Toisenlainen työterveystarkastus

Jännitän järjettömästi lääkäreitä ja hoitajia. Osaan luultavasti aika hyvin peittää jännitykseni, mutta viimeistään se näkyy, jos pitää mitata verenpaine. Ensimmäisellä kerralla sydän läpättää saparona ja paine on kohtuuttoman korkea.

Tämänpäiväinen täti mittasi verenpaineen kolmesti, koko ajan mittari antoi laskevaa suuntaa. Alussa yläpaine oli jossakin 140 huitteilla, mikä kai pysyvänä tuloksena merkitsisi jo taudin oireita.

Nyt nämä lääkäri- yms. jännittämiset tuntuvat voimakkaammilta kuin ennen. Luultavasti kyse on enempi siitä, että annan itseni pelätä ja jännittää - aiemmin näyttelin itsellenikin pelotonta. Muistan lapsuudesta tilanteita, joissa minut on kyörätty lääkäriin ja olen käyttäytynyt pelokkaasti, tästä olen sitten saanut myöhemmin palautetta: Noinko lapsellinen pelkuri sinä olet? Mielessäni olen tulkinnut, että tunteeni (pelko) on väärä ja paha. Pitäisi tuntea paremmin ja olla yleensäkin parempi. Ristiriitaisinta noissa hetkissä on ollut se, että olen huomannut aikuisten (vanhempieni siis) olevan huolestuneita ja pelästyneitä. Miksi siis minun piti olla kiltti reipas peloton tyyni aurinko?

Muutama kuukausi sitten olin päivystysajalla hammaslääkärissä. Kun kävelin sieltä kotiin, itketti. Tilanteeseen nähden kohtuuton tunne. Kuin olisin lapsi ollut, ja yksin sen kipeän hampaan kanssa.

Tämänpäiväinen työterveyshoitaja oli toista maata kuin se, jonka kohtasin elämäni ensimmäisessä työterveystarkastuksessa. Silloin olin maaseudun pikkukaupungissa opettajana, söin mielialalääkkeitä, nukkuminen oli mitä sattuu ja minulla oli aika voimakkaita itsetuhoajatuksia. Kun se hoitsu kuuli depressiosta ja univaikeuksista, hän suositteli minulle luontoa, liikunnan lisäämistä ja painonvartijoihin liittymistä. Tulin vastaanotolta itkua vääntäen kotiin, tuntui että oloni oli kokonaan mitätöity ja selitetty huonolla fyysisellä kunnolla ja ylipainolla. Ongelmani ei siis ollutkaan psyyke vaan sooma, ja minun pitäisi ryhdistäytyä ja alkaa kuntoilla.

Tänään tässä työterveystarkastuksessa (työhöntulotarkastuksessa oikeastaan) kerroin kättelyssä masennuksesta ja Kelan terapiasta. Olisi ollut mielenkiintoista, jos se edellisen kerran täti olisi joutunut kohtaamaan minut uudestaan. Olen tavallaan omassa tahdissa 'noudattanut' hänen ohjeitaan - tosin Painonvartijoihin en ole liittynyt missään vaiheessa. Paino on normaali (olen liki alipainoinen) ja kunto on kohtuullinen, mutta edelleen minulla on hoitoa vaativa masennus.

Eipä silti, olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse raahata mukanani 30 kiloa ylimääräistä painoa. Ei liikapaino depressiota helpota - muttei se kyllä selitäkään.

Nyt työterveyshoitaja totesi tapaamisen loppupuolella, että terapiatuen saaminen on todella hyvä juttu. Seuraavassa lauseessa hän mainitsi työterveyspsykologin palvelut, jotka ovat kenties tarpeen sitten terapian jälkeen. Onneksi eivät kaikki työterveyspuolen ihmiset ole näitä, jotka tarjoavat kuntoilua lääkkeeksi vaivaan kuin vaivaan.

Bussissa matkalla töihin mietin sitä, etten voi kaikkea omaa oireistoa ja hermoherkkyyttä laittaa vain oman persoonan syyksi. Kai sitä on ihmisiä, jotka ovat vapaita sukurasitteista, ei ole hulluja, juoppoja tai muuten vain omituisia? Tai ainakin heihin on suhtauduttu toisin kuin minun suvussa on, meillä se suhtautuminen on saanut aikaan lisää ongelmia. (Postaan välillä, jos alan sukua selvittää, niin tästä tulee piiitkä juttu.)