Äitiasiaa

Minulla on luulo siitä, että suurin osa ainakin äideistä ja tyttäristä puhuisi keskenään muustakin kuin ilmoista.

Me emme juuri puhu muuta kuin ilmoista. Lisäksi äiti kysyy omia huoli-kysymyksiään: Onko kaikki hyvin?

Olen joskus kysynyt, mitä hän tarkoittaa. (Mikä kaikki? Miten hyvin?) Hän ei vaan ole osannut vastata - no hyvin, ja niin, kaikki. Mää vaan kysyn. Sitä tulee miäleen kaikenlaista. (Mitä kaikenlaista?) No kaikenlaista.

Toinen äidin lempikysymys on: Oletko sää töissä käynyt?

Aivan kuin töissä käyminen olisi jotakin, jonka noin vain voisi aloittaa tai lopettaa. Aivan kuin en olisi erinäisiä viikkoja, kuukausia ja vuosia ahdistunut sen kanssa, ettei minulle taida löytyä mistään paikkaa, olen joko liian koulutettu tai liian vanha tai liian kokematon tai joka tapauksessa jotenkin väärä kaikkiin palkkatöihin. (Kuin ni olenko töissä käynyt?)

Kun minä ja äiti puhumme, tunnen, että olemme hirvittävän etäisyyden päässä toisistamme. En voi puhua hänen kanssaan töistäni, sillä työ on suurelta osin puuhaamista sellaisten asioiden kanssa, joita äiti ei hahmota ollenkaan (siis, äiti on ihminen joka kysyy, tuleeko tv:n kaapelipistokkeesta viruksia ja miten niitä digikuvia katsotaan ja miten internetissä selataan sivuja jos on se ruutu). En voi puhua mistään minuun ja mieheen yhteisesti liittyvästä, kun äidille miestä ei oikeastaan ole olemassa - mies on mukana lähinnä lauseessa "sano terveisiä kissoille ja muille." Meillä ei ole yhteisiä tekemisiä - en juuri katso tv:tä, en ainakaan niitä ohjelmia kuin hän. Äiti ei lue.

Äidillä on tapana olettaa asioita. Nyt kun asun työpaikan vieressä ja kaupungin keskustasta etäällä (kymmenen kilometrin päässä), niin äiti olettaa, että pysyn täällä, kotona. Näinikään: Sää et sinne kaupunkiin asti varmaan mene. Et taira mennä joka viikkokaan.

Oli pakko oikaista tuo luulo (olen oikonut sitä jo ties miten monta kertaa, mutta äiti palaa takaisin omiin luuloihinsa uudestaan ja uudestaan). Sanoin siis: Kyllä mää ainakin pari kertaa viikossa olen kaupungilla. Seuraavan kerran huomenna.

Äiti: Jaa, mitä sää siellä?

Minä nielaisen suoran vastauksen: Menen terapiaan niin kuin joka viikko kahdesti menen. Sanon sen sijaan: Mulla on asioita hoidettavana.

En minä tiedä, pitäisikö omalta osalta yrittää muuttaa meidän kommunikointia. Se on lähinnä näennäistä puhetta - kumpikaan ei puhu mitään oikeasti tärkeää. Mutta muistan kymmenen vuoden takaa, että esim. sanaa 'psykologi' äiti ei kyennyt lausumaan. Kerran tai kahdesti äiti kysyi: Käytkö sää vielä Sillä - ja Sillä oli lausuttu niin kuin jokin kauhistuttava. Jostakin toisesta lauseesta toisaalla päättelin, että äitiä pelottaa, että minä puhun Sille hänestä ja meidän perheestä epäedullisia asioita ja Sillä käyminen pitäisi lopettaa, Sillä nimittäin käyvät vain hullut.

Oman etuni nimissä olen päätellyt, että terapia (yhdessä monen muun asian kanssa) on asia, josta äidin ei tarvitse tietää mitään. Toisaalta minun on ihan turha vinkua, ettei äiti tunne minua - en anna hänelle nykyhetkessä kovin paljon eväitä tuntemiseen.