Olen nyt enemmän sovussa itseni kanssa kuin ennen. Minun on ollut kovin vaikea hyväksyä se, että teen virheitä. Monesti ne virheet johtuvat jännittämisestä joka iskee, kun pelkään tekeväni virheitä. Kierre on siis valmis.
Työelämässä opettajana oleminen ruokki sitä ajatusta, että pitäisi olla mokailematta. Varmasti on sellaisiakin kouluja ja opettajainhuoneita, joissa ilmapiiri on terve. Silloin ei tarvitse olla virheetön, kaikkitietävä, kaiken hallitseva. Minulla oli huono onni - tai sitten oma ylikriittisyyteni sai huomaamaan vain ne kriittiset ja arvostelevat palautteet. En tiedä, miten paljon voin laittaa ympäristön syyksi.
Joka tapauksessa olin vuoden töissä yläasteella, ja se vuosi oli kamala. En kehdannut lähteä pois, kun olin vuodeksi lupautunut sijaistamaan. En osannut tukea itseäni ollenkaan. Haukuin itseni epäonnisten työpäivien jälkeen uudestaan ja uudestaan, kannoin työn mukanani kotiin ja vääntelin päivällä pieleen menneitä tilanteita mielessäni. Mitä olisi pitänyt tehdä? Missä kohden tein väärin? Miksen osannut? Miksen tajunnut? Miksi olin niin tyhmä, että...?
Jokin selvittämätön alue minulla vieläkin on opettamisessa, sillä se seuraa mukanani kuin varjo. Vaikka olen hakeutunut pois kouluista ja erilaisiin töihin, niin löysin itseni tänä syksynä taas kerran opettamasta. En päätoimisesti mutta kumminkin.
Tänään illalla oli kurssi, joka meni aika isolta osalta pieleen. Ihmisiä oli vähän (ennakkoilmoittautuneista vain puolet paikalla) ja tekniikka petti kerran jos toisenkin. Olin työparina kurssin varsinaiselle vetäjälle, ja näin sivusta, että hän otti kurssin floppaamisen raskaasti. Teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa, sanoinkin. Samalla tajusin, ettei oma oloni ole lainkaan niin paha kuin olisi voinut olettaa. Tätä se siis on: olen ainakin osin irti omista mahdottomista vaatimuksistani, ymmärrän ja hyväksyn sen, että epäonnistuminen on inhimillistä, en syyttele itseäni tai sitä toista vetäjää.
Kun olisinkin osannut auttaa itseäni edes hiukan silloin ensimmäisenä opettajavuotena. Jälkikäteen olen tajunnut olleeni itseni pahin vihollinen - moittiva, mitätöivä, tuomitseva. Ehkä tässä näkyy terapian vaikutus, ehkä se yksi diagnoosini osa ('vaativa persoonallisuus') ei olekaan pysyvä osa minua. Monesti tuntuu, että suhtaudun itseeni samalla tavalla kuin äiti on suhtautunut minuun: hän ei oikein koskaan ole kiittänyt tai kannustanut , vaan ollut hiljaa, arvostellut tai vähätellyt. Mielessäni pyörii paljon kielteistä sisäistä puhetta vieläkin. Opettelen sivuuttamaan sitä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti