytymisen harjoittelemiseen. En menetä mitään, jos itsekseni jatkan sitä poukkoilevaa käsikirjoitusta, joka minulla on tiedostomuodossa koneella. Aloitin sen jo muutama vuosi sitten. Yleensä kyllästyn omiin aiheisiini ja aloituksiini. Tähän en ole kyllästynyt. Olen siis (omassa mielessäni) tavoittanut jotakin olennaista. Siitä on hyvä jatkaa.

Pikakelaus

Yritin aloittaa harkitsematta ja lennokkaasti postauksen kirjoittamisen - no, harkitsemattomuudesta tuli harkintaa. Sitä samaa harkintaa, mikä tulee minun ja lähi-ihmisten tielle.

Miksi minun täytyy... ruveta hillitsemään ja harkitsemaan ja jahkailemaan? Miksi minä niin herkästi alan suojata itseäni ja suorittaa olemista?

Piti kirjoittaa: ihana kuva

Piti kirjoittaa: taas ahdisti työkaverin kiukkuaminen - onneksi en ollut ainoana kuuntelemassa hänen huutoaan (onneksi huuto oli aika lyhytaikaista, muuttui vaitonaisuudeksi).

Piti kirjoittaa: olenpa luova kokki. Käytin ensimmäistä kertaa ikinä lihamyllyä (miehen hankinta parin vuoden takaa), jauhoin maksaa ja lisäsin mukaan raastettua punajuurta, perunamuusijauhetta ja soijajauhoa. Hyvää...

Piti kirjoittaa: huomenna terapia: hyvähyvä.

Piti kirjoittaa: huomenna myös vapaapäivä: ah.

Mikä auttaa - vai auttaako mikään?

Olen kovin lähellä haikeutta ja haikeudesta on lyhyt matka alakuloon, alakulosta masennukseen.

En tiedä auttaako kirjoittaminen. Yksi kirjoittamisen ongelma on siinä, että se (ainakin tässä) on enemmän analyysiä kuin tunnetta. Kun kirjoittamalla pyörittelen ja tulkitsen tunteitani niin... eiväthän olot siitä mihinkään katoa. Pikemminkin päin vastoin. Olen vähän niin kuin dieetillä, jossa koko ajan mielessä pyörivät ruuat, joita EN saa syödä ja oleminen keskittyy ei-tekemiseen. Voihan sitä toki niinkin tavallaan edistyä, mutta kovin hyvä olo tuskin tulee.

Haikeus oli eilen ja toissapäivänä sitä, että itkeskelin kotona sillä välin kun puolisko oli töissä. Justjust. Tämmöistähän on ollut ennenkin. Tyypillistä alakuloista Meriä, sitä joka ei ole ihan masentunut, mutta yksinään alavireinen ja huokaileva. Alavireisyyden aiheuttajat ovat tietenkin asioita, joille en mahda mitään: elämätöntä elämääni mietin, sitä miten kapeasti olen ollut olemassa.

Se positiivinen muutos näissä alakuloissani on, että viime vuonna tai edellisenä alakulossa oli vihaa ja inhoa vanhempia kohtaan. Mikseivät sitä, miksi tätä? Ihan samalla lailla en noihin tunteisiin enää putoa. Tosin pakko myöntää, että vihlaisi kun luin Hesarin uusimmasta kuukausiliitteestä Rosa Meriläisen ja äitinsä haastattelut - Rosan äiti on jutun mukaan opettanut tyttärelleen rohkeutta... En ymmärrä, mitä iloa minulla on näistä äitini minulle opettamista neuroottisista peloista ja epävarmuuksista - olisikin joku vanhempi ja viisaampi ollut lapsuudessani valamassa minuun uskallusta ja kannustusta. Välillä tuntuu, että kaikki muut tuntemani ihmiset ovat minua enemmän tunteitteni kanssa auttaneet kuin omat vanhemmat. Onneksi niitä muita ihmisiä on sentään varhaislapsuuden jälkeen tullut elämääni.

Minulla on paha taipumus päätyä lukemaan esim. keskusteluja, jotka eivät tee minulle ollenkaan hyvää. En oikeasti tajua, miten ihmiset voivat kiihkeästi puolustaa fyysisen kurituksen käyttämistä kasvatuskeinona. Onko se vain oman toiminnan pesemistä valkoiseksi vai kyvyttömyyttä nähdä omien vanhempien keskenkasvuisuus vai moraalista laiskuutta vai mitä. Oli mitä vaan, niin ahdistaa moinen.

Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.

Kroppa nitisee

Kävin perjantaina ennen töitten alkua työterveydessä. Lääkärillehän siellä ei yks kaks päässyt, hoitsu suositti syömään kuuriluotoisesti ibuprofeiinia (3 x 600 mg päivässä). Hän olisi kirjoittanut perjantain ja lauantain sairaslomaa, mutta en huolinut.

En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.

Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.

Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.

Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.

Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)

Äkkikosketus mummouteen

Köpötin kuin mummo tänään töihin, hyvä kun jalat nousivat edes laahustukseen. Viisikymmentä metriä bussipysäkiltä työpaikan ovelle tekivät tiukkaa.

On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.

Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.

Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."

Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.

Pieniä iloja ja jumeja

Heh, puolisko oli vaihtokaupassa päätynyt saamaan yhdet ylimääräiset pöytäkaiuttimet - sunnuntaista asti olen vähän väliä "löytänyt" itseni pyörimästä YouTubessa.

Sujuvasti tykkään yhtä aikaa Beat Happeningista, Michelle Shockedista ja Billy Braggista. Ja Jesus and Mary Chainista. Ja ja ja...

Huomenna on terapia, toivottavasti.

Jotenkin tarvitsisi päästä käsiksi siihen, että lamaannun, jos minun pitäisikin toimia toisin tai eri tavalla kuin koskaan ennen. (Siis tämä tietyissä jutuissa, joissa tiedän, että se aikaisempi tapa tehdä johtaa huonoihin lopputuloksiin.)Voin mielessäni suunnitella niitä erilaisia tapoja ja nähdä itseni tekemässä toisin kuin ennen, mutta sitten oikeassa tilanteessa lamaannun. Epäröin. En uskallakaan. Jumiudun.

En ymmärrä, miksen vain voi mennä ja tehdä... Olen niin kuin pikkulapsi noissa tilanteissa - siis kovin erilaisia tilanteita tulee mieleen, esim. sellaiset, kun pitäisi mennä töissä muistuttamaan lapsia, että olisivat hiljempaa. Jos hymyilen ja sanon kovin sievästi, niin eipä sillä sanomisella ole mitään vaikutusta... silti huomaan taas seuraavallakin kerralla hymyileväni ja puoliksi kuiskaavani "Voisittekos te olla pikkasen hiljempaa?" Arrg. Putoan sille samalle väärälle toimintauralle uudestaan ja uudestaan.

Olen jo mielessäni miettinyt asian, olen jo mielessäni tehnyt "toisin". Ja aivan varmasti tiedän, että toisin tekeminen olisi yritystä liikkua kohti onnistumista. Silti vaan... jumitan.

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.

Pitäisikö tietää?

Minua hämmästyttävät ja hiukan hirvittävätkin ne ihmiset, joilla on elämänsä suunnat selvillä. He ovat tavallaan ihanneyksilöitä, sillä esim. ammatinvalinnan linjauksia tehdään kovin nuorena. 14-vuotiaan pitäisi jo tietää, haluaako hän suuntautua taideaineisiin, kieliin vai luonnontieteisiin.

Ei minulla ole ollut selviä päämääriä. Koulussa roikuin pitkän matematiikan alusta loppuun, kirjoitinkin sen siedettävin arvosanoin. Varmistelin silloin selustaa: mistä minä tietäisin, vaikka minusta tulisi biologi tai farmaseutti tms. Paljon helpommin tiesin silloin (ja tiedän edelleen), mikä minusta ainakaan EI tule. Ei suurperheen äitiä. Ei poliisia. Ei pappia. Ei synnyinkaupungissa ikänsä asuvaa.

Tarvitsisi töissä silmäillä uusin Me naiset läpi. Sen kansijuttuluettelo lupaa, että kolme opettajaa kertoo, miksi he vaihtoivat alaa.

Miksi minä vaihdoin alaa? En löytänyt itsestäni kasvattajaa. En pitänyt siitä, että joudun kohtaamaan ryhmiä ryhmän perään - kymmenittäin lapsia ja nuoria, joiden nimet opin hämärästi vasta kun kurssi alkaa olla jo lopuillaan. En osannut laittaa rajoja työlle, joka kulkeutui mukana kotiin ja vapaa-aikaan. En osannut laittaa rajoja lapsillekaan.

Minussa on liikaa rajoja. Sellaisia rajoja, jotka haittaavat elämääni. Rajoja, jotka tulevat peloista: pelkään tekeväni mokia, pelkään että minulle suututaan, pelkään että minua ei hyväksytä mukaan, joukkoon. Pelkään, etten olekaan niin kuin "kuuluu" olla.

Jos itsessä on paljon rajoja, ei kykene asettamaan rajoja lapsille tai nuorille. Tai kenties kykenee, mutta rajojen asettaminen ahdistaa, kun omassa itsessä on jo kaikkien mielensisäisten häkkien takia ahdasta olla.

Olisin tarvinnut toisenlaista työrytmiä: vähemmän urakkatyötä, enemmän lyhyitä lomia. Olisin tarvinnut omaa tilaa opettajainhuoneessa (siellä oli pitkä pöytä ja pari pienempää, kolme tietokonetta kolmeakymmentä kohden). Paljon ihmisiä ja kovin vähän aitoja kohtaamisia.

Olen sentään lakannut näkemästä painajaisia koulusta.

Siivet

Kävisin tekemässä keramiikkaa, jos voisin. (Jos siis töiltäni pääsisin aina keskiviikkoiltaisin kaupunkiin). Tuntui mahdottoman hyvältä pyöritellä savea tänään ja eilen. Silti lähteminen on kynnyksen ylittämistä - aivan kuin en soisi itselleni sellaista luovaa tekemistä, jossa ei ole mitään järkeä.

En edes halua, että keramiikassani olisi järkeä. (Mutta kun se on hyödytöntä puuhastelua, en "ansaitse" sinne menemistä?) Olen kerran tehnyt pari jälkiruokalautasta ja toisella kertaa tarjoiluastioita. Mutta astioita saa kaupasta. Kaikkea sievää patsastilpehööriä saa sitäkin lähimmästä Tiimarista. Teen mitä mieleen juolahtaa - ja teen, mihin savi taipuu. Olen tehnyt hylkeennaamaisen merenneidon, sfinksin, palloja, joiden pinnalta nousee naishahmoja. Nyt tein rujosiipisen hahmon, jonka alaosana on iso jalka, ruumis kädetön mutta siivekäs ja rinnakas, kasvot sillä rajalla, ovatko miehen vai naisen.

Teen muotopuolia melkein möykkyjä, joissa kumminkin on hahmo. Joka kerralla ryhmässä ihmettelen sitä intoa, millä ihmiset tekevät astioita, amppeleita, realistisia patsaita. En tajua, miksi he tekevät niitä. Niissä ei minusta ole mitään erityisen omaa. Vai onko muilla tekijöillä kumminkin se sama ongelma kuin minulla: omaa on vaikea tavoittaa, oman tekemisen tielle tulee esteitä, onkin helpompi tehdä jotakin tuttua, jotakin sen kaltaista, jonka on jo nähnyt edellispäivänä tai viime kuussa kaupan hyllyllä?

Eiväthän nuo minunkaan työni ainoita maailmassa ole, luultavasti. Jos keramiikkaa ja kuvanveistoa on tehty muutamia tuhansia vuosia, on kaikki jo tehty, jossain muodossa. Yritän tehdä sitä "omaa", ja oma pakenee edellä - tielle tulee muistumia kaikesta nähdystä. Kumminkin työt ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä ne amppelit ja maljakotkin ovat tekijöilleen, en tiedä.

Keramiikan tekeminen on minulle pakoa itsekriitikon vallasta. Jos teen nopeasti enkä suunnittele kovin, kriitikko minussa ei ehdi ollenkaan mukaan. Se hämmentyy älyttömän edessä. Kriitikko oli ihan hiljaa, kun muovasin paperisavesta siipisormia. (Siipiä! Savesta! Onko hullumpaa kuultu? Tämän kuulin mielessäni myöhemmin, sitten kun siivet olivat jo valmiit.) Sain tehdä rauhassa.

Jossakin näyttelyssä (Jyväskylässä?) vuosia sitten näin jonkin kotimaisen taiteilijan siipiteoksen. Se oli valtava yksi siipi, se levittäytyi näyttelytilan seinälle ja peitti kaksi kolmasosaa seinäpinnasta. Siipi oli koottu sulista, jokainen sulka oli yksi kerrallaan liitetty lomittain muihin sulkiin. Ajattelin silloin, miten mieletöntä uskoa tekemiseen työn rakentaminen on vaatinut. Miten siinä on ollut pakko sivuuttaa järkevyys ja hyöty (tämä taitaa päteä kaikkeen taiteeseen... mutta eh, pienempikin siipi olisi jo ollut siipi - tämä siipi oli valtava, jättiläislinnusta peräisin).

Ruumisjuttuja

Äh, vaikea aloittaa. On monta päällekkäistä ajatusta lomittain mielessä, ne kaikki liittyvät ruumiiseen, omaan tilaan, omiin rajoihin.

Järkeilemällä olen joskus aikaa sitten päätellyt, että puoliso on "minun puolellani". Siis arvostaa minun kehoanikin, arvostaa luultavasti eri pohjalta kuin itse arvostan. Minulla kehoon liittyy paljon nolostuttavaa ja hävettävää. On kestänyt kauhean kauan, ennen kuin olen tunnetasolla tajunnut, että puoliso arvostaa. Arvostaa kaikesta epätäydellisyydestä huolimatta. Minä taas jumitan epätäydellisyyksiin ja muistoihin - kuvittelen että arvostaminen olisi mahdotonta. Sen tekisi mahdolliseksi taikatemppu: jos saisin itseni notkeaksi ja nopeaksi ja voisin pyyhkiä huis pois muistot.

Vanhemmat eivät osanneet suhtautua minuun muuta kuin lapsena. Jälkikäteen olen tajunnut, miten olemattoman vähän tilaa minulla oli kasvaa henkisesti. Esim. murrosiästä ei ääneen puhuttu ja minä olen tottunut lukemaan lausumattomia viestejä. "Sinä olet lapsi" oli se viesti, joka oli rivien väleissä niin kauan kuin asuin vanhempien luona.

Oli toinenkin viesti, monimutkaisempi, ristiriidassa ensimmäisen viestin kanssa. Ehkä se ei ole ollenkaan totta, ehkä kuvittelen sen. Siitä on vaikea kirjoittaa ilman että isä muuttuisi oudoksi ja irstaaksi. Se ei ole tarkoitus.

Olin isän tyttö. Minusta tuntuu (nyt, taaksepäin katsoessani), että isä nosti minut rinnalleen korvaamaan äitiä. Mitä isommaksi kasvoin, sitä paremmin lunastin paikan - tiedän tehneeni asioita, joita äiti oli luvannut tehdä, vaan ei sitten tehnytkään. Pieniä juttuja, pienuudessaan merkittäviä. Kuljin metsissä marjassa ja sienessä isän mukana. Saunoimme ja vihdoimme. Minä pesin isän selän harjalla - ei äiti.

Olisin halunnut omaa sauna-aikaa joskus murkkuiässä. Häpesin sitä, että vanhemmat näkivät joka paikassa tursuvat karvat (minulla karvat tosiaan kasvavat - vasta e-pillereitten syöminen on hillinnyt karvaisuutta) ja pullistuvat rinnat. Luulen että häpesin enemmän äidin katsetta kuin isän (äidillä on taito katsoa minua niin, että tunnen itseni vääräksi). Kun häpesin itseäni, en kehdannut puhua koko asiasta - enkä sitten saanut omaa sauna-aikaa kaupungissa ennen kuin 19-vuotiaana. Mökillä olin yksin saunassa ja löylyssä suunnilleen 11 vuodesta alkaen.

Kaupungissa oli kumminkin koti melkein koko vuoden. En oikein kehdannut edes katsoa itseäni. Ihon koskeminenkin oli vaikeaa rintojen alta ja haarustasta. Joskus kun vanhemmat olivat poissa molemmat (niitä hetkiä ei ollut usein), saatoin mennä eteisen peilin eteen katsomaan minua. En tainnut tehdä sitä koskaan ihan ilman vaatteita.

Ensimmäinen mies, joka minua piteli niin että siinä jotakin seksuaalista oli (miehen puolelta), oli humalainen setä. Olin kai seitsemännellä luokalla, setä käpälöi kirjastossa (sic!). Minua hävetti se tilanne, koin että halailu oli minun vikani. Se setä keksi tulla juuri minua halailemaan, (vaikka paikalla oli muitakin ihmisiä, ihan hänen ikäisiään naisiakin) koska minussa oli jotakin huonoa. Ällötti enkä kenellekään voinut sanoa siitä mitään, tuntui typerältä sekin, että ällötti. (Olen näemmä kirjoittanut tapauksesta ennenkin.)

Ensimmäinen mies, johon olin tunnistettavasti ihastunut, oli liki kuusikymppinen leski. Olin 29, hänellä oli 15-vuotias tytär. Muistan yhden viikonlopun ihastumisajalta. Olin käymässä vanhempien luona ja isä oli juuri nousemassa päivälevolta. Halasin häntä ja hetkeen en ollut varma, halasinko sitä ihastusta vai isää. Pelästyin. Luulin sekoavani. Hetki meni ohi.

Pyristelin sitten aika tyylittömästi irti suhteen alusta (sitä taisi kestää muutama viikko vain).

Mitä tästä opin?

Eilen tänne kirjasin tämän päivän ohjelmaa. No eipä toteutunut se ohjelma sellaisena kuin olin kuvitellut. Menin töistä suoraan bussille ja bussissa vasta kaivoin kännykän käteen: terapeutti oli soittanut aamulla. Puhelinkammoisena menin terpan työhuoneelle asti ja odottelin siellä hiukan yli sovitun ajan, ennen kuin soitin hänelle.

Flunssa. Aika peruttu.

Löntystin sitten keskustan toiseen laitaan. Oli itku kurkussa, terpan työhuoneen rappukäytävässä kuljin silmät märkinä. Juuri ennen töistä lähtöä olin saanut kohtuuttoman ahdistuksen vaikean kollegan takia (hän komenteli aika tylysti muutamaa asiakasta ja minulle tuli tunne, että haluan kadota jonnekin piiloon, paikkaan johon hän ei ulottuisi).

En tiedä, miksi vaikean kollegan kiukku pelottaa minua. Eihän hän edes kiukkua minulle (ei tänään ainakaan). Olenko vain tottumaton siihen, että kiukkua voisi ilmaista jollain lailla? Osaan näyttää vihaisuuteni vain lähi-ihmisille ja vain ääritilanteessa. Kateellinenko olen, kun toinen uskaltaa äksytä ja tylyttää eikä yhtään edes yritä olla hyväntahtoinen asiakkaille, jollei hyvää tahtoa ole ensin ansaittu esim. kohteliaalla käytöksellä? Vai kuvittelenko, että minun pitäisi saada lepytettyä kollega - nauravaiseksi, hyvälle tuulelle?

Rauhoituin kävellessä, menin syömään salaatin.

Tuntui hyvältä olla pitkästä aikaa kuvanveiston luokassa - kaikki on mahdollista, kaikki muodot ja värit - ei, vielä en ole tehnyt mitään. Olen vasta silpunnut paperia ja ihmetellyt mahdollisia maailmoja.

En ehdi olemaan itsessäni

Tulossa ja menossa ja minä itse siinä välissä. En oikein hengitä rauhassa.

Kahdeksaan asti töissä. Töistä ruokakauppaan. Kotiin. Luin hetken kirjaa. Pakkomielteinen ruuanlaittovelvollisuus iski, tein porkkanakeittoa, josta saan huomisen ja ylihuomisen eväät. Jossakin välissä kirjoitin keskusteluketjuun, johon olen jämähtänyt inttämään. Sitten piti käydä toisaalla hiukan modettamassa. Kurkin puoliskon olan yli tv:n ajankohtaisohjelmaa. Vastasin pariin sähköpostiin. Siivosin kissojen hiekkalaatikon.

Ja koko ajan kello kiitää ja huomenna on aamuvuoro, aamuvuoron jälkeen terapia ja terapian jälkeen - ah - työväenopiston paperisavikurssin ensimmäinen kerta. Kurssiin liittyy myös absurdi pelko: entä jos en keksikään mitään, entä jos olen ihan tyhjä, entä jos en saa mitään tuntumaa saveen, entä jos se muu ryhmä on sitä mummoporukkaa, joka tekee pikkusieviä kuppeja krumeluurikoristeilla? Entä jos iskee ahdistus ja suorituspaine eikä ole ollenkaan hyvä olo? (Olen nyt ollut puolitoista vuotta tekemättä keramiikkaa, sitä ennen tein... fantasiahahmoja, eläimiä, joita ei ole olemassa - paitsi että nyt on, ne hahmot ovat tuolla kirjahyllyssä.)

Oletettu kotiinpaluuaika huomenna illalla yhdeksän jälkeen.

Juuri näiden ajatusten takia en pidä aikatauluista. Ahdistun niistä etukäteen, kun mietin, missä olen huomenna ja miten pitää ennättää esim. nyt terapiasta sinne keramiikkapaikkaan. Huomisen menemiset ja tulemiset ovat mielessäni jo alkaneet, vaikka tässä välissä on vielä yö.

Jospa hengittäisin vaan. Venyttelisin. Olisin hetken ennen nukkumaan menoa.

Onneksi

Onneksi ovat kissat.

Oli inha aamu. Tekniikka nikotteli töissä ja yksi kollega poistui aamun jälkeen kotiinsa potemaan flunssaa. Kylmää ja märkää. Blaah.

Kuvassa kaksi nuorimmaista tänään illalla kotisohvalla.

Keksin pyörän uudelleen

Huomenna alkaa töissä kurssiohjelma pyöriä. Se koulusta tuttu tympeä maku tuli suuhun, huomaan että huokailen itsekseni. Ahdistaa.

Ehkä noin tuhat kertaa olen tehnyt analyysiä ahdistuksen syistä ja siitä, miten pääsisin ahdistuksestani eroon - mielellään lopullisesti. Analysointi ei auta. Toistaiseksi en ole lakannut ahdistumasta ja pyristelemästä sen ahdistuksen kourissa. Jälkikäteen olen ollut itseeni pettynyt. (Taas ahdisti, enkö ikinä osaa olla normaalisti, miksi pitää pelätä ja jännittää ja hätäillä niin että kaikki olotilavivahteet kiertyvät yhdeksi isoksi möykyksi, ahdistukseksi, jota työntelen sisälläni koko sen ajan, kun opettajan osassa olen? Niin, no tiedän että vuosina x ja y on ollut ihan järjettömiä katastrofitunteja mallia yläaste, tiedän että niistä tunneista on jäänyt pelkoa joka laukeaa ihan pienestä.)

Se pyörän keksiminen uudestaan on tässä: jospa nyt vaan annan ahdistuksen olla. En yritä analysoida tai tulkita sitä yhtään mitenkään. Puuhaan niin kauan kuin alkaa oikeasti väsyttää. Puuhaan kaikkea kivaa (Klovnin kyyneleet -kirja on loistava, sitä on luettavana vielä satakunta sivua, kissoilla on uusi leluhärpäke, josta etenkin juniorit tykkäävät, jotakin musaa voisi cd:ltä kuunnella).

Näissä merkeissä.