Terapiasta

Ihmiset taitavat suhtautua aika ristiriitaisesti terapiaan, vähättelevät tai liiottelevat sen merkitystä tai sitten häpeävät sitä, että 'joutuisivat' terapiaan.

Ystävät tietävät, että käyn terapiassa. Olen haluton puhumaan terapiasta yksityiskohtaisesti, ei minusta ole mieltä jälkikäteispuhua jonkun kolmannen kanssa sitä mistä olen terapeutin kanssa puhunut. Sen sijaan olen yleisemmin puhunut, miten terapia tuntuu hyvältä ja tarpeelliselta ja toimivalta.

Työpaikalla en ole terapiakäynneistäni kertonut. Se on liian yksityistä tietoa minusta. Ehkä jollain tasolla pelkään leimautuvani nuppivialliseksi. Tosin jos sattuisin kuulemaan, että joku työmaalla on hakeutumassa terapiaan tai jo aloittanut, niin silloin luultavasti avaisin suuni.

Asiat ovat loksahtaneet kohdalleen niin, ettei minun ole ollut pakko kertoa terapiasta töissä: teen vuorotöitä (aamu-, välivuoro-, iltavuoroa), joten pääsen terapeutille joillain viikoilla jo aamupuolella. Terapeutille taas sopii se, että tapaamisaikamme vaihtelevat minun työvuorojeni mukaan.

Olisi kenties ollut hyväksi, jos olisin hakeutunut terapiaan jo aikaisemmin. Nyt ensimmäisestä selvästä masennusjaksosta ehti kulua 8 vuotta, olisin ollut nuori silloin, nyt olen liki keski-ikäinen. Ne samat masennuksen syyt ovat seuranneet minua tähän päivään. Toisaalta terapia ei silloin aiemmin ollut edes mahdollista, asuin ja olin töissä maalla pikkukaupungissa, jossa ei terveyskeskuksen mielenterveystoimiston lisäksi ollut muita mielenterveyspalveluja. Söin silloin masennuslääkkeitä, jotka pitivät minua väsyneenä ja hiukan turtana.

Tuskin olisin hakenut terapiaa, jollei kumppani olisi niin tarmolla minua sinne työntänyt (mies on itse käynyt kaksi vuotta kelan tukemaa terapiaa, se oli loppumassa sinä talvena, kun tutustuimme toisiimme). Mies näki masennukseni kaksi vuotta sitten syksyllä selkeämmin kuin minä itse. Minun oli tuossa pisteessä vaikea arvioida omaa kuntoani, olin työttömänä ja olimme juuri muuttaneet ensimmäiseen yhteiseen kotiin, ajattelin että ahdistukset ja alakulo liittyvät muuuttoon ja muihin muutoksiin.

Kuvittelin myös, etten voisi saada Kelan terapiatukea. Minulla ei ole taustalla hirveän dramaattisia asioita, ei ulkopuolisen mittakaavalla nähtynä. Ajattelin, että kielteinen päätös masentaisia minua entisestään - ja myönteistä taas en voisi saada. Hah! Oli oikeasti iso yllätys, kun luin psykiatrin lausuntoa, jossa näkyivät ne kaikki minua vinksalleen vääntäneet asiat (eivät kenties ole yhtä dramaattisia kuin jollakulla muulla, mutta tarpeeksi dramaattisia minulle). Hän myös painokkaasti suositteli terapiaa.

Nyt on menossa toinen vuosi. Olen hyvin onnekas - ja onnellinen - kun olen saanut lähdetyksi tähän.