Ruumiin ja maiseman kuvat

Toteutin sen mitä ajattelin: luin kirjoja pyhinä (ja vielä tänään illalla jatkan vähintäänkin sarjakuvilla). Nämä säkeet itkettivät

"Se on isoäidin alushame, äidin ja siskon, minun hameeni.Ajan kellastamaa valkoista, kellastunutta halua ja hikeä, kuuman silitysraudan jäljet, pyykkipulverin haju, pitsiä ei koskaan liikaa pitsiä, villalangalla parsittu, pakaran päällä kova harmaa kyhmy. Isoäidin rinnat, äidin ja siskon, minun rintani, neljä vatsaa samassa hameessa keinahtelevat pakarat, vuodet keinuvat tuulessa helmat ja jalat astuvat pihan poikki kaupungin, joenpinnan ja vesimassojen halki --"
(Kristiina Wallin: Murtuneista luista, Tammi 2007)

Aasinsilta asiaan, siihen että minun, äidin ja isoäidin väliltä on puuttunut yhteys. Ei ole 'hametta', kuvaannollista tai todellista. Puuttui kieli jokaisen sukupolven väliltä. Ruoka korvasi sen, mitä voi korvata: Ottakaa lisää pullaa! Eiks kukaan oo syäny kääretorttuu? Keittäsinkö mää perunoita kans, otatteko?

Olin harvoin isoäidin kanssa kaksin. Silloin muistan, että äidin äiti uteli minulta siitä, miten äiti hoitaa kotia: Vaihtaako lakanat joka viikko? Kuin usein siivoo?

Isoäidiltä äidille, äidiltä minulle: vikojen etsimistä. Rumia vaatteita, lihavia selkiä, huonosti siivottua huushollia ja epäonnistunutta kokkausta. Ja mikään muu ei tosiaan liikkunut.

Joskus etäisesti mietin, millainen oli isoäidin ja Veinin (äidin isäpuolen) liitto. Veini oli äreä viinaan menevä mies, joka teloi jalkansa ennen sotia metsätöissä ja jäi kotijoukkoihin rampana. Hän tilasi Kansa taisteli -lehteä ja höpisi sotajuttuja keinutuolista käsin. Isoäiti kävi nahkatehtaassa ompelijana.

He asuivat mökissä, jossa äidin lapsuusaikaan oli pelkkä tupa ja kamari. Ulkohuussi, sauna, navettaan mahtui lehmä ja kanoja. Vänkyräisiä omenapuita pihassa, niissä pieniä villiomenia.

Jossakin vaihessa nuoruutta äidin elämässä on vääristymä. Sen seurauksena äiti välittää näitä opetuksia: Älä lähre minkään miehe matkaan. Ne kaikki huiputtaa, vie rahat ja pettää. Äläkä vaan jouru huanoille teille.

Itse äiti tekee parhaansa: ruokkii, siivoaa, pyykkää, vaatettaa. Tuuppii isää kauemmas kun isä tulee liki. Äiti inhoaa saunaa, ei käy kylvyssä. En ole ikinä nähnyt äitiä uimapuvussa tai kahlaamassa avovedessä. Uimahallissa hän ei ole ollut kai koskaan.

En ikinä oikein ymmärtänyt, miten olisi pitänyt olla. Toisaalta piti olla sievästi ja nätisti, ja äitin tuhahduksista päättelin, etten sitä ollut. Äiti ompeli lapsuudessa vaatteeni, piti seistä hiljaa kun ympäri ympäri pisteli nuppineuloja: Älä liiku! Millai tää ny kinnaa! Ol ny viä aloillas!

Ja valmiina aina jokin tyytymätön juonne äidin suun ympärillä.

Äiti olisi halunnut, että kaikki olisi mennyt sillä lailla keskimääräisesti. Mutta en ollut ihan keskimääräinen, en ainakaan ruumiiltani. Ensin olin se keskonen ja minua piti lihottaa. Lihoin isosti ja koulussa olin se luokan pisin ja painavin, kymmenen vanhana 70-kiloinen tantta, kuukautiset alkavat, rinnat kasvavat. Neuvottelen äitin kanssa rintaliiveistä, sanon että tarvitsen sellaiset, äiti sanoo, etten tarvitse: Olet niin nuori vasta.

Samana päivänä luokan pojat ovat lällättäneet rintalöllöistä ja vuodatan sen tekstin päiväkirjaan, jätän kirjan auki keittiön pöydälle ja menen itse vessaan parkumaan. Toivon/luulen/epäilen, että äitiin tepsii avoimen päiväkirjan houkutus. Pari päivää myöhemmin saan rintaliivit.

Rintoja inhoan pitkään ja hartaasti. Käytän ylisuuria t-paitoja, flanellipaitoja, villapuseroita, mitä tahansa, missä ei näy, että minulla on rinnat, jotka eivät tahdo mahtua b-kuppiin. Vuosikaudet pidän silti b-kupin liivejä, tuntuu jotenkin väärältä ostaa isompaa kokoa. Enhän mikään Gina Lollobrigida ole, herranen aika!

Sen tissiliiviepisodin lisäksi rintani tulevat kotona näkyviin vain kerran. Olen ollut isän kanssa kesämökin lähellä uimassa, sitten myöhemmin kuulen sivusta kun isä selittää naapurin isännälle: Likkakin jo nii iso, kellu järvessä ja siittä ei näkyny ko semmoset mollukat tissit.

Rintani eivät ole olleet keskimääräiset (eikös se ole b-kuppi?) kuin aivan hetken. Lihavimmillani olin d-kupissa, sitten paino alkoi pudota - ja rinnat pienentyä. Nyt olen a, roikkuva sellainen. Ja lisäksi on vaaleita raskausarpia ihossa siellä täällä. Tässä yksi pieni juttu, jota en koskaan ole huomannut yhdessäkään laihdutusjutussa käsiteltävän: jos kroppa kutistuu kymmenillä kiloilla, niin jäljelle jää venynyttä nahkaa. Laihtuminen ei tuo mitään unelmavartaloa ja täydellistä ihoa.

Mahani näyttää hullulta. Jos olen kontallaan, maha on muodoton puolityhjä säkki, jossakin muussa asennossa se on yhtä poimuista pussia. Miestä se ei tunnu haittaavan, onneksi. Muistan menneisyydestä yhden puolitutun, jota ehdin tavata sen muutaman kerran, eikä mitään suhdetta syntynyt. Se kaveri katsoi asiakseen mainita olevansa 'timmissä kunnossa' ja harrastavansa seinäkiipeilyä ja muuta sporttia. Silloin mielessäni mietin, että enpä taida hälle paljastaa, mitä pienet sievät vaatekokoni kätkevät. Pitäköön unelmat timmistä vartalosta ne, joilla se on.