Olen flunssassa ja hiukan toistaitoinen ajattelemaan monimutkaisia asioita. Eipä silti, ehkä asiat eivät niin monimutkaisia olekaan.
Samantekevää, onko Sata naista -blogi totta. Sen idea kai vastaa loputtomaan tirkistelynhaluun ja sopii mediaseksikkääseen ruotuun: kas näin hyvin toimeentuleva sinkku kaataa itselleen seksiseuraa, kun kerran haluaa ja on ihan vetoakin lyönyt. Jos ei nyt ihan sataan pääse, niin muutamaan kymmeneen kiihtyy kumminkin. On se niin helppoo ja kivaa.
Omassa maailmassa en ole tavannut sataa miestä, joiden kanssa olisin ajatustasollakaan halunnut sänkyyn. Ei niitä ole edes viittäkymmentä. Olen ehkä ollut tekemisissä parinkymmenen potentiaalisen seksikumppanin kanssa, siis sillä lailla että on hyvää päivää kirvesjalkaa ja -vartta vaihdettu ja jotakin kutkaa omalla puolen heräänyt. Noista muutaman kanssa se kutka on johtanut ihan peräti lisäpuhumiseen ja tapaamiseen joskus toiste.
Sori vaan, ne kaikki muut. Ei ole liikahtanut minkäänlaisia himoja tai haluja minussa niiden muiden kanssa. Ja sori nekin, joiden kanssa juttu jäi siihen tapaamiseen joskus toiste.
Häiritsevää, kun toitotetaan, että vähintäänkin pitäisi haluta, muuten on muka rima liian korkealla tai moralisoiva tiukkapipo. Tuntuu että tämän hetken toiveihminen on jokin supersosiaalinen 'kaikkien kanssa koko ajan' kontaktoiva hemmo, jolla propelli viuhuu taukoamatta uusien ihmisten perään. Minusta koko homma jää ihan kesken - hirveää ihmisten ja ajan haaskausta tavata jotakuta muutama tunti tai yksi yö ja sitten loikahtaa jonnekin muuanne. Sama jos aloittaisi aina uuden ja uuden ja vielä uuden kirjan. Ei siinä saa kokemusta mistään muusta kuin aloittamisesta.
En kehtaa - enkä osaa - näyttää kaikkia puolia itsestäni heti. Epäilen, ettei siihen kukaan kykene. Miten se yhden osan kontakti riittää, loputtomiin - tai miten ainakin kuvitellaan, että se riittää, että sen pitäisi riittää?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti