Kaksin

Nyt tänä syksynä olen alkanut päästä tasapainoon yhdessä elämisen kanssa. Ensimmäinen vuosi yhteenmuuton jälkeen oli aika kamala. Ei meidän oleminen ollut erityisen kamalaa, mutta omassa päässäni kukkivat kaikki mahdolliset ahdistuksenaiheet.

Olin tottunut yksinasumiseen, vaikken viimeisinä vuosina siitä erityisemmin pitänyt. Tuntui raskaalta hoitaa aina kaikki itse. Se oli myös perin juurin tuttua - tätä samaako se olisi sitten, elämän loppuun asti. Minä ostamassa itselleni ruokaa, minä miettimässä ihan itse huonekalujen paikkaa, minä pesemässä pyykkiä, minä varaamassa muuttoautoa, minä minä minä, äh.

Se kaksin asuminen sai aluksi jatkamaan samaa kuin ennen: minä ostamassa ruokaa jne. Vaikka talossa asui kaksi, niin minunhan 'piti' ja 'kuului' vastata kaikesta. Muuten hyvä, mutta en ole erityisen hyvä ottamaan vastuuta isommista kokonaisuuksista. Muuten hyvä, mutta minusta ei ole käteväksi emännäksi.

Oikeastaan tarvittaisiin miehen kanssa tänne vaimo ja aviomies vuokralle tekemään näitä pakollisia kotihommia. Vapaaehtoiset voivat ilmoittautua kommenttilootassa...

Parasta on, että tässä viime kuukaudet olen uskaltanut uskoa siihen, ettei minun tarvitse olla mitään muuta kuin olen. Ei tarvitse pinnistellä käteväksi emännäksi. Ei tarvitse ruveta hienommaksi kuin onkaan, saa piereä rauhassa, jos ilma kiertää mahassa, saa kulkea romskun kanssa ympäri asuntoa. Kauhean pitkään kesti se vaihe, jossa moitin itseäni siitä, etten ole niin hyvä kuin pitäisi. Kuin en olisi rakastamisen ja suhteen arvoinen.