Syyllistäminen

Kyllä se vielä syyllistää minua, äiti. Olen sillä rajalla, jolla melkein lipeän syyllistymään.

Melkein mutten kumminkaan.

Nythän on melkein joulu, pitäisi siis mennä käymään vanhemmilla, pitäisi mennä kun on kerran joulunaika ja kun on kerran minullakin vapaapäiviä muutama.

Haluan olla täällä omassa kotona kaikessa rauhassa joulun miehen ja kissojen kanssa menemättä yhtään mihinkään. Hämmensin kai äitiä sanomalla sen ääneen. Siis, olen ajatellut olla kotona menemättä mihinkään. Äiti: Niin teillähän olis aikaa tulla tänne. Tai tule sinä tänne.

Puhelimessa kuuntelin ja vanha ärtymys nousi taas. Äiti niin kovin haluaisi, että perhe viettäisi joulun saman kaavan mukaan kuin aina ennenkin.

Matkasin (monta vuotta, vuosikymmenen, ylikin) atonaattona tai jo aikaisemmin vanhempien luokse. Äiti esittelisi jouluvalmisteluja (lue: ruokia). Niitä riittäisi vähintään kymmenelle syöjälle. Meitä on kolme, minä, äiti, isä. Muita ei tule, eikä ole. Aatonaattona avattaisiin yksi konvehtirasia ja juotaisiin glogiä (alkoholitonta), katsottaisiin tv:tä ja pelattaisiin lautapeliä. Nukkuisin yön olohuoneen sohvalla (lakana ja peitto otettaisiin sitä varten kaapista). Aattoaamupäivällä kypsennettäisiin jonkinlainen kinkku, joulurauha katsottaisiin tv:stä, syötäisiin sitä kinkkua ja niitä muita ruokia. Mentäisiin päivälevolle. Lähdettäisiin sen jälkeen ulos kävelylle, arvioitaisiin naapureitten jouluvaloja, vietäisiin kynttilä kolmelle haudalle (kaikki niistä isän läheisiä, ei äidin, operaation kumminkin järjestää äiti). Tultaisiin takaisin, juotaisiin glögiä. Jaettaisiin lahjapaketteja, joiden sisällön voi arvata etukäteen. Katsottaisiin tv:tä. Syötäisiin. Katsottaisiin lisää tv:tä. Syötäisiin lisää.

Tuo kaava on ollut tuollainen niin kauan kuin muistan. Haluan tehdä omat traditiot. Omassa kodissa. Täällä