Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruumis. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruumis. Näytä kaikki tekstit

tiistai 18. toukokuuta 2010

Olen aika auki (heh)

Matka oli ihana. Ei maailman ääriin, mutta tarpeeksi toisaalle. Pääsin leikkimään turistia ja olemaan avoimen rakastunut.

Niin... avoimen rakastunut. Mikä ihme tässä on, että nyt pystyn halailemaan ja suukottelemaan ja silittelemään toista ihmistä - ja kaikki toimii myös toisin päin? Ex:n kanssa ei ollut mitään tällaista, oli vain jumi, jota en saanut ratkaistua. Kuvittelin, että se jumi johtui minusta. Joko olen nyt salamannopeasti muuttunut ja kehittynyt, tai sitten minun ja ex:n kosketusten puute ei ollutkaan pelkästään minun, vaan vähintään puoliksi ex-miehen jumi.

Pystyn jopa puhumaan vuolaasti seksin aikana - ex:n kanssa olimme molemmat mykkiä kaloja.

Voi pojat. Voihan olla, että ex:n ja minun suhde oli tarpeellinen ja sillä hetkellä paras mahdollinen minulle. Jos joskus kolmekymppisenä vielä uskoin, että parisuhteet ovat muita varten, niin kolmevitosena taisin edelleen uskoa, että sellaiset parisuhteet, joissa on hellyyttä, ovat muita varten. Uskoinko edes, että hellyyttä olisi suhteissa? Enempi taisin pitää sitä yhtenä elokuvakliseenä, samanarvoisena kuin shampanjaillalliset ja timanttisormukset. Olin oppinut, että oma herkkyys ja tarvitsevuus pitää peittää. Vasta nyt olen päässyt tarpeeksi kauas vanhempien kalseasta suhteesta ja alan uskoa, että toisen lähellä voi olla fyysisesti hyvä olo ja omat tunteensa voi sanoa ääneen.

Luen Ben Malisen Elämää kahlitsevaa häpeää. Jospa jo pääsisin tasapainoon häpeäntunteitteni kanssa. Eron jälkeen tietyt vanhat kokemukset ovat menettäneet tunnemerkitystään - en esim. enää tavoita sitä häpeää, joka liittyi minun naiseksi kasvamiseeni. Mutta tämä omien tarpeitten piilottelu... hävettää löytää itsensä taas samasta lammikosta rähmällään, luulin, että kävin tämän lätäkön jo työuupumusvaiheen aikana läpi. Luulin, että osaisin jo seistä omalla puolellani, hyväksyä myös herkät ja hauraat puoleni. Silti jossain kohdin ex:n kanssa elämisen perusstrategiaksi tuli ylenpalttinen vahvuus.

maanantai 26. huhtikuuta 2010

Hypokondrikko asialla



Jotkut esineet ovat kauniita. Mukana myös kissan häntä... Jatko ei sitten liitykään teepannuun (joka on osapuilleen kallein keittiöinvestointini tähän asti) tai katinhäntään.

Minulla on paha taipumus lamaantua hätäännykseen tai murehtimiseen. Kuvittelen ihan vakaasti, etten voi tehdä mitään enkä vaikuttaa mihinkään. Tällä logiikalla kai pidin suhteessakin ongelmia sisälläni - olisin minä niitä tuonut julki voimakkaammin, jos olisi ollut edes pieni luottamus siihen, että voin muuttaa asioita.

Eilen iski vanha tuttu luulotautikohtaus. No, tilanne oli otollinen - tämmöiset iskevät tavallisimmin silloin, kun olen toiveikas ja hyväntuulinen. Sisäinen pessimistini siinä iski kapulan rattaisiin.

Oli yksi näppy, josta kasvoi elämää isompi. Se piti havaita puolen päivän jälkeen sunnuntaina ja sen jälkeen piti roikkua pari tuntia netissä itsediagnoosia tekemässä.

Reippaasti sitten varasin netissä (sic!) lääkärin tälle päivälle, kun tajusin, ettei nyt ole oikea aika yrittää järkeilemällä saada tunteita kuriin.

Kas, näppy ei ollutkaan sitä mitä kuvittelin. Olen pelastunut. Haa! Ei edes hävettänyt, kun kävelin lääkäristä ulos. Olen vain vilpittömän riemastunut siitä, etteivät maalailemani kauhukuvat toteutuneet.

perjantai 2. huhtikuuta 2010

Kartalla?

Luin vanhoja 'ruumis'-tagilla varustettuja kirjoituksia, halusin tarkistaa, mitä olen kirjoittanut seksistä, ruumiistani ja häpeästä. Välillä epäilen todellisuutta ja nykyhetkeä. Mietin, mustamaalaanko mennyttä, kun tiedän että se (yhteinen aika ex:n kanssa) on saavuttamatonta ja ohitse.

Ei mikään ole mustavalkoista. Yhtäällä ja toisaalla ja kolmannessakin kohdassa olen kirjoittanut asioita, jotka nyt tuntuvat pintaraapaisuilta. En tajunnut, mitä kaikkea fyysisyyden ongelmiini liittyi (en varmaan vieläkään).

Jälkikäteen tajuilen asioita ja yritän muistaa, etten senhetkisellä tietämyksellä olisi kyennyt sen kummempaan kuin kykenin. Pidin seksinjälkeisiä itkujani ja ahdistuskohtauksiani käsittämättöminä ja lopulta opin olemaan itkemättä ja ahdistumatta ainakaan kovin näkyvästi ja joka kerralla. Miten voi tietää, että jokin on vialla, kun ei saa otetta siitä asiasta eikä se vialla oleva asia ole koskaan ollutkaan kunnossa? Hirveän pitkään opettelin ajattelemaan oikein - siis koitin päästä pois häpeän ja huonoudentunteista. Sinänsä ihan hyvä, en vain tajunnut, että meidän suhteen kuviot osin ylläpitivät häpeän- ja huonoudentunteitani.

Jotain tajusin kyllä. Muistan esim. e-pillereiden käyttöä aloittaessani ajatelleeni, että ehkei sitten mies enää seksin jälkeen heti vetäydy minusta. Sitä ennen olin yrittänyt kierrellä asiaa, sanonut että olisi kiva, jos mies jäisi hetkeksi jälkikäteen lähelle. No, jäihän se, mutta makasi korrektisti toisella sängynpuoliskolla, eikä koskettanut minua. En siinä kohden tajunnut miettiä pitemmälle - minähän olisin halunnut jälkikäteishellittelyjä, minuun olisi voinut vaikka perustaa leirin ja se olisi ollut pelkästään kivaa.

Lisätään tähän ne yhdyntäpelot ja -kivut, joita minulla oli. Ne kääntyivät henkilökohtaisiksi vaatimuksiksi minulle (mieleni sisällä siis): en saisi pelätä enkä saisi tuntea kipua. Kun kieltämiset eivät muuttaneet tosiasioita, olin entistä häpeilevämpi. Tuntui etten pysty edes normiseksiin, joka tietysti sujuu kaikilta muilta. Jossain kohden muistan ajatelleeni, että minun ja miehen on pakko jatkaa yhdessä - hän kun tuntui kaikesta huolimatta suhtautuvan aika tyynesti epäkelpoon ruumiiseeni.

Minun pitäisi oppia arvostamaan ja kuuntelemaan ruumistani. En minä tästä kropasta eroonkaan pääse ennen kuolemaa. Olen edennyt siitä, mikä oli tilanne joskus kaksikymmentä vuotta sitten, mutta en vieläkään ole sovussa.

tiistai 8. syyskuuta 2009

Minun lähiomaiseni?

Kävin tänään paikallisella erikoispoliklinikalla hoidattamassa varvastani (sekin vielä... patti on patittanut isovarpaassa viime kevättalvesta asti, ja operaatioaika tuli kehnon logiikan mukaan tämän rytäkän keskelle).

Patti punkteerattiin. Jos se uusii, niin sitten leikataan. En jaksa ressata patista (ganglio) sen enempää. Mutta poliklinikan ilmoittautumisessa melkein pillastuin, kun kysyttiin lähiomaista. Eihän minulla ole! Ketään! En tiedä, kenet pitäisi ilmoittaa. Vanhat vanhempani ovat mieleltään ja ruumiiltaan niin raihnaisia, etten halua minkään instanssin heille ensimmäisenä ilmoittavan mistään vakavasta minua koskevasta. Muita sukulaisia taas ei ole. On pari tätipuolta ja muutama serkkupuoli ja peräti yksi täysserkku, mutta en ole heidän kanssaan juuri tekemisissä.

Ilmoitin sitten ex-miehen, kumminkin. Jäi kysymättä, pitääkö lähiomaisen olla sukua. Ja pitääkö lähiomainen yleensä ilmoittaa - toisaalta, jos ei ilmoita, niin silloin viimeistään viestit kulkevat pelkille sukulaisille, viranomaisilla kun ei ole tietoa ihmisten ystävyyssuhteista.

Päh. Että tällaista.

Jos pää ei hajoa, niin kroppa ainakin. Ristiselässä tuntui poliklinikkakeikan jälkeen sairas vihlaisu. Nyt särkee. Melkein tasan vuosi sitten minulla oli parin viikon selkäkipujakso, jonka alkuvaiheessa suunnilleen jokainen liike oli yhtä tuskaa. Sentään pääsin sängystä ylös. Toivon mukaan nyt ei tule samanlaista. En millään jaksaisi enää fyysistä kremppaa tämän keskelle, muutenkin on tarpeeksi sietämistä.

lauantai 1. elokuuta 2009

Ei huvita ajatella

Onnistunutta touhuilua lauantain alkuiltapäivästä lähtien. On pyöritty kirpparilla, torilla ja kaupassa, keitetty siikliä kattilallinen, syöty, imuroitu, luututtu keittiön lattia, kudottu eräitä rivejä yhtä tekelettä, josta toivon mukaan joskus tulee villatakki, keitetty mung-papuja, kuunneltu musaa, ruokittu kissoja ja surffailtu netissä.

Lauantaina aamupäivällä olin ylen embolla silmälääkärillä, joka lähtiessäni antoi pinon paperia mukaan, mukana glaukooma-opas. (Ei ole vielä, on vain normaalirajan yli kohonnut silmänpaine ja sukurasite ja -6,25 linsseissä... eli täyspotti glaukoomariskejä).

Perkeleen geenit.

torstai 7. toukokuuta 2009

Pätkii

On ollut niin pitkä tauko, etten oikein löydä sanoja.

Terapiaa taitaa olla kuusi kertaa jäljellä. Mies joutui sunnuntaina taas päivystyksen kautta sairaalaan ja leikkaukseen, on nyt kipeänä kotona. Kävin tänään otattamassa röntgenkuvaa nilkasta. (Työterveyslääkäri epäili samaa kuin fysioterapeutti: tuskin sieltä mitään löytyy. Vielä tokaisi, että nämä jalkajutut olisi pitänyt hoitaa viimeistään parikymmentä vuotta sitten "vaikka eihän kouluterveydenhoito huomaa". Nyr voidaan vain lieventää sen vanhan huomaamattomuuden seurauksia.)

Ei hirveän hyvä olo. Toki paskempikin voisi olla. Oloa kuvaa se, että kilahdin yhteen itsensähoitamiskeskusteluun netissä. Miten minun pitääkin tarttua muiden mielipiteisiin - mitä se minulle merkkaa, jos joku tuntematon jossain nettipalstalla on sitä mieltä, että lihavat ovat laiskoja ja välinpitämättömiä, ja pettäminen johtuu siitä, ettei puolisko ole tarpeeksi timmissä kunnossa? Voihan sitä ihan vapaasti olla mitä mieltä vaan... Itsekin olin heti muodostamassa kuvaa jostakin nuorehkosta kultalusikkabimbosta.

Tajusin taas kerran, että kaipaisin jonkinlaista vertaistukea. Tarvitsisin tiedon siitä, että olisi joku muukin, joka on ollut se lihava lapsi, jota terkkari on ripittänyt ja joka on nyt aikuinen ja näennäisesti ihan "normaali".

Tunnen monta ihan tavallisen kokoista ja näköistä ihmistä, jotka ovat olleet niitä tavallisen kokoisia myös lapsina. Tunnen myös heitä, jotka olivat lihavia viitosen urheilijoita - ja ovat sellaisia edelleen. Ja tunnen heitä jotka ovat nyt raskaita ja mahakkaita - ja lapsuudessa niin hoikkia ja norjia. Minun kehonkuvani horjuu ja huojuu. Muistoissa olen lihava. Nykyhetkessä pelkään olevani kohta lihava. Kun kuuntelen sivusta terveys/liikunta/paino -keskusteluja, ne puhuttelevat sitä lihavaa puolta minussa. Ahdistun, syyllistyn, menen puolustuskannalle. Tavallaan olen edennyt aikaisemmasta - muutama vuosi sitten vielä häpesin lihavaa menneisyyttäni. (Jonkin romaanin päähenkilö on käyttäytynyt samalla tavalla, en muista kuka ja missä.) Silti tämä on työlästä. En haluaisi, että tämä on työlästä. Mutta en ymmärrä, mitä minä voisin tehdä - ei omia muistikuvia voi laihduttaa. Kun olen ollut se tumpelo norsu, niin olen ollut...

Toivoin jossain vaiheessa, että vanha hyvä ystävä seuraisi minua tähän "laihempaan" elämään. Hän oli meistä kahdesta se vielä vähän lihavampi ja lyhyempi. On edelleen. Tuntuu että painokin on meidän välillämme kaiken muun lisäksi. Niin, tämän vanhan ystävänkin olen tavannut tässä kirjoitustauolla. Käytiin teatterissa ja syömässä, mukana oli muitakin ihmisiä, meillä kovin vähän aikaa puhua mitään kahdenkeskistä. Ehkä se vanha ystävyys on nyt pysyvästi toisenlaista. Surettaa, sillä joskus kuvittelin, että ystävä olisi ihminen, jonka kanssa voisin puhua kaikesta tärkeästä ainakin osan. Mutta nyt juuri ystävän kanssa en jaa merkittäviä asioita - pelkästään pientä triviaalitietoa luetuista kirjoista ja katsotuista elokuvista. Lauantaina tavattiin, sunnuntaina olin niin haikeana kaikista menetetyistä mahdollisuuksista, että itkin. (Kuulostaa pateettiselta... mutta itken edelleen helposti. Teininä en itkenyt koskaan, enkä opiskeluaikana, enkä... )

perjantai 20. helmikuuta 2009

Au Wau

Vincent van Goghin Kengät, 1887 (esim. täältä)

Epähuomiossa olin järjestänyt arkipäivät niin, että jouduin neljänä päivänä viidestä joko työn tai terapian takia bussimatkailemaan keskustaan ja takaisin. Se on runsas puoli tuntia suuntaansa, viimeksi tänään aamulla vuoro oli niin täynnä, että seisoin lähtöpysäkiltä keskustaan käytävällä.

Väsy. Stressi myös. Toissayönä heräsin kahden jälkeen, enkä saanut nukuttua. Mielessä työ, seuraavan aamun fysioterapia, viikonlopun tekemiset, kaikki.

Sain eilen tukipohjalliset. Au ja wau. Au siitä, että nyt kampura jalkaterä vetäytyy koko ajan kippuraan, jos ei ole kenkää ja pohjallista estämässä. Wau siitä, että ensimmäistä kertaa ikinä askellukseni tuntuu kevyeltä, sujuvalta, kampurajalan polvi ei taivu taaksepäin kävellessä, vaan ojentuu juuri sopivasti (ojentamista en ilman korottavaa pohjallista pysty tekemään).

Toistaiseksi olen pitänyt pohjallisia vain ulkokengissä. Kippuroinnista päätellen tarvitsen aikaa totutteluun.

Hämmentää vieläkin, miten äkkiä - ja hitaasti - tämä on mennyt. Kolme viikkoa sitten työterveyslääkäri lähetti fysioterapeutille, nyt on jo pohjalliset. Mutta sitä ennen meni vuosia ja vuosia ja vielä vuosia. Juttelin jaloistani työkaverin kanssa, hän sanoi huomanneensa, että kävelen paino enemmän toisella kyljellä. Minä olen "huomannut" epäkeskon kävelyni, mutta olen luullut, ettei sille voi tehdä mitään. Vanhempani taas... luulen että hekin ovat huomanneet. Muistan isän kanssa puhuneeni jaloista eräitä kertoja. Jonain kaatuilukautena isä taisi ääneen sanoa "pitäisikö ne sun jalat tutkia". Jonain toisena kertana hän ihmetteli jalkateriani, joissa jänteet ovat jatkuvasti pingottuneet.

Äiti ei taas ole sanonut mitään.

Lapsuudessa olisi kai ollut tilaisuuksia selvitellä, miksei lapsi pysy pystyssä ja miksi tyttö kulkee vinossa. Ei sitä pidetty tarpeellisena. Vanhempieni mielestä kaikki lääkärin ja muiden palvelujen käyttö on "herraskaista" ja epäsopivaa, jos ilmankin tullaan toimeen. Ja minähän tulin. Otin itseeni kaikki kömpelyys- ja vinouskommentit. Tiesin, etten ole niin kuin muut ja tunsin syyllisyyttä. Nolostelin itseäni vanhemmillekin - totta kai olisin halunnut olla ketterä ja nopea ja ryhdikäs.

En olisi voinut selvitellä jalkojani aikaisemmin. En kehdannut. Tasapaino-ongelmat ja kömpelyys piti visusti salata muilta, myös lääkäreiltä. Järjettömän logiikan mukaan kuvittelin, että lääkäri tai muu asiantuntija syyttäisi minua, jos huomaisi ongelmani. Psykoterapiassa olen kumminkin huomannut puhuvani paljon kömpelyydestä, liikkumisen noloudesta, siitä miten en tunne itseäni luontevaksi. Huomaamattani olen saanut hälvennettyä häpeää. Muuttuminen - tässäkin kohden - on alkanut tuntua mahdolliselta.

Silti olen häpeän rajalla edelleen. Fysioterapeutti on näyttänyt jumppaliikkeitä ja pyytänyt minua tekemään niitä nähtensä - minä pelkään että teen väärin ja huonosti (ja pilaan mahdollisuuteni hoitaa jalkoja). Asiaa ei yhtään auta se, että tuossa oikeassa jalassa on tuntohäiriöitä, enkä tunne venytyksiä normaalisti. Usko siihen, että jalkoja voi hoitaa ja liikkumiseni voi helpottua, on aika heiveröistä.

Niin - liikkuminen muiden nähden. En kykene siihen. Hävettää, jos joku näkee minun juoksevan, nostelevan puntteja tai venyttelevän. Sentään kykenen nykyhetkessä venyttelemään tai joogaamaan tai liikuttamaan käsipainoja, vaikka puoliso olisi likellä ja näkisi. Yhteiselämän alkuvaiheessa en kyennyt - piti odottaa, että toinen lähtisi, että saisin olla ihan yksin ja rauhassa, katseilta suojassa.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Puhki

Olen aika puhki. En haluaisi töihin, haluaisin pysäyttää ajan, olla vaan. Kuulostella, tunnustella.

Torstain fysioterapiassa oli sitten kolme henkeä minun lisäkseni, FT kävi alun jälkeen hakemassa kaksi kollegaansa paikalle. He laittoivat minut tekemään juuri ne minulle mahdottomat jutut - notkistamaan polvia niin, että kantapää pysyy lattiassa, kyykistymään, seisomaan yhdellä jalalla. Tiesin että nuo tietävät, mitä tekevät, liikkeet osuivat niin täysin kohdalleen. Ryhtitarkastuksissa ei muistaakseni ole tarvinnut muuta kuin seistä ja korkeintaan kävellä muutama askel. Olen osannut aina sen hetkisen yrittää seistä ja kävellä ryhdikkäästi. On ollut tärkeää salata oma kömpelyys - sehän on johtunut omasta muka-huonoudestani ja velttoudestani.

Yhdessä vaiheessa kävelin juoksumatolla ja nämä fysioterpat puhuivat ympärilläni käsittämätöntä kieltä, selittivät termeillä kävelyäni. Kuulemma osaan hyvin peittää ja peesata kampuran tuomat motoriset ongelmat. Terve jalka tekee tuplasti työtä, jotta pääsisin liikkumaan kohtuullisen normaalisti.

Jokin muistikuva jostakusta hoitsusta, hän paheksui tapaani kumartua. (Kumarrun pelkästään taivuttamalla selkää, en jousta polvista. En osaa joustaa polvista, sillä siinä liikkeessä kampura jalkani kääntyy heti varvustamaan ja uhkaan tösähtää nenälleni.) Kuulin saarnan siitä, miten pilaan selkäni ja rasitan sitä turhaan. Enpä rohjennut hänelle selittää, että se selkää säästävä tapa on minulle mahdoton.

Toinen muistikuva, olin tai ji - ryhmässä. Ensimmäiset kerrat sujuivat, mutta jossakin kymmenennen liikkeen jälkeen tulee yhdellä jalalla seisomista ja kääntymistä yhden jalan varassa. Minä en vaan kyennyt tekemään liikettä, katselin sivusta, kun muut tekivät, kuka taitavammin ja kuka kömpelömmin, mutta tekivät kumminkin. Vetäjä kierteli ja minä selitin, miksen tee oikein mitään. Hän katseli hetken yrityksiäni ja sanoi, ettei ole koskaan törmännyt tuollaiseen (tarkoitti siis jalkaani).

Fysioterapian jälkeen kävelin bussille, bussissa itkin matkan kotiin. Tuntuu käsittämättömältä, että tämä sai nimen. Ensimmäistä kertaa useampi ihminen näki ja ymmärsi, mistä on kysymys. Kukaan - edes minä itse - ei ole aikaisemmin ymmärtänyt. Minäkin olen luullut, että liikkumisen hitaus ja tasapainon katoaminen ovat vain huonoa kuntoa, lihavuutta, harjoituksen puutetta, huolimattomuutta, sitä etten yritä tarpeeksi...

Yksi muistikuva ajalta ennen kouluikää, ehkä olin kuuden ikäinen. Olin vanhempien kanssa kylässä maatalossa, paikalla ikäisiäni ja vähän vanhempia lapsia. Yhteiseen leikkiin liittyi se, että piti pissata metsässä (se oli kai viidakko- tai aarniometsäjuttu, elämää kaukana huussien tavoittamattomissa). Voi hirveä häpeä, kun en kestänyt edes pissan aikaa kyykkysilleni, vaan horjahtelin niin, että pikkuhousut tulivat litimäriksi. Sitten piti mennä äidille sanomaan, että pissasin housuun. Sitä en sanonut, etten osannut kyykkysillään olla - ja muut tytöt osasivat.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Jalajallajalajalavei



En ole oikein pystynyt tekemään harjoituksia, joita fysioterapeutti ohjeisti tekemään.

En muista niitä. En muista, missä asennossa pitäisi jalkaterän, kantapään, polven, muun kropan olla. Minulla ei pelaa mikään luontevuuden muisti, kun kaikki liikkeet tuntuvat jollain lailla kummallisilta. Tulee tosi tyhmä olo tästä - ne FT:n ohjeistamat liikkeet eivät ole monimutkaisia.

Viikonloppuna ristiselkä esivaroitteli iskiaskivusta, enkä suin surminkaan halua aiheuttaa selkäkipua itselleni.

Huomenna menen FT:lle uudestaan. Vähän on huonon oppilaan olo - tuntuu, että jalkani ovat lähinnä lisäoireilleet (jalkaterän lihaksia nyppii tai sitten nyppimisestä tulee kramppeja). Ja pohkeitten venyttäminen - pah. Ei tapahdu mitään tuossa oikeassa jalassa, se on ihan jumissa, vailla joustamisen hiventäkään. Selkä joustaa mutkalle ja polvi taipuilee, mutta oikea pohje, se on kuin luuta.

Kysyin äidiltä, onko minun jaloissani koskaan lapsena ollut mitään kummaa. Ei kuulemma ole. Ihmetteli isosti sitä, miten jalkani voivat olla eri pituiset. No, ovat ne. Googeltin kampurajalan. Ei oikea jalkaterä noin käppyrä ole, mutta, noh, lievässä määrin. Googlen poimimissa keskusteluissa joku nuorehko nainen kertoi, että hänen kampurajalkansa havaittiin 17-vuotiaana. Hm, mitäs tässä... 39 v.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Olen ihme!

No niin. Puoliso on palannut kotiin, kipuiluun on varattu kolme viikkoa sairaslomaa ja kaikki saunavision uumeniin toistaiseksi tallennetut - ja katsomatta jääneet - ohjelmat.

Minun henkinen hepulini helpotti heti kun puolisko raportoi leikkauksesta (siis jo tiistaina). Sen jälkeen on ollut vain tavanomainen vääntö ja kääntö ja vaikeaa herätä aamuvuoroon ja...

Olin tänään fysioterapeutin luona ensimmäistä kertaa koskaan. Herätin ihmetystä.
Eikö varmasti ole muita kipuja? (Olin valittanut oikeaa jalkaterää ja vasenta polvea.)
Eikö tuota jalkaa ole koskaan leikattu?
Hienosti sun kroppasi korjaa kaiken niin että olet ryhdikkäästi suorassa, vaikka toinen jalka on noin paljon lyhempi.
Sun jalat on oikein hyvinmuodostuneet polvista ylöspäin.

Tunnin käynnillä seuraavaa: varpaiden ja jalkaterän synnynnäistä vikaa (nimityksen olen unohtanut), laskeutunut jalkaholvi, kampurajalan kaltainen oikea jalka, kierrettä säärissä, eripituiset reisiluut ja skolioosi.

Tiesin ennestään, että kävelen kummallisesti ja jotkin yksinkertaiset liikeradat ovat mahdottomia tehdä. (Vai enkö vain osaa? Olenko tyhmä? Kuvittelenko vaan, että raajani toimivat oudosti?)

Nähtävästi ei ole pelkästä ylipainosta ja liikkumattomuudesta johtuvaa, että olen ollut lapsena (ja olen vieläkin) kömpelö ja kompuroiva. Lisätään siihen lapsuuteen vielä vanhemmat, jotka pelkäävät liikkuvan lapsen loukkaavan itsensä, niin saadaan yksi vaikuttava tekijä lisää.

Tein ennen kouluikää joitain lättäjalkaisuuden ja pihtipolvisuuden korjaamiseen tarkoitettuja harjoituksia (jumppaa siis, suomeksi sanottuna). Koulussa se kaiken huomion keskipiste oli paino - siitä puhuttiin ja sitä tarkkailtiin. Tuntuu, ettei minusta nähty terveydenhoitajan tai lääkärin tarkastuksissa muuta kuin vaa'an lukema. Tosin jalat vaivasivat silloin vain epäsuorasti (siis liikunnassa, siinä etten kyennyt luistelemaan tai hiihtämään tai muuten liikkumaan muiden tahdissa - ja ne ongelmat minäkin kuvittelin johtuviksi painosta ja omasta huonoudesta).

Hassua. On kuin olisin saanut jonkin jälkikäteisarmahduksen. Kun kömpelyyden ja tasapaino-ongelmien takana on fyysisiä selityksiä (kuten eripituiset reisiluut ja jalkaterän asentovirhe), en olekaan huonompi kuin muut. Olen epäyhteensopivista osista koottu ja niiden osien saattaminen yhdessä liikkuviksi tekee yksinkertaisista asioista (esim. kävelemisestä ja juoksemisesta) monimutkaista.

Valitin fysioterapeutille, että nyt kun painan 30 kg vähemmän kuin ennen, niin vasenta polvea särkee enemmän kuin ennen. Ft sanoi, että moinen on tyypillistä. Ylipaino löystyttää niveliä ja kun paino laskee, niin löysyys jää - ja aiheuttaa kipua. Eikä tästä yleensä puhuta - laihtumisen kun pitäisi poistaa kiputilat ja olla ratkaisu vähän kaikkeen.

Ensi viikolla menen uudelleen ft:lle sovittamaan tukipohjallisia. Silloin seuraa jonkinlainen apinanäyttely - tänään ft pyysi, että saisi "ensi kerralla" kutsua paikalle pari kollegaansa, jotka eivät ole koskaan nähneet käytännössä, mitä minun oikean jalkani "kampura" aiheuttaa. Minähän sanon juu mihin tahansa muuhun kuin siihen, että lauma gynekologeja marssii katsomaan revaani - paitsi että äh, olen sanonut juu myös laumalle kandeja, jotka marssivat katsomaan alapääni ultraäänikuvaa sillä välin kun makasin siinä tutkimustuolissa.

maanantai 2. helmikuuta 2009

Vitutus ja askelvirhe

Varsinainen maanantai. Aamulla mentiin perhekuntana molemmat työterveyteen, minä ihan varatulle ajalle ja mies päivystykseen. (Kohdallani tämä oli se käynti, jolle varasin paniikkiolossa aikaa puolitoista viikkoa sitten.)

Nyt mies on edelleen sillä päivystysreissulla ja olen kotona yksin. Mies makaa keskussairaalassa aivan samoin kuin viime keväänä, odottaa pääsyä leikkaukseen, joka on samanmoinen kuin viimeksi.

Keväällä meni neljä vuorokautta, nyt kuulemma vaikutti samanmoiselta meno. Hän makaa ja odottaa. Ja minulla on - samoin kuin silloin keväällä - juuri tällä viikolla töissä ylimääräistä stressiä. Teki mieleni kirkua, kun kuulin väliaikatiedot. En nyt millään jaksaisi olla yksin enkä jaksaisi ottaa yhtään ylimääräistä painetta mistään. (Kitinää, natinaa.) Ei helvetti. Viimeksi en saanut unta öisin, piti muutaman tunnin välein havahtua tarkistamaan, että aika kuluu ja maailma on toistaiseksi paikoillaan, mitään hälytysviestejä ei ole putkahtanut puhelimeen (eh, ei niitä keskellä yötä kukaan laittaisi, jos mies itse ei pystyisi... silti on taas mahdottoman levoton olo).

Taisin viimeksikin kirjoittaa, miten avuttomalta tuntuu. En kerta kaikkiaan voi tehdä mitään, voin vain pyytää tyyneyttä ja rohkeutta ja viisautta ja olla olemassa.

Se oma lääkärikäyntini oli lähinnä koominen. Lääkäri oli taukoamatta papattava enintään kolmekymppinen mies, joka oli riemumielin kirjoittamassa minulle lähetettä jalkafysioterapeutille. Tiesinkin, että näin siinä todennäköisesti kävisi, jos menen valittamaan oikean jalkaterän kipeytymistä ja jalkapohjan kovettumia ja vasemman polven kipeyttä. Sitä en arvannut, että lääkäri heti alkaisi mittailla jalkojani ja epäillä, että oikea jalka on himpun vasenta lyhyempi. Hmp. Sitäkö minun kömpelyyteni ja kaatuiluni läpi lapsuuden, nuoruuden ja osin aikuisuuden on, erimittaisten jalkojen kanssa huojumista? Menen perjantaina ensimmäiselle fysioterapeuttikäynnille. Siihen tuntuu olevan vielä ikuisuus - siihen mennessä miehen sairaalamatkakin kaiken järjen mukaan on ohitse.

torstai 4. joulukuuta 2008

Vaaka

Koitan sopeutua elämään vaa'an (siis sellaisen elektronisen henkilöpunnitusvälineen) kanssa. On pakko, vaikka joitain vuosia sitten päätin, etten suostu hankkimaan sellaista vempelettä omaan kotiin.

Olin asunut solussa ja kämppäkaverini oli varsin varustautunut: hän oli sijoittanut eteiseen kokovartalopeilin ja peilin alle vaa'an. Huomasin punnitsevani itseäni joka päivä, joskus useita kertoja päivässä. Kun painoin enemmän kuin ennen, masensi. Kun painoin vähemmän kuin ennen, olin hiukan riehakas. Molempi pahempi - minun on pakko (muka) tietää, paljonko painan juuri sinä päivänä, juuri sillä tunnilla.

Vaakailu loppui, kun muutin (ja kämppis muutti vaakansa mukanaan). Tuossa vaiheessa mietin, mitä ihmettä teen tiedolla, että olen tänään 200g kevyempi kuin eilen. Mitä merkitystä sillä on - ne puuttuvat 200g eivät ole käytössäni jossain muussa muodossa, paino ei vaikuta olemiseeni millään lailla - vain se painon mittaaminen vaikuttaa, eikä välttämättä erityisen hyvin. Olin enemmän painon päivinä joskus päivän syömättä. Illalla tein voileivän, toisen, kolmannen, neljännen. Toisina enemmän painon päivinä heittelin roskiin "vääriä" ruokia, niitä joissa oli liikaa energiaa ja rasvaa. Joskus ahmin - jos kerran olen jo muutenkin lihonut 200 grammaa, niin yhtä hyvin voin lihoa vielä lisää.

Kämppiksestä on seitsemisen vuotta aikaa. Vaa'attomana aikana olen laihtunut. Kai olen jossain vaiheessa lihonutkin, mutta ne lihomisen hetket ovat jääneet minulta ikuistumatta. Olen punninnut itseäni satunnaisesti vanhempieni luona pari kertaa vuodessa.

Nyt meillä on vaaka.

Sillä punnitaan kissoja. Tai ensin punnitaan ihminen ja sitten punnitaan ihminen kissan kanssa, laskutuloksena saadaan kissan paino.

Taannoin kun vanhin kissa alkoi oireilla, selvisi eläinlääkäripäivystyksessä, että katti oli muutamassa kuukaudessa laihtunut yli kilon (siis viidenneksen painostaan). Emme olleet huomanneet laihtumista. Jos ja jos ja jos. Jos laihtuminen olisi huomattu, olisi kenties huomattu sekin, että kissa on tavallista väsyneempi. Olisi kenties kuljetettu kissa lääkäriin jo ennen kuin munuaiset lakkasivat täysin toimimasta ja oli liian myöhäistä.

Tunnustan, että vaakasin itsenikin tänään. Viimeksi olen vaakannut, kun kävin vanhempien luona alkusyksystä. Painoin sen saman kuin syksyllä.

Vieläkin joskus pelkään lihomista. Inhottaa ajatus siitä, että muuttuisin fyysisesti yhtä painavaksi kuin ennen. Vaikka tiedän, ettei se kävisi noin vain - ei ihminen voi yli 30 kiloa lihota vuorokaudessa tai parissa viikossa - niin silti yks kaks paisuminen tai turpoaminen tuntuu mahdolliselta.

Vaa'an käyttöohjeessa neuvotaan punnitsemaan "oikein". Ja mitä sitten on "oikein"? Vaa'an mukaan pitäisi punnita aina ilman vaatteita ja aina samaan aikaan vuorokaudesta. Voi elämä! Koko maailma on sairastunut minun neuroosiini, jossa pitäisi tietää oma painonsa grammalleen juuri nyt ja pitäisi painaa mahdollisimman vähän - painohan määrää, millä mielellä ollaan, mitä syödään, miten ruokaan suhtaudutaan, miten omaan itseen suhtaudutaan...

Mies lupasi piilottaa vaa'an sängyn alle ja vartioida sitä. Käytettävä vain kissatarkoituksiin. Hyvä.

maanantai 3. marraskuuta 2008

Vestis, vaihteeksi


Frida Kahlon Flower on life (1944) on napattu täältä.

Kokeiltiin eilen, miltä yhdyntä tuntuu ilman puudutusgeeliä.

Antaisin aika paljon, jos pääsisin kivusta eroon. Eilisen perusteella tilanne on sama kuin oli ennen geeliä. Tarkkaan ottain ei yhtä kivulias kuin viime talvena (silloin kun menin lääkäriin asti), mutta tuntuu kumminkin.

Äh. Turhauttaa. Turhauttaa se, ettei minulla ole mitään keinoa päästä pois tästä. Ainoa mitä voin, on pitää itsestäni huolta - siis olla rypemättä itsesäälissä, olla suurentelematta asiaa. Olla miettimättä sitä, miten "kaikki muut" (noh, melkein kaikki muut) elävät ilman tällaisia ongelmia, korkeintaan kokevat näitä joskus tilapäisesti.

Edelleen ajattelen, että mieluummin ottaisin minkä tahansa ruumiillisen pysyväisriesan kuin tämän. Tämä tulee kiusallisesti minun ja miehen väliin. En osaa puhua siitä, ei minulla oikein ole sanoja sille, miltä tuntuu - enkä edes usko, että toinen sitä voisi kokonaan ymmärtää. Eipä se kokonaan ymmärtäminen silti todellisuutta muuttaisi.

Äh, menin selaamaan vanhoja kirjoituksiani, ja ihan samoja asioita olen kirjoittanut ennenkin. Ajatteleminen ei taida liikauttaa minua mihinkään. Terapiassakin olen tätä pyörittänyt - jonkin teorian mukaan koko vestibuliitti on pelkästään korvien välissä, ja loppuu, kunhan nainen säätää päätään. Yleistä ahdistusta asiasta terapia on helpottanut, mutta eipä se itse vaivaa ole pois taikonut.

keskiviikko 29. lokakuuta 2008

Fyysisyyspäivitys

Kuvassa Hugo Simbergin Haukotteleva käärme 1899.

En vihaa enää mitään osaa itsessäni. Rintoja olen vihannut murkkuiästä alkaen. Myöhemmin se vihaaminen muuttui vain vastenmielisyydeksi. Nyt sekin on poissa. Tai siis - rinnatkin ovat osa minua, eivätkä ne ole vastenmieliset tai vihattavat. Ne OVAT.

Voi minua. Oppisin vielä rakastamaan ruumistani. Mieluusti jotenkin muuten kuin tavaran kautta. Jotakin naistenlehteä selatessa silmiin osui kosmetiikkatuotepäällikön haastattelu, päällikkö päivitteli, että suomalaiset ostavat kosmetiikkaa vain 15 eurolla kuukaudessa ja hänen tehtävänsä on saada tuo summa isommaksi. Hm. En käsitä, miten tässä maailmassa voi ajattelukykyinen ihminen pitää kuluttamisen lisäämistä päämääränä. Mutta nyt tämä luisuu sivuun, tämä juttu...

Hirveän kömpelö olen edelleen. Yksi kaunis päivä löin töissä pääni pylvääseen. (Arkkitehtonisen älynväläyksen seurauksena työmaalla on pylväs keskellä asiakaspalvelutiskin puoliympyrää, siitä pylvään sivusta sitten vilkuillaan ovelle ja pylvään juurella on tavallinen toimistotyötaso, laatikosto, roskakori ja muuta mukavaa.)

Jännitän niskaa ja hartioita ja selkää ja polvia - siis suoraan sanottuna koko kroppaa. Kun keskityn, pääsen jännityksestä sellaiseen pakottuneeseen rentouden tilaan, joka ei kumminkaan oikeaa rentoutta ole. Jännitys ei ole pysyvää, mutta iskee helposti eikä poistu kovin nopeasti.

Reagoin ruumiilla herkästi. En tiedä onko näin ollut aina - on kai. Lapsena kamalimpia vaatekappaleita olivat sukkahousut, ei niitä saanut puettua ilman ylimääräistä kierrettä, ja se kierre tuntui jaloissa. Villan kutina. Se kun äiti kampasi ja letitti hiukseni aamuisin - sattui päänahkaan, sattui vielä kampaamisen jälkeenkin, jos letti oli liian kireä.

Epämieluisien ihmisten seurassa menen ihan tönköksi. Mieluisienkin ihmisten seurassa voin mennä tönköksi jännittäjäksi, mutta vain tilapäisesti.

Ikinä ennen en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Pari työkaveria lievästi flirttailee minulle. (Kukaan ei flirttaillut minulle koko 90-luvulla selvin päin.) Se tuntuu hiukan hassulta - tekisi mieleni sanoa heille, että sitä lievää imartelevaa huomiota olisi totisesti tarvittu kymmenen vuotta sitten. Nyt uskallan ottaa vastaan sen viestin, että olen haluttava. Aikaisemmin se oli se oli hirvittävän pelottavaa - se johti mielessäni kaikkiin niihin epämääräisiin uhkiin, joista minua oli varoitettu teininä - niin, mitään muita eväitä en saanutkaan, kuin epämääräisiä varoituksia "huonoista teistä" ja "onnettomuuksista".

tiistai 30. syyskuuta 2008

Onneksi ei ole pakko (liikunnasta)

Onneksi ei ole pakko harrastaa ryhmäliikuntaa.

Tänään olisi ollut viimeinen mahdollisuus mennä mukaan siihen joogaryhmään, jossa kävin kerran muutama viikko sitten.

En mennyt. Sen sijaan levitin makuualustan tuohon olohuoneen lattialle ja tein mukaelman liikkeitä.

Jossain ihannemaailmassa kävisin sporttisena ties millä liikuntatunneilla ja nauttisin niistä sosiaalisen ahdistuksen sijaan. Mutta tämä ei ole ihannemaailma. En jaksa suorittaa tässä kohden väkisin. Mieluummin liikkuminen ilman ahdistusta kuin liikkuminen ja sen lisäksi henkinen vääntö, olkoonkin että se ohjattu liikkuminen ehkä kenties olisi tehokkaampaa. (Eh, en tahdo olla tehokas liikkuja.)

sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Seksiä ja suojautumista

Möh. Parin tunnin takaisesta olisi saanut sketsin tai kaksikin.

Olimme miehen kanssa vallanneet makuuhuoneen (ovi kiinni, kissoilta pääsy kielletty). Minä olin hitaalla ja liian tietoinen itsestäni - eli en niin mitenkään lauennut, vaikka liki oli muutamankin kerran.

Jokin omitunen kohteliaisuus esti minua jatkamasta itsekseni, kun mies oli jo pyyhkinyt roiskeetkin pois. (Ei mitään uutta auringon alla, näin on käynyt muutaman kerran ennenkin). Jatkoin sitten vasta hetken päästä, kun hän kävi tupakalla. (Kävi niin nopeasti, ettei minun hitaudellani mihinkään ehtinyt.) Menin toiseen makkariin pukeutumaan ja jatkamaan itsekseni. Kissanpentu Mäkinen (kolli, murrosiässä parhaillaan) tarkkaili kovin hartaana touhujani, ilmeisesti käden liike oli mielenkiintoinen. Ja mies halusi välttämättä tulla ovensuuhun raportoimaan, että muutama tunti aiemmin tekemäni leipä on ihan syötävää, oikeastaan hyvää.

Hyvät herrat, antakaa minun nyt hoitaa tämä hidas juna asemalle asti! Teki mieleni laittaa kissa- ja ihmiskielinen lappu oveen, mutta enhän minä sitä tehnyt, kun kerran yritin parhaani mukaan piilotella toimiani eläimiltä ja ihmisiltä. Makasin sitten puolipukeissa peitto puolisuojana (siltä varalta että joku haluaisi tehdä lähempää tarkastelua). Suljin silmät, muuten olisi ollut liian koominen olo.

Jälkikäteen raportoin miehelle. Kuulemma olin näyttänyt hiukan poissaolevalta.

On vähän liian suojautunut ja kontrolloiva olo. Sitä tämäniltainenkin oli, lähinnä (ja siksi menin puhumaan puolisolle ja aloin kirjoittaa tätä). Rupean kontrolloivaksi ja otan etäisyyttä, piilotan itseni, melkein automaattisesti. Avoin oleminen vaatii ponnistelua - ja etenkin seksissä myös rohkeutta. Olisin jo makuuhuoneenvaltauksen alkupuolella voinut sanoa, etten ole kovin nopea, että se melkein kaksi viikkoa edelliskerrasta saa minut araksi, ei tarvitsisi rynnätä, voisiko olla tässä ensin rauhassa.En sanonut mitään, pidin ajatukset omana tietonani. Ja piilotin itsessäni hämminkiä ja arkoja ajatuksia, suojauduin, en ollut kokonaan läsnä.

maanantai 15. syyskuuta 2008

Opettelen hoitamaan itseäni

Opettelen hoitamaan itseäni.

Se tarkoittaa, että olen suorittamatta. Olen suorittamatta ainakin hetkittäin. Tänään. Huomenna.

Selkäkipujen lisäksi tuli myös flunssa, tuli eilen iltapäivällä.

Soitin aamulla töihin ja sanoin olevani kaikki putket tukossa. Se on osatotuus - tämä flunssa ei ole erityisen hirmuinen, onpa vaan sellainen tavallisen väsyttävä. Korvat humisevat, aivastuttaa, päätä särkee, paleltaa.

Toinen totuus on se, että halusin olla suorittamatta. Halusin harjoitella sitä, miltä tuntuu soittaa ja ilmoittaa, etten nyt tule. Etten voi.

Viime viikolla sähköpostiini oli putkahtanut linkki Kunta10-tutkimuksen kyselyyn, kävin vastaamassa. Huomasin laittavani täpän kohtaan, jossa väitettiin että työpaikalla suhtaudutaan töistä poissaoloon kuin pinnaukseen. Tajusin että olen omalta osaltani luomassa sitä suhtautumista. Tajusin että tässä on taas yksi itsekriitikon ylläpitämä harha: työ olisi jotakin määrättömän tärkeää ja minä saisin itselleni osan tärkeyttä ja arvovaltaa, kun arvostaisin enemmän työtä kuin itseäni.

"Koita nyt vaan tehrä tyäs." (Äidin ääni)

Niin, koitan kyllä, äiti, koitan. Mutta jospa nyt harjoittelisin EI:n sanomista pienessä asiassa. Minulla on siihen oikeus.

Eli en mennyt tänään töihin, en mene huomennakaan. Töitten sijaan olen niistänyt, nukkunut, maannut sohvalla ja lukenut kirjan (Petri Tammisen Mitä onni on?).

Mies kävi illalla kaupassa. Sain pyydettyä häntä tuomaan appelsiineja ja viiliä (mies ei syö kumpaakaan. Yleensä ostan omilla kaupparetkilläni nämä vain minun ruokani). Absurdia, että pyytäminen on vaikeaa. Jokin minussa kuvittelee, että itse pitäisi pärjätä aina koko ajan kaikkialla. Ei saisi pyytää keneltäkään mitään, sillä silloin joutuu myöntämään olevansa riippuvainen. Mahdoton vaatimus.

sunnuntai 14. syyskuuta 2008

Kroppa nitisee

Kävin perjantaina ennen töitten alkua työterveydessä. Lääkärillehän siellä ei yks kaks päässyt, hoitsu suositti syömään kuuriluotoisesti ibuprofeiinia (3 x 600 mg päivässä). Hän olisi kirjoittanut perjantain ja lauantain sairaslomaa, mutta en huolinut.

En olisi sietänyt sitä, että perjantai-ilta ja lauantai olisi jouduttu järjestelemään uusiksi (minulla oli se perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro). Meillä on vakituisesti neljä ihmistä ja kaksi vuorottelee joka toinen viikko (on siis meillä yhden viikon ja toisessa toimipisteessä toisen). Perjantain iltavuoro ja lauantaivuoro hoidetaan yhdellä ihmisellä. Suunnitelman mukaan se yhdistelmä lankeaa kerran kuussa. Tämä viikonloppu oli jo valmiiksi hankala, kun meiltä oli pyydetty yhtä ihmistä hoitamaan toisen toimipisteen lauantaivuoro ja pari ihmistä oli jo valmiiksi ilmoittanut, että heillä on menoa lauantaina.

Oikeasti olisin halunnut lääkäriin selvittämään, mikä tätä kipua aiheuttaa. Se jatkuu edelleen särkylääkkeistä huolimatta, ei onneksi sentään yhtä voimakkaana kuin torstaina. En ole kovin kipeä noin keskimäärin, mutta tiettyinä hetkinä jokin liike (esim. vain seisovasta asennosta liikkeelle lähtö) vihloo ja jalat menevät voimattomiksi. Maha ei tykkää tuosta 3 x 600mg -kuurista, joten olen syönyt vähemmän. Levossa ei särje, sentään.

Minulla on omat luuloni siitä, että tämä voi olla yhteydessä jalka- ja tasapaino-ongelmiini. Tiedän että kävelen epäkeskosti ja kengänpohjat kuluvat epäsymmetrisesti (oikeaa jalkaa astun jollain lailla ulkosyrjälle). Vasen jalka on melkein kaksi kertaa paksumpi säärestä kuin oikea. Monena vuonna kaaduin vähintään kerran tai kahdesti vuodessa. Aina hyvällä kelillä, aina tasaisella maalla. Aina oli oikea jalka "pettänyt" ja olin päätynyt kumolleen sen vasemman polven päälle. Nyt ihan viime vuosina tasapaino on kai hiukan parantunut - viimeisin tasaisen maan kaatuminen on jostakin tämän vuosituhannen alkupuolelta.

Nämä tasapaino- ja kävelyasennot ovat aina jääneet toissijaiseksi. Kun niiden kanssa kumminkin pystyy elämään, niin en jaksa laukkoa niiden takia lääkärissä. Vähän myös epäilen, voiko noille mitään tehdäkään - ehkä jotakin tukipohjallisia laittaa kenkiin kenties.

Ei paranna oloa se, että olen pitkässä työputkessa. Vapaapäivä eilisestä lauantaista on vasta ensi perjantaina. En erityisemmin pidä kuusipäiväisistä viikoista. Viime vuonna meillä oli lauantain vapaa heti seuraavana maanantaina, mutta kiertoa muutettiin (en tiedä miksi). Joku kai tykkää urakkatyyppisestä systeemistä (ja siitä pitkästä viikonlopusta). Minulle se yksi vapaapäivä ei riitä pääsemään irti töistä. (Niin, ei varmaan auta sekään, että tässä kirjoitan työasioista... äh.)

torstai 11. syyskuuta 2008

Äkkikosketus mummouteen

Köpötin kuin mummo tänään töihin, hyvä kun jalat nousivat edes laahustukseen. Viisikymmentä metriä bussipysäkiltä työpaikan ovelle tekivät tiukkaa.

On - kai, luultavasti - iskias. Aamulla olin vain vähän jäykkä, mutta bussimatkailu terapiaan ja takaisin teki minusta ihan ramman. Tervetuloa vanhuus - liikun noin 10 kertaa hitaammin kuin yleensä ja välillä vihloo niin, että meinaa mennä jalat alta.

Auts auts auts. Olisi tällä viikolla lauantaikin työpäivä, perkele. Jos tämä tämmöisenä jatkuu, niin laittaudun huomenna aamulla työterveyteen.

Jotain koomistakin. Kun tulin kotio töitten jälkeen, niin sanoin miehelle "Mää olen ihan romuna". Mies ynähti pelästyneen kysymyksen: "Mitä ny?" Kun hänelle selvisi, että poden selkää, niin sanoi: "Jaa kun mää luulin että sun mieli on romuna. Se on paljo pahempi, toi nyt on vaan yks osa kroppaa, et sinä itse."

Vieteri tuli vartiksi mahan päälle. Ihana kissa.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Ryhmäliikuntaa

Olin pelottavassa paikassa, ryhmäliikuntatunnilla, siis koulun voimistelusalissa puolapuiden varjossa.

Ainoa ryhmäliikunta, jota jollain lailla voin tehdä, on joogaa.

Ei ole ensimmäinen kerta, kun aloitin joogaryhmässä. Kerran olen peräti tainnut käydä koko vuoden syksystä kevääseen. Vähintään kolme kertaa olen lopettanut marraskuulla.

Taas palasin siihen minulle vaikeinpaan: en yksinkertaisesti pysty tekemään tiettyjä liikkeitä. Ja se etten pysty, herättää ahdistusta, kun näen ja kuulen että ne muut ympärillä taipuvat ja vääntyvät eri tavalla kuin minä. On aivan kuin minun ei olisi lupa olla paikalla - enhän pääse edes alkuun tietyissä asennoissa.

Minulla on paskat polvet. Vasen polvi on vielä vähän kehnompi kuin oikea, se ei oikein siedä esim. polvi-istuntaa, vaikka miten olisi tyynytetty lattia. Oikea polvi taas saattaa yks kaks mennä lukkoon. Kuvittelin, että polviongelmat poistuisivat, kunhan ylikilotkin poistuisivat. Pöh, eivät ne mihinkään kadonneet. En edelleenkään pysty konttaamaan lattialla - tosin en keksi mitään syytä, miksi pitäisi kontata lattialla.

Sain puolittaisen paniikin yhdessä asennossa (polvi-istunta, tietty hengitystekniikka ja kädet ylös ojennettuina, asennon nimeä en muista). Aloin täristä koko kropaltani ja se vasen paska jalka sai suonenvedon, happi oli loppua. Avasin asennon ja istuin vaan loppuajan, koitin ajatella, ettei minun tarvitse enempää. Kukaan ei anna tästä numeroa. Minua ei tämän perusteella valita tai olla valitsematta. Jos tämä nyt jonkun silmissä näyttää laiskuudelta, niin näyttäköön.

Tuon minun paniikkiasentoni jälkeen seurasi rentoutus selinmakuulla, ja valutin silmistäni vettä ensimmäiset minuutit. Kunpa tajuaisinkin omat rajani jo ennen kuin olen purrut hammasta ja jännittänyt kaikki lihakset ja unohtanut hengittää ja alkanut täristä. Kaikkien lihasten jännittäminen ja hengittämisen "unohtaminen" napsahtavat päälle muuallakin kuin siinä pelottavassa ryhmäliikunnassa (itsekseni kun liikun, niin ikinä en ole joutunut samanlaiseen tilaan). Stressi tai jännitys voi laukaista saman (siis sellainen stressi/jännitys, jota kohtaan sosiaalisissa tilanteissa).

Ensi kerralla koitan suhtautua itseeni lempeämmin. Tämä on harjoitus, jonka voin aloittaa ihan heti, ei tarvise odottaa sitä seuraavaa joogatuntia.