huomasin sen taas: terapeutin luona pystyn itkemään. Vesi alkaa valua silmistä kun itkettää, eikä se tunnu vaikealta tai hävettävältä.
Muussa elämässä itku on ollut ison muurin takana. On vaikea antaa surun tai pettymyksen näkyä niin isosti. On vaikea yleensäkin näyttää isoja tunteita.
Olen ollut näkymätön lapsi ja tyttö ja nainen. Lapsuudessa äidin ja isän tunteet jyräsivät minut. Yritin olla mahdollisimman kiltti. Hirvitys niitä hetkiä, kun huomasin, etten kyennyt olemaan kiltti. Edelleen sanon joo silkkaa kilttiyttäni. Nyt sentään sallin itselleni takaportin: annan itselleni luvan muuttaa mieltä ja tulla toisiin ajatuksiin.
Terapeutti sanoi ääneen, että nyt on tapahtunut isoja muutoksia minussa ja suhteessani muihin ihmisiin. Aiemmin kuvittelin, että aiheutan muiden ihmisten mielialoja - saatoin ahdistua esim. vihaisesta tai turhautuneesta oppilaasta ja kokoa, että hänen olonsa on minun vikani. Nyt tajuan ihmisten rajat. Töissäkin sen huomaan, osan aikaa olen asiakaspalvelussa ja satunnaisesti kohtaan tuohtuneita tai vihaisia ihmisiä. Enää en yhtä paljon hätäänny heidän mielialoistaan tai jää niihin kiinni. Säilytän oman tyyneyteni.
Alan olla irti äidistä. Äiti on paitsi äiti, myös pahanilmanlintu. Äidistä lisää myöhemmin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti