Äidistä, takertumisesta, nuoruudesta

Takertumista ei kai voi olla, jos toinen on irti. Nyt olen lähempänä omaa elämää ja vapautta kuin ennen.

Äiti on varmasti yrittänyt parhaansa. Ulkoisesti hän on ollut hyvä äiti, vaatettanut, syöttänyt, kysellyt koululäksyjä. Sisäisesti hän ei ole nähnyt minua todella. Hän on nähnyt sen, mitä on itse pelännyt ja toivonut - ei sitä, millainen minä olen.

Jäin kiinni äitiin, kun hän ei nähnyt minua. Muistan kantaneeni kotiin koulusta piirustuksia, käsitöitä, kirjoituksia. Äiti ei sanonut niistä mitään. Ne laitettiin jonnekin kaappiin piiloon ja sen jälkeen oli kuin en olisi niitä tehnytkään.

Äiti ei nähnyt minua, kun muutuin pikkutytöstä naiseksi. En tiedä, voiko 10-vuotiasta nimittää naiseksi, mutta tässäkin kohden olen omituinen: kuukautiseni alkoivat, kun olin kymmenen vanha. En tajunnut silloin, mitä tapahtui - kuvittelin sisälleni ison vuotavan haavan ja luulin, että vuodan kuiviin. Huusin äidin apuun ja hän kauhistui. Lapsena luulin, että äiti kauhistui sitä, että vuodan kuiviin. En osannut yhdistää tv-mainosten sinisiä nesteitä siihen, mitä minulla oli pikkuhousuissa.

Luulin olevani kuolemansairas silloin lapsena. Seuraavana aamuna hämmästyin, kun olin vielä hengissä. Sitä seuraavana oli sama hämmästys.

Myöhemmin isä selitti minulle biologiaa. Äiti on kyvytön sanomaankin sanaa 'kuukautiset'.

Hirveän pitkään kuvittelin, että äiti joskus alkaisi puhua. Kertoisi omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan, puhuisi jotakin siitä, millaista oli kun hän oli minun ikäiseni. Äiti ei ole tähän mennessä puhunut.

Suren sitä, että meidän välillämme on paljon puhumattomuutta. Puhumattomia asioita ja tilanteita. Tunteistakaan ei puhuta, ne tulevat vihjauksina ja puolittaisina lauseina esiin.

Olen ottanut etäisyyttä äitiin ensin konkreettisesti ja nyt henkisestikin. Meillä on viikoittain toistuva rituaalisoitto, soitan ja äiti vastaa (aina vastaaja on äiti, vaikka isäkin on paikalla). Yleensä äidin esimmäinen lause kuuluu: Onko kaikki hyvin? Hän sanoo sen huolestuneesti, melkein pakahtuneesti. Minulla on ollut kiire selittää, miten 'hyvin' kaikki on, sillä olen ollut huolestunut äidin huolestumisesta. Olen esittänyt pirteää, reipasta, kilttiä, ongelmatonta.

Nyt viime kuukausina en ole enää reagoinut äidin äänensävyihin. Jos 76-vuotias nainen ei usko, että hänen 37-vuotias tyttärensä selviää omasta elämästään, niin ei sitten. Äidin epäusko on äidin oma juttu, ei minun tarvitse lähteä mukaan hänen huoliinsa.