Opettelen pois sellaisesta perusjäyhyydestä, jossa ei erityisemmin kiitetä tai kehuta, ei itseä eikä muita ihmisiä. Tämä(kin) tapa on lapsuudenkodin peruja, eivät minun vanhempani arkipuheessa käyttäneet edes sellaisia fraaseja kuin 'kiitos' ja 'ole hyvä'. Kiitokset oli säästetty vaivaannuttaviin rituaaleihin (syntymäpäiväkahveihin tai muihin juhliin) ja silloin sana tuli työläästi, se oli jo valtavan iso ja painava.
Minun on vaikea kiittää ketään. Pitää vasiten muistutella, että on kiittäviä sanoja, jotka oikeasti ovat paikallaan pienissäkin hetkissä. Pitää myös muistuttaa itseään siitä, että ihmiset pitävät kiitoksesta, se on arvostamisen osoittamista.
Hiljaisuuden ja jonkinlaisen arvostelun keinot ovat minulla hyvin hallinnassa.
Aiemmin saatoin hämmästyä ja kieltääkin, jos joku kiitteli minua. En tuntenut itseäni kiitoksen arvoiseksi - no mää vaan ihan vahingossa, ei tässä mitään... Tai kuvittelin, ettei kiittäjä oikeasti tarkoittanut sanomaansa vaan yritti mielistellä tai ivata.
Isällä oli tapana kehua tietyllä äänensävyllä silloin kun olin tehnyt erityisen typerästi. Tulin yliherkäksi sille, enkä osannut luottaa kehumisen aitouteen.
Vaikutan varmaan tylyltä ja ylpeältä ajoittain, sillä vanha palautuu kovin helposti. Helposti olen vaitonainen ja 'kiittämätön'.
En jakele r-sanojakaan. On se tässä suhteessa sanottu, kerran ja toisenkin kerran, mutta varmasti alle kymmenen kertaa. Minä sen aloitin, tunnustan. Joskus ensimmäisenä keväänä r-sana oli niin painava ja raskas, että se vieri väkisin ulos suusta.
Emme nimitä toisiamme rakkaaksi. En tiedä, pitäisikö opetella. Ei kai se ole sanasta kiinni, lopulta? Sen verran jäyhänä tahdon pysyäkin, etten ala sanoa i love you niin kuin fraasia, joka ei tarkoita mitään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti