keskiviikko 16. tammikuuta 2008

Pelko

Pidän pelosta, jos se pysyttelee kohtuuden rajoissa. Pelko tekee elämästä jännittävää. Jos ei ole mitään pelättävää, niin yks kaks minulla onkin tylsää ja pitkästyttävää.

Saan voimaa niistä hetkistä, kun olen kyennyt menemään pelon läpi. Kai siinä on jotakin samaa kuin ihmisillä jotka harrastavat vuorikiipeilyä tai laskuvarjohyppyä. Kun ei ole jäänyt kiinni pelkoon, niin tuntee hetken olevansa vapaa oman mielen rajoituksista. Sitä tajuaa, etteivät ne todellisia rajoja ole - pelkkää mielikuvitusta.

Missä hetkissä tänään pelkäsin? Tuli yksi asiakas, meillä ei ollut kunnolla yhteista kieltä, olin yksin töissä, piti selvittää, mitä asiakas tarvitsi ja opastaa häntä. Pelkäsin ettemme ymmärrä toisiamme, pelkäsin etten osaa auttaa häntä. Samaan aikaan tuli muitakin asiakkaita, melkein aloin vaatia itseltäni, että pitäisi hoitaa useamman asioita yhtä aikaa.

Tilanne meni hyvin.

Pelkoni heräävät usein pienestä. Pelon pohjalla on epävarmuus itsestä: osaanko, mokaanko, joudunko häpeämään? Kauhean ankara malli minulla on ollut itseni varalle, eikä se ole tyhjästä syntynyt, vanhempien peili olen. Luultavasti enemmän äidin peili kuin isän. Äidin muistan alati arvostelevana ja tyytymättömänä - voi kun olisin itse itselleni parempi äiti. Rohkaiseva. Onnistumiset näkevä. Kiittävä.

Lapsena minun on täytynyt monesti kokea, että olen epäonnistunut. Hassua kyllä en muista oikein muita tilanteita kuin liikuntatunneilla olleet. Mutta minulla on jonkinlainen lukihäiriö, ei niin isoa, että se olisi huomattu, mutta kumminkin vaikuttava. Huomaan sen esim. töissä, jos joudun järjestelemään vanhoja sanomalehtiä. En osaa laittaa numeroita tai viikonpäiviä takaperoiseen järjestykseen, aina hetkittäin se sujuu, mutta jos hiukankin keskittymiseni herpaantuu, niin sotkeennun pahan kerran. Numerosarjoja kiepauttelen väärin päin tai jätän välistä numeroita pois. Vieraita nimiä saatan järjestelmällisesti lukea väärin: muistan että yliopistolla kerran luentosarjan ja tentin jälkeen vasta tajusin, että olin koko ajan lukenut (ja kuullut myös!) luentosarjan vetäjän kaksiosaisen ja hiukan mutkikkaan (mutta täysin suomenkielisen) sukunimen väärin. Romaanien nimiä ja henkilöhahmojen nimiä luen myös väärin, ja otsikoita. Tilan ja kaikenlaisten laitteitten hahmottamisessa olen onneton, en 'näe' miten vaikka vierasta kahvinkeitintä käytetään. Törmäilen seiniin ja ovenpieliin, kun avaruudellinen hahmotuskykyni on vähän mitä sattuu, eikä tasapainoaistikaan oikein toimi.

Metkaa tässä on se, että olen lukihäiröisenä päätynyt kielenopiskelijaksi ja harrastajakirjoittajaksi ja wannabekirjailijaksi. Ja töihin kouluihin ja kirjastoihin. Ja kaikesta (tieto)tekniikkakammosta huolimatta - tai sen takia? - olen päivät pääksytysten tekemisissä tietokoneitten ja erilaisten ohjelmien kanssa (niistä suurinta osaa käytän auttavasti... hukkailen valikkoja ja unohdan tiedostopolkuja ja siitä huolimatta saan hommat tehdyksi).

Ei kommentteja: