Nimipelit

Eilen vaihdoin useamman tekstiviestin yhden vanhan koulukaverini kanssa. Hän oli kuullut, että olen kesällä mennyt naimisiin, ja halusi tarkistaa osoitetietoni ja sukunimen. Aiemmin päivällä äiti puolestaan selitti puhelimessa, miten hänen sisarpuolensa oli nyt kysellyt kummitätini osoitetta ja 'uutta' nimeä, kummitäti kun on 70-luvun jälkeen mennyt uudestaan naimisiin ja vaihtanut sukunimeä. Samainen nimeä kysellyt sisarpuoli (tätipuoleni siis) on itsekin vaihtanut nimeä 1990-luvulla, ja on uusissa naimisissa.

En tajua naisten intoa vaihtaa avioliiton yhteydessä sukunimeä. Voi olla, että tajuaisin, jos oma sukunimeni olisi mallia virtanen/nieminen/hämäläinen, mutta kun ei ole! Tarkkaan ottain sukunimeni on naisen nimi: isäni on avioton lapsi, isän sukunimi on hänen äitinsä tyttönimi, melko harvinainen sellainen. Nimi on minulle konkreettisin jälki isän äidistä, hän ehti kuolla ennen kuin synnyin. Lähinnä nauratti tuon luokkakaverin kännykkäviestin kysymys: Oletko vaihtanut sukunimeä? Ei ollut meillä harkinnassa yhteisen nimen ottaminen. Olen 37 vuotta kulkenut tällä nimellä ja vaikka muuten olen muuttuvainen, niin nimen muuttaminen tuntuisi teennäiseltä. Nimellä on yhteys minuun, persoonaan, eikä se persoona naimisiin mennessä ole toiseksi muuttunut.

Äidin sisarpuolen tapauksessa syntymä-sukunimi on kaunis, runollinen ja harvinainen. Se nimi vaihtui ensimmäisessa avioliitossa melko rumaksi (tyyppiä rytkönen - vaikkei rytkönen olekaan, anteeksi vaan kaikki rytköset). Toisen liiton nimi kuulostaa paremmalta, mutta en tahdo muistaa sitä, kun olen lapsena oppinut sen rytkös-nimen.

Ymmärrän kyllä, ettei eroon päättyneen liiton sukunimeä välttämättä halua kanniskella loppuikäänsä omanaan. Mutta miksi alun perinkään vaihtaa sukunimensä? Ja miksi vaihdella sitä vuosikymmenen välein, niin kuin nämä tädit ovat tehneet - siinä eivät enää etäisemmät tutut pysy perässä (kenties tarkoitus onkin eksyttää hyvänpäiväntuttuja?).

Minulle ei riitä se, että jokin on tapa - on tapana avioparilla olla sama nimi. Nykyhetkessä ei enää ole lakisääteistä pakkoa valita yhteinen sukunimi, on pelkkä 'näin on ennenkin tehty' -tapasääntö. Se tapa ei ole edes kovin vanha, 1900-luvun alusta liikkeelle lähtenyt. Muina aikoina ja muissa maissa ei ole moista tapaa.

Toinen kumma juttu on tämä tekstiviestin lähettäjä, vanha luokkakaveri. En ole nähnyt häntä varmaan kymmeneen vuoteen, joulukortti häneltä on yleensä tullut, siinä ei mitään henkilökohtaista. Joskus kenties tekstiviesti, sekin hyviä-ilmoja-pidellyt -tyyppinen. Itse olisin jo aikaa sitten lopettanut yhteydenpidon, mutta eilenkään en sitten tohtinut olla vastaamatta hänen tekstariinsa. En ymmärrä, mitä moinen yhteydenpito antaa. Olemme molemmat nimiä toistemme kännyköitten osoitekirjoissa, mutta ei meillä ole mitään käsitystä toistemme tämänhetkisistä elämistä. Jos minulle iskisi käsittämätön kriisi ja kaikki lähiystäväni olisivat tavoittamattomissa, niin en silti ottaisi tähän luokkakaveriin yhteyttä. Kouluaikana yhteinen kaveripiiri sai meidätkin kaveeraamaan keskenämme, nykyhetkessä ei sitä porukkaa enää ole.

Tässä on kai jokin sosiaalisuusjuttu: minä mieluummin jätän viestimättä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat vain hyvänpäiväntuttuja. Tervehdin, jos kohdakkain osutaan, mutta en ota itse yhteyttä (laittele s-posteja tai tekstareita). Yksi toinen tuttu laittelee muutaman kuukauden välein hupisähköposteja, jotka on kimppalähetetty useammalle ihmiselle, mukana ei ikinä ole muuta kuin se 'hassu' juttu. Äh. Vähän kiusaannun noista - ymmärtäisi nyt laittaa jotakin muuta tai olla vallan laittamatta...