Hyväksymisestä

Olen matkalla siihen, että hyväksyisin äidin sellaisena kuin hän on: omine estoineen ja ongelmineen.

Kärsivällisyyteni uhkaa loppua, kun on minusta kysymys: haluaisin niin eroon mielessäni pyörivistä äidistä muistuttavista ajatuksista, mutta ne perkeleet tulevat, vaikka en haluaisi. Ahdistun, kun ne tulevat aina vaan. Pelottaa, kun ne tulevat aina vaan.

Äh. Miten osaisin hyväksyä itseni ja muistaa sen, etten ole yhtä kuin ajatukseni.

Tekemiset

Panttaan ja lykkään tiettyjä tekemisiä. En ole saanut soitettua terapeutille ja siirrettyä ensi viikoksi sovittua aikaa, vaikka olen pari viikkoa tiennyt, että juuri tuo aika ei sovi. Tarvitsisi raportoida miehelle, että olen varannut eräitä lippuja teatterikesän näytöksiin. Tarvitsisi ehkä kenties kirjoittaa yhteydenpitokirje eräälle vanhalle ystävälle, jota en ole tavannut vuosiin. Tarvitsisi kai sittenkin näyttää miehelle se kaaviokuva, johon on merkitty ne minun vestibuliitin kipukohdat. Tarvitsisi laittaa äidille kirjallinen ohje siitä, miten hän selviää kännykkänsä pin-koodikyselyistä. Tarvitsisi kysellä yhden toisen ystävän kuulumisia (meidän piti tavata noin kuukausi sitten, mutta silloin oli jokin aikataulueste ja nyt on ollut hiljaiseloa molemmin puolin). Tarvitsisi vastata vanhalle ystävälle, hänestä olen täälläkin ajoittain kirjoittanut (se sama ihminen, joka asuu avoliitossa miehensä kanssa ja kulkee parina tämän kanssa).

Eipä ole ensimmäinen kerta, kun tämäntapaisia juttuja kertyy mieleen. En vaan saa ryhdyttyä! En saa ryhdyttyä oikein mihinkään, mitä en jollain lailla koe pakolliseksi tai välttämättömäksi. Kaikki nämä tekemättömyydet liittyvät sosiaalisuuten ja ihmissuhteisiin (jollainen kai terapiasuhdekin on). Minun pitäisi sanoa tai kirjoittaa jotakin, ottaa kiinni sanoista - ja sen jättäisin nyt mieluusti tekemättä. Olisin vaan, omassa kuplassani. Tavoittelen jotakin - Turvallisuutta? Jatkuvuutta? Voisihan noita molempia oloja hankkia fiksummillakin tavoilla.

Noiden tekemättömyyksien sijaan olen ryhtynyt yhden pitkään jäissä olleen kirjoitustyön tekoon. Tuntuu vallan älyttömän hyvältä, että se on olemassa. Jostain syystä se kuuluu nyt sarjaan "välttämättömät tekemiset". Ajoittain jopa kuvittelen, että se jäsentyy kokonaan ja valmistuu ja uskallan päästää siitä irti.

Pään paskageneraattori

Terapian loppumiseen on kovin vähän aikaa. Toukokuussa ja sen jälkeen pitäisi pärjätä omillaan.

Ei se sinänsä pelota, sehän on kamalan tuttua. Mutta kovin moni asia on kesken. Masennuksesta olen selvinnyt, joo, mutta alanko jatkossa taas kerätä itseeni samaa kuormaa kuin ennen masennusta (ja masentua uudelleen), sitä en tiedä.

En ole tainnut kirjoittaa näkyviin, miksi terapiassa käyn. B-lausunnoissa on keikkunut seuraavaa: sosiaalisten tilanteitten pelo, piirteitä estyneestä ja vaativasta persoonallisuudesta, toistuva masennus.

Käsittääkseni tuo viimeinen määritelmä (masennus) on seurausta kaikesta edeltävästä. Kun tarpeeksi jännitän ja pelkään ihmisten joukossa, kun vetäydyn, kun olen kroonisesti tyytymätön itseeni, niin kas kummaa, masennun. Masennuskaudet luultavasti toistuvat jatkossakin, jos sosiaaliset ahdistukseni ja vaativat/estyneet puolet minussa pääsevät hallitseviksi.

Ja tässä kohden adistaa: minunhan pitäisi muuttua toiseksi! Mutta kun en voi! En vaan kykene!

Kaikkeen muuhun omituiseen itsessäni olen kenties kiintynytkin ja haluton luopumaan, mutta vaativasta puolestani haluaisin eroon. (Hm, se muu ei edes saa kovin pahaa tuhoa aikaan, olen tottunut säätelemään ahdistuksiani, olen tottunut siihen, että tietyissä kohdin saatan mennä lukkoon).

Sisäinen arvostelijani on varsinainen paskageneraattori, se moittii kaikkea mitä teen ja mitä jätän tekemättä, jos olen hiukankin heikoilla (siis heikoilla ei tarkoita välttämättä muuta kuin väsymystä). Kovin helposti siirryn elämään tyytymättömyyden tilassa. Ei tarvita esim. muuta kuin työpäivän jälkeinen paluu kotiin. Ah, ihana vapaa olotila. Tähän iskee paskageneraattori, se käynnistyy pitäisi-sanalla: pitäisi käydä kaupassa, pitäisi laittaa ruokaa seuraavaksi päiväksi, jotta olisi töissä eväät, pitäisi mennä ulos kun aurinkokin paistaa, pitäisi kirjoittaa yhdelle ystävälle josta en ole kuullut aikoihin, pitäisi katsoa se dvd, jonka palautuspäivä oli jo viime viikolla, pitäisi pestä koneellinen pyykkiä... Vaihtoehdot voivat olla sinänsä ihan miellyttäviäkin, mutta en voi valita niitä kaikkia - ja kun yhden valitsen, hermostuu paskageneraattori siitä: Kyllä nyt pitäisi sittenkin käydä kaupassa! Eikun olla ulkona! Eikun katsoa tv:tä! Eikun kirjoittaa! Eikun laita nyt se pesukone päälle!

Ja lopputulos on sisäinen ärtymys ja kiukku ja kiire ja turhautuminen, kun se valitsemani asia ei olekaan hyvä valinta, vaan se on sulkenut pois muuta. Ja jossakin luuraa paskageneraattorin seuraava heitto: jos olisin oikein organisoiva ja toimelias ja energinen, niin minähän ehtisin kaikki "pitäisit". Kyllä muutkin ehtii... Minä vaan olen saamaton laiska paska.

Tällaisia ajatusketjuja päähäni laukkaa joka päivä. Jonain päivinä ne pääsevät vaikuttamaan enemmän, toisina vähemmän. Tällä hetkellä vapaa-aika on erityisen hankala: työssä en pääse niin paljon valikoimaan tekemisiäni, että paskageneraattori ehtisi kovin äänekkäästi käynnistyä. Työssä se lähinnä on tyytymätön vain työn laatuun ja tekemiseen käytettyyn aikaan, kotona ja vapaalla se on tyytymätön aika lailla kaikkeen. Joka jutusta löytyy jotakin väärää.

Vaikka terapiassa on paljonkin puhuttu tästä, niin tuntuu, ettei minulla vieläkään ole tarpeeksi keinoja irrottautua sisäisestä paskanjauhajastani. Päh, pah, äh.

Olin kiirastorstaina retkellä etelän syrjäiseen rannikkokaupunkiin ja kävin Kiasmassa. Julian Schnabelin näyttelyosuudessa oli yksi valtavan iso teos, harmaalla pressulla päällystetty taulu, jossa on valkoinen kuutio, musta teksti sanoo "I hate to think". Se huvitti minua kovin - minäkin vihaan sitä, että olen pakotettu ajattelemaan paskageneraattoripäälläni.

Äh

Äh on yksi tämän blogin kuvailusanoista blogilistalla. Äh on tänään erityisen tarpeellinen.

Tänään oli vuoden viimeinen terapiakerta. Tänään oli pakko myöntää, että se pari päivää kurkussa jäytänyt kipu ja muissa rööreissä tuntunut tukkoisuus on ihan oikea flunssa (joka ei kumminkaan ole heittänyt kuumetta edes sen vertaa, että voisi hyvällä omallatunnolla maata kotona sängyssä saikulla). Tänään on iltamyöhällä vielä yritettävä saada kummipojan joululahja pakettiin ja paketti matkaan Tornioon asti. Ja äh, pms. Äh huomenna työterveydessä työhöntulotarkastus, sen taustalomake oli kolme sivua pitkä ja sai minut tuntemaan itseni (plus kaikki sukulaiset) aivan sairaaksi sakiksi. (Oikeasti se lomake oli mahdoton, muistaakseni sain ruksittua vanhempien & isovanhempien tautilistalle kaikki muut taudit paitsi allergiat ja astman. On sokeritauti, on sydän- ja verisuonisairaudet, on mielisairaus, on alkoholismi, on silmänpainetauti. Sain myös omiin vanhoihin - tai nykyisiin - tauteihin kaikki kuviteltavat vaivat peräpukamista alkaen.)

Ja miksimiksi miksi noilla on lomakkeessaan kohta, jossa kysytään ihmisen pituus ja paino? Oikeasti, pitääkö aikuisen ihmisen tietää senhetkinen kilopainonsa? Miksi? Olen viimeksi käynyt vaa'alla joskus keväällä, kun olin yksinäni käymässä vanhempieni luona. Heillä on vaaka - minulla ei. Eikä vaakaa tule olemaankaan. Yhdessä vaiheessa elämää asuin solussa, jossa kämppis tykkäsi pitää vaakaa kokovartalopeilin edessä eteisessä. Hyppäsin sillä hänen vaa'allaan jatkuvasti ja ahdistuin. Jälkikäteen olen miettinyt, että harvalla kai paino on ihan staattinen suure. Se vaihtelee syömisten, kuukautiskierron ja vuorokaudenajan mukaan. Mutta punnituksen oletus on siinä, että paino kuuluisi hallita. Painon muutos on muka aina merkki jostain (lihomisesta tai onnistuneesta laihdutuksesta, lähinnä). Siis jokainen painon nousu aiheuttaa ahdistusta ja lasku taas tyytyväisyyttä, tässä maailmassa, näissä hyvinvointioloissa, joissa lihavuus on pahoinvoinnin merkki ja laihuus taas tavoite.