Aah, äiti

Absurdismi voi hyvin tänään.

Oli syy mennä yhtä jalkaa miehen kanssa kauppaan tänään, katsastimme huonekaluliikkeestä sopivaa vitriinihyllyn tapaista, jonne saisin kaikki keramiikkatyöni kissoilta turvaan. Olimme liikkeellä puolen päivän jälkeen ja viivyimme pari tuntia.

Mies kokoaa ostoksia paraikaa. Kovin monta kirosanaa ei toistaiseksi ole kuulunut.

Minä taas taidan tosiaan olla toipumassa. Kävi nimittäin niin, etten huomannut enkä ennättänyt soittaa mammalle sunnuntaisoittoa (se on yleensä protokollassa klo kahdentoista lyönnin jälkeen, ehkä kumminkin lähempänä yhtä).

Mamma kesti soittamattomuuttani alle tunnin. Kello 13.40 äitee tuli linjoja pitkin tänne ja kysyi ensimmäiseksi:

Mitä sulle on tapahtunut?
Onks kaikki hyvin?

Daah.

Viime vuonna tai edellisenä olisin vittuuntunut suunnattomasti noista kysymyksistä. Hiukan huonona hetkenä olisi äidin huoli tarttunut minuunkin: niin, kaikki ei taidakaan olla hyvin, mistä minä tiedän, mitä pahaa seuraavaksi tapahtuu...

Nyt on samantekevää, mitä äitee louskuttaa.

Olen myös lakannut syyttelemästi itseäni siitä, kun en tähän ikään mennessä ole saanut äitiä luottamaan omaan kykyyni selviytyä. Huoli ja murhe ovat puhtaasti äidin oman päänupin tuotosta. Vaikka olisin tasavallan presidentti, niin hän soittelisi mulle onkokaikkihyvin-puheluita.

Soitelkoon.