Pakko jatkaa viimekertaisesta postauksesta (kiitos K aiheellisesta huomautuksesta!).
Kirjoitin että masennus on jumiintumista yhteen tunnekerrokseen. Siinä on sairaus yksinkertaisimmillaan: ei masentumaton ihminen ole jatkuvasti saman olotilan vallassa, vaan liikkuu tunteesta toiseen.
Terapeutti väitti, että tuollaiset 10 minuuttia on kunkin tunnetilan pisin kesto (kriisit ovat oma lukunsa, mutta niissä ei aluksi välttämättä tunnu 'miltään'). Jos monta tuntia raivostuttaa/surettaa/ahdistaa, niin silloin huomaamattaan ruokkiin omaa tunnettaan esim. ajattelemalla kuviteltuja tai todellisia tilanteita, joihin se vallitseva tunne liittyy.
Masennuksessa mieli pyörittää jatkuvasti samaa tunnetta ruokkivia ajatuksia. Vaikka yhdestä pääsisin, niin toinen on edessä. Jotkut noista ajatuksista ovat olleet niin nopeita, etten ole edes tajunnut niiden olemassaoloa. Muistan, että ensimmäisessä terapiantapaisessa (kävin silloin harvakseltaan mielenterveystoimiston psykologilla) psykologi kysyi, mitä ajattelen, kun töissä on ikäviä tilanteita tai kun huomaan ahdistuvani. En mielestäni ajatellut mitään, oli vain se olo ja sen fyysisiä seurauksia.
Myöhemmin olen alkanut kuulla sisäistä monologiani. Masennuskausina moitin ja syyttelen itseäni, kauhistelen, epäilen, mitätöin... Olen mahdollisimman hirveä itseäni kohtaan. Tämä nykyinen terapia on auttanut siinä, että suhtautumiseni itseen on terveempi. Vieläkin sitä kielteistä sisäistä puhetta pyörii mielessä, mutta ei jatkuvasti. Kun kuulen sen ja olen tietoinen siitä, niin en ole ihan täysin sen vallassa, vaan jo himpun ulkopuolella.
Omalla kohdalla se sisäinen masennuspuhe on osin opittu juttu. Äiti ja isä ovat molemmat omista syistään ei-niin-kovin-toiveikkaita ihmisiä. Äidin lempilauseita: Mahtaaks siit mittään tulla? Millai siinä ny mahtaa käyrä? Ei tair kannattaa. Tämmöstä (=kurjaa, synkkää) tää elämä o. Sää ny sukkela (=outo, omituinen, liian iloinen)oot.
Tuntuu että iloa ja naurua on paheksuttu, se on ollut jotakin epäilyttävää ja se on kutsunut onnettomuutta luokseen. Olen saman ajatuksen niellyt ja monesti onnellisina hetkinä pelästynyt - eihän tämä voi tällaisena jatkua! Tästä seuraa onnettomuus! Jotakin pahaa tapahtuu kohta, kun kaikki on näin hyvin! En minä ansaitse tätä hyvää, kun en ole tarpeeksi hyvä ihminen...
Tuon kotoa opitun elämänasenteen kanssa olen ollut alttiimpi sairastumaan masennukseen. Se (masennus) on tavallaan ollut sitä, mitä on elämän 'pitänytkin' olla. Hetken kestää elämää, ja sekin synkkää ja ikävää...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Niinpä. Tuossa onkin selkeä ristiriita mutta sitähän psykologiassa paljon tutkitaankin. Masennus mielen sairautena, mutta sitten ihan nämä kotoa perityt jutut. Meilläkin minä olen ollut äidin mielestä esim. lihava koko ikäni ja on haukkunut sitä ja se on se yksi millä pahimpina aikoina soimaan itseäni. Ja kierre alkaa...
Kai se masennus jonnekin tosi syvälle menee, monesti mietin missä psykologian ja psykiatrian ero oikeen on, mitä voi hoitaa lääkkeillä ja mitä taas terapialla.
Ymmärtämyksen kasvatus (=terapia) onneksi auttaa moniin niihinkin ongelmiin mihin lääkkeet eivät voi auttaa ja kun oppii ymmärtämään itseään, niin reaktiot vaikeihin asioihinkin helpottuvat.
Niin - harvalla kai on yhtä yksittäistä syytä masennuksen taustalla, ja kaikkien masennukselle ei löydy 'syytä' lainkaan.
Jostakin olen lukenut - lähteestä ei tietoa, tosi luotettavaa faktaa siis - että 'ilman syytä' puhjennut masennus olisi helpommin lääkkeillä hoidettavissa. Omaani hoidettiin muutama vuosi lääkkeillä, mutta joko se sopivin lääke jäi löytymättä tai sitten lääkitys ei vain tehoa kohdallani parhaalla mahdollisella tavalla. Onneksi on terapia.
Lähetä kommentti