Hameet ja housut

Eräs puolituttu kollega sanoi taannoin: Mitä, sulla on housut jalassa!

Olin revetä nauruun, mutta hihittelin sittenkin vain sisäänpäin.

Puolituttu ei tiennyt, että vielä muutama vuosi sitten vaatekaapissani ei ollut hameen hametta. Inhosin hameita, ne tekivät minusta suojattoman. Pidin aina housuja.

Kun tapasin miehen (nykyisen puolisoni), pukeutumiseni mullistui. Ei heti kerralla, vaan hiipimällä. Tekisin tästä analyysin, jos osaisin. Ainoa ajatus mistä saan kiinni, on se että olen uskaltautunut 'suojattomiin' vaatteisiin, sillä olen kokenut, että mies 'suojelee' minua. Mielessäni hän suojelee kaikilta tuntemattomien uhkaavalta huomiolta, vaikkei olisikaan konkreettisesti läsnä. Siispä minun ei tarvitse olla pukeutumisessani ihan täysin sukupuoleton.

Toinen puolituttu sanoi sivulauseessa: ---sullakin on paljon koruja.

Korutkin ovat hiipineet hiljaa. Rippikouluikäisenä sain korvakorut, eri näköisiä korviksia olen pitänyt siitä lähtien. Sitten tuli yksi ranneketju ja sormukset ja viimeiseksi kaulakoru (joka on samalla lahja mieheltä, monimerkityksinen riipus - merkittävä muutenkin kuin koruna).

Pidän värikkäistä vaatteista. Tänään viimeksi ahdistuin alennusmyynnissä (yök, miksi meninkään pariksi tunniksi töiden jälkeen keskustan kauppoihin?). Silmiini osui pelkkiä rumia tai mitättömiä värejä (harmaata, mustaa, beessiä, tummanvihreää/-sinistä, valkoista). Tungoksessa joku keski-ikäinen nainen selitti ystävälleen: Voi kun ihana villatakki, ei maksaisikaan paljon! ... ja se villatakki oli juuri sitä kamalaa ei-minkään-väristä beessiä, joka syntyy kun sotketaan kaikki sateenkaaren värit keskenään yhteen kuralammikossa ja heitetään mukaan hiukan harmaata.

Sellaisen mielikuvieni 'oikean naisen' formusta minut erottaa enää kengät (läskipohja-leveäkärki-matalakorkokengät) ja meikittömyys. Kumpaakaan en osaa (koroilla kävelyä tai meikkaamista), enkä välitä opetella. Ja edelleenkin 'oikea naiseus' on käsitteenä ihan yhtä ahdistava kuin 'oikea miehisyyskin'. 'Oikea ihmisyys' on paljon avarampi.